Ruumiillinen kuritus 70- ja -80 -luvuilla?

Uskoisin, että monilla vanhemmilla on nykyään parempi sietokyky ja ymmärrys omia lapsiaan kohtaan kuin aikaisemmilla sukupolvilla. Oma periaatteeni on, että esim. huutamisesta ja kiukuttelusta ei lasta rangaista, toisin kuin itseöäni rangaistiin. Eli: lapsi ei saa tahtoaan läpi (esim. kieltäytyy menemästä nukkumaan) huutamalla, vaan vanhempi ohjaa hänet rauhallisesti nukkumaan, ja lasta ei rangaista siitä "että hän oli eri mieltä". Selitin kerran tätä logiikkaa äidilleni ja hän katsoi minua ihmetellen. On mielestäni omalle lapselleni ihan hyvä mummi, mutta ei selvästikään ymmärrä, miksi emme kiellä lastamme näyttämästä tunteitaan, vaan saattaa kysellä "mitä se nyt taas huutaa?". No, olen selittänyt hänelle, että uhmaikäinen huutaa ja sen kanssa pitää elää, ei ole sen kummempaa. Minusta olisi kamalaa, jos lapseni tottelisi minua pelosta.

Isäni löi minua viimeisen kerran ollessani 16-vuotias. Raivostuin ja huusin, että ilmoitan poliisille, jos se ei jää viimeiseksi kerraksi. Isä vaikeni eikä vastannut mitään, mutta viimeiseksi kerraksi jäi. Äitini katseli vaiteliaana vieressä. Äitiäni pidän vähän nössönä, antoi isän uhkailla, puolusti kyllä minua joskus, mutta ei esim. ottanut eroa (ilmeisesti taloudellisista syistä).

Meillä annettiin tukkapöllyä ja luunapeja, haetutettiin risua uhkaavaksi häpeämerkiksi keittiöön yläkaapin kahvaan. Neppailua en muista pelänneeni, mutta häpeän uhka oli pahempi. Häpeäntunteen nostattaminen oli tehokkain kurinpitokeino ja toimii aikuisuudessa yhä.

Isä antoi luunappeja jatkuvasti. Siis ihan syyttä. Lähes aina ohikulkiessaan luunappi napsahti, ja todella kipeästi. Äiti ei puuttunut tuohon mitenkään.



Olimme tosi arkoja lapsia. Kaikkien mielstä ihanan kilttejä. En muista, että olisimme tehneet koskaan mitään oikeasti pahaa.

muistan minäkin, vm -83. Mutta en mielestäni saanut ikinä aiheettomia rangaistuksia. Tukkikset tuli kun oli tehty oikeasti jotain tosi pahaa. Ei jäänyt traumoja. Omille muksuille lähinnä tulee välillä korotettua ääntä ja riepastua jostain takin kulmasta jos on pahan teossa. Ei tulis mieleenkään ottaa tukasta kiinni saati antaa luunappia vaikka kuinka palais hihat niihin välillä.

Nyt makselen tuota psyykkisillä oireilla,neurooseilla ja anoreksialla. Olen 35v.

Jotkut tässä ketjussa ja muillakin keskustelupalstoille kertovan tulleensa ruumiillisesti kuritetuksi, mutta "ihan syystä". Kuinka niin? Voidaanko lapselta odottaa "virheetöntä" käytöstä, lapsuutta? Miten voi lapselle opettaa että toista ei saa lyödä tai että sodat ovat väärin kun itsellä ei ole keinoa suhtautua lapseen muutoin kun käymällä tähän käsiksi?



Oletteko koskaan ajatelleet asiaa toisesta näkökulmasta? Useinhan kaltoin kohdellut ihmiset masentuvat ja ajattelevat sitten että "no, minä ansaitsin sen, minussa oli vika".

Olen saanut harjanvarresta, tukkapöllyjä lukemattomia kertoja, piiskaa lukemattomia kertoja.

Potkittiin, lyötiin mustelmille, hakattiin remmillä solkipäällä. Ja nämäkaikki ilman mitään syytä. Olin kuulemma harvinaisen kiltti lapsi. En edes itkenytkoskaan. Edes vauvana.

saanut lapsena tukkapöllyä, luunappeja ja koivuniemenherrasta.

T: vm.-77

mutta mitään uhkailua ei ollut!

Jotkut kaverit saivat remmiäkin kuulemma. Itse koin asian niin, että tukistus tuntui yleensä oikeutetusti saadulta, sillä se seurasi vain asioista, jotka itse tiesin tiukasti kielletyiksi, eikä siitä jäänyt mitään hampaan koloon. Kerran sain selkääni ja aivan epäoikeudenmukaisesta syystä, sitä en unohda koskaan. Rangaistuksen fyysisyys tai kovuus ei mielessäni määritä asioita vaan se, minkä koin oikeutetuksi ja mitä en. Sanalliset torumiset ja epistolat herättivät minussa enemmän traumoja ja kapinaa kuin tukkapöllyt, sillä olin itse monista asioista eri mieltä ja olen yhä.

Sain usein tukkapöllyä ja useamman kerran suu pestiin saippualla. Piiskaa en muista saaneeni. Inhottavinta oli kuitenkin se että pakotettiin pyytämään anteeksi.

Itse olen vm -79. Yleisin kurinpitomenetelmä oli tukistaminen (tai hiuksista huoneeseen kantaminen). Vitsasta taisin saada kerran. Ja yhden kerran isä uhkasi puolen tunnin karjumisen jälkeen lyödä vyöllä (syystä että en olisi halunnut lähteä jonkun tuntemattoman naisen 50-vuotispäiville). Muita syitä en juurikaan muista noihin. Olisiko joku kerta ollut sellainen, että halusin katsoa jotain toista telkkariohjelmaa, kun isä halusi katsoa toista.

mutta ei näköjään sitten.



Olen syntynyt vuonna -71 eikä meillä koskaan edes uhkailtu väkivallalla. Uskomatonta, että perheväkivaltaa kokeneita ja jopa sitä puolustavia on nuortenkin keskuudessa.

Olisi hirveää joutua pyytämään anteeksi, vaikka ei olisi oikeasti syyllinen. Rangaistuksessa tärkeintä on, että se ei loukkaa lapsen oikeudentajua.

vanhempani ovat vm. -55 ja -51. Muistan lapsena saaneeni pari kertaa tukkapöllyä, kun en ole lukuisista käskyistä huolimatta totellut. Äitini oli vuorotöissä ja isäni ei juurikaan osallistunut meidän lasten hoitoon, joten luulen, että äitini väsyneenä ja turhautuneena käytti pari kertaa tukkapöllyä rangaistuksena minulle ja kaksi vuotta nuoremmalle pikkuveljelleni. Ilmeisesti äitini ei kuitenkaan itse pitänyt ruumiillista kuritusta hyvänä kasvatuskeinona, koska minua 7 vuotta nuorempaa pikkusiskoani ei ole koskaan ruumiillisesti kurittu, vaikka hän on ollut meistä kaikista "vaikein" lapsi.



Itse en hyväksy ruumiillista kuritusta ollenkaan, vaikka nuo parit tukkapöllyt sainkin aivan "ansaitusti", eikä mulle ole niistä mitään traumoja jäänyt. Mieheni äiti on läpsinyt, tukistellut ja retuuttanut miestäni aivan mielivaltaisesti lapsena (esim. silloin, kun on ollut vihainen mieheni isälle, kun tämä on karannut kavereidensa kanssa juopottelemaan), ja mieheni suhde äitiinsä on - ihan ymmärrettävästi - hyvin ongelmallinen.

Mutta oikeasti, en pidä tukistamista perheväkivaltana. Ainoa syy, miksi en tukista omia lapsiani, on se, että yleinen mielipide on tainnut aivopestä minut olemaan noudattamatta ihan järkevänä pitämääni kasvatusmenetelmää.

Tukkapöllyllä uhkailtiin, ehkä ihan pienesti voitu nippaista tukasta. Jokin aavistuksenomainen mielikuva, että tiedän, miltä sellainen tuntuu. Mutta en kyllä muista mistä syystä. Yhden kerran sain isältä selkäsaunan, kun olin mennyt naapuriin leikkimään, vaikka hän oli kieltänyt. Hän ei pitänyt kyseisestä naapurista. Myöhemmin sopivat aikuiset ongelmansa ja sitten leikimme taasen lapset yhdessä keskenään. Luulen, että tuo ainokainen kerta jäi enemmän harmittamaa isää kuin minua.



Kaikenlaista uhkailua kyllä oli, mutta ihan samaa kuin nykyisinkin lähinnä juuri telkkarinkatselun rajoittamisena, viikkorahojen leikkaamisena, kaverien tapaamisen rajoittamisena tai vastaavana.

ja vanhempani ovat molemmat syntyneet 60-luvulla.

Kyllä meillä oli luunappeja sekä tukistaminen ja muistan saaneeni kaksi kertaa myös vitsasta. Ei ollut koskaan mitään mielivaltaista rankaisemista koskien myös vitsasta saamista. Se vaati jo aika paljon eikä se ollut mitään viittä minuuttia lyömistä vaan muutama isku eikä edes täysillä. Enemmä tuossakin lähinnä kirpaisi nöyryytys, ei muu. Mutta kyllä muistan ansainneeni ne hurjat kaksi kertaa koska olin käyttäytynyt todella typerästi (ikää oli tuolloin 10v.).



Mutta siis, mitään traumoja ei ole kyllä jäänyt.

Itse en hyväksy ruumiillista kuritusta ollenkaan, vaikka nuo parit tukkapöllyt sainkin aivan "ansaitusti", eikä mulle ole niistä mitään traumoja jäänyt.

en tarkoita sitä, että lapsi oikeasti voisi tehdä jotain, minkä vuoksi ansaitsisi saada tukkapöllyä, vaan sitä, että en lapsena kokenut sitä mitenkään kovin epäoikeudenmukaisena rangaistuksena, minkä vuoksi se ei varmaankaan minua traumatisoinut. Nyt aikuisena myös ymmärrän äitini väsymystä ja turhautumista silloisessa elämäntilanteessaaan (vuorotyö, saamaton alkoholistimies, joka oli humalassa myös väkivaltainen, pienet lapset jne..), vaikkei se ruumiillista kuritusta mitenkään oikeutakaan.