Mikä hiljaisissa ihmisissä on niin sietämätöntä?

Kuinka suvaitsemattomia ihmiset voikaan olla? Joku puhui, että hiljainen ihminen on juntti tai vastaavaa. Minusta junttius on ennen kaikkea suvaitsemattomuutta. Suvaitsevaisuus tarkoittaa sitä, että ymmärtää ja hyväksyy ihmisten erilaisuuden. Toisia ihmisiä ja heidän erilaisuutta on helpompi ymmärtää ja hyväksyä, kun on hyväksyy ensin itsensä.



Mikähän siinä hiljaisuudessa sitten ahdistaa? Vastaus löytyy itsestään siitä, joka ahdistuu. Kukaan toinen ei ole vastuussa sinun tunteistasi. Ahdistaakohan sinua sitten oma tarpeesi täyttää tila puheellasi? Alatko kenties epäillä itseäsi? Se on luonnollista, mutta et voi syyttää siitä ketään toista.



Joka tapauksessa, jos sinua ahdistaa hiljainen seura, ei sinun tarvitse aikaasi siinä seurassa viettää. Jos kuitenkin se herättää sinussa voimakkaita tunteita, kannattaa sinun katsoa peiliin ja harjoittaa itsetutkiskelua. Opit näin itsestäsi, jolloin sinun on helpompi ymmärtää muita.

Hyvien ystävien ja omien perheenjäsenten kanssa on mukava olla luontevasti hiljaa. Pitkätkin hiljaisuudet menevät rauhallisesti, kun tietää ettei ole pakko keksiä jutun juurta.



Sen sijaan tuntemattomien kanssa on hyvä osata vaihtaa pari sanaa. Olen ollut yhdistystoiminnassa, jossa kokoukseen tuli ihmisiä, jotka eivät ikinä sanoneet mitään. Sitä en kerta kaikkiaan tajunnut. Kyseessä oli harrastus, kukaan ei pakottanut tulemaan. Silti he eivät ikinä sanoneet juuta eikä jaata mihinkään, mitä kokouksessa käsiteltiin. Miksi ihmeessä he tulivat sinne, istumaan kädet puuskassa ja tuijottamaan synkkänä pöytää?



On epäkohteliasta vältellä sosiaalista vastuuta ja heittäytyä mykäksi. Pitää osata tuoda oma mielipide esiin ja reagoida muiden sanomisiin.

Joitain voi jännittää niin paljon, että päässä alkaa niin sanotusi lyödä tyhjää. Ja voi tuntua ihan mahdottoman vaikealta alkaa puhua. Joku voi esimerkiksi pelätä punastumista. Jollain voi tulla paniikin kaltaisia oireita sellaisessa tilanteessa, jossa pitäisi sanoa jotain useiden vieraiden ihmisten edessä. Kyse ei ole siitä, että ei haluaisi ottaa vastuuta tai että ei haluaisi sanoa mitään.

Pitäisikö näiden ihmisten sitten jäädä yhteiskunnan ulkopuolelle? Eivät esimerkiksi saa tulla yhdistystoimintaan? Eivätkä mihinkään missä saatettaisiin odottaa puhumista? Eikös kuulosta vähän noitavainoilta?

Jokaisella on oikeus olla oma itsensä sosiaalisissa tilanteissa. Jos saan itse valita, en liity hiljaisen ihmisen seuraan. Keskustelu ei saisi olla kuin kivireen vetämistä, jossa toinen saa tehdä kaikki työt. En siis mene toista kertaa kyläpaikkaan, jonka isäntäväki kärsii mykkyydestä tai pyydä lounaalle työkaveria, joka ei sano koko aikana sanaakaan. En ole itse erityisen puhelias, mutta möllit tiputan pois tuttavapiiristä.

Kun istumme kahvipöydässä ja he istuvat vaikka puoli tuntia sanomatta sanaakaan, niin minulle tulee jotenkin kiusallinen ja hämmentynyt olo. Sellainen tunne, että analysoivat ja väheksyvät siinä sivussa muiden puhumisia. Olen pahoillani, mutta tunne on tällainen, mikä herää. En voi ymmärtää, että kukaan normaali, aikuinen ihminen voi olla NIIN ujo, ettei rehellisesti sanoen koskaan puhu mitään. Ja tässä nyt viittaan ihan työpaikan yleisiin tiloihin ja niissä kahvitteluun.

Minua eivät hiljaiset hetket vaivaa. Olen huomannut, että ne jotka eivät voi sietää hetken (tai pidempääkin) hiljaisuutta sosiaalisissa tilanteissa eivät siedä sitä elämässään muutenkaan. Ehkä heillä on itsensä kanssa niin vaikea olla, että omat ajatukset on peitettävä joko jatkuvalla keskustelulla tai televisioviihteellä? Joka tapauksessa muut ihmiset eivät mielestäni ole vastuussa näiden sosiaalisuusaddiktien viihdyttämisestä.

Itse olen hiljaa, jos ei löydy mitään sellaista puheenaihetta, josta oikeasti olisi mukava keskustella. Mukavan keskustelun teeskentely on pahinta mitä tiedän, joten hajotkoon hiljaisuutta sietämättömät ja kiinnostavaan keskusteluun kykenemättömät ihmiset omaan ahdistukseensa! (Useimpien kanssa kuitenkin jokin jutun aihe yleensä löytyy.)

Olen melko sosiaalinen ja koen jollain lailla tosiaan kohteliaisuutena kahvipöydissä ynnä muissa puhua ihmisten kanssa. Olen siis aika puhelias. Viihdyn kuitenkin hyvin paljon itsekseni myös.

Osaan puhua ja osaan olla hiljaa. En ole hullu päällepuhuja, vaikka en olekaan tuppisuu.

Tää menee taas samanlaiseksi kärjistämiseksi kuin puhe siististä kodista. Aina löytyy joku av-mamma, jonka mielestä puhdas, kaunis ja siisti koti tarkoittaa vain sitä, että perhe on pelkkä kulissi ja perheenjäsenet elävät tunnekylmässä tyhjyydessä. Pitäisi olla likainen koti että ihminen olisi "aito" ja perhe rakastava.

Tämä ei minun kohdallani pidä paikkaansa.

Minua eivät hiljaiset hetket vaivaa. Olen huomannut, että ne jotka eivät voi sietää hetken (tai pidempääkin) hiljaisuutta sosiaalisissa tilanteissa eivät siedä sitä elämässään muutenkaan. Ehkä heillä on itsensä kanssa niin vaikea olla, että omat ajatukset on peitettävä joko jatkuvalla keskustelulla tai televisioviihteellä? Joka tapauksessa muut ihmiset eivät mielestäni ole vastuussa näiden sosiaalisuusaddiktien viihdyttämisestä.

Itse olen hiljaa, jos ei löydy mitään sellaista puheenaihetta, josta oikeasti olisi mukava keskustella. Mukavan keskustelun teeskentely on pahinta mitä tiedän, joten hajotkoon hiljaisuutta sietämättömät ja kiinnostavaan keskusteluun kykenemättömät ihmiset omaan ahdistukseensa! (Useimpien kanssa kuitenkin jokin jutun aihe yleensä löytyy.)

Olen melko sosiaalinen ja koen jollain lailla tosiaan kohteliaisuutena kahvipöydissä ynnä muissa puhua ihmisten kanssa. Olen siis aika puhelias. Viihdyn kuitenkin hyvin paljon itsekseni myös.

pitäisi suosiolla syrjäytyä yhteiskunnasta, eihän sellaisten kanssa pysty tekemään mitään töitäkään. Ihme vammaisia.

siks et ne itse kiusasi meitä normaaleja olemalla joka tilanteessa hiljaa. Kun ryhmätöissäkin vaan mussutettiin nurkassa posket punaisina, siis niiiin...yök. Samat mun tietämät hiljaiset on tänä päivänä hiljaisia aikuisia, osa sanoisiko suoraan: sosiaalisesti invaliideja. Mä en kestä edelleenkään niitten seuraa, ehkä olen valikoiva, ehkä en.

...he tarkkailevat muita ja tekevät paaaaljon havaintoja.

Totta. Jos joku ei osallistu keskusteluun, hän todennäköisesti ajattelee. Tästä tekee mieli vetää johtopäätös, että hiljaisuutta sietämättömillä ei ole kovin mielenkiintoisia ajatuksia. :)

eivät sitten koskaan saa kakaistua näitä syvällisesti mietittyjä asioita muidenkin iloksi.

Joitain voi jännittää niin paljon, että päässä alkaa niin sanotusi lyödä tyhjää. Ja voi tuntua ihan mahdottoman vaikealta alkaa puhua. Joku voi esimerkiksi pelätä punastumista. Jollain voi tulla paniikin kaltaisia oireita sellaisessa tilanteessa, jossa pitäisi sanoa jotain useiden vieraiden ihmisten edessä. Kyse ei ole siitä, että ei haluaisi ottaa vastuuta tai että ei haluaisi sanoa mitään.

Pitäisikö näiden ihmisten sitten jäädä yhteiskunnan ulkopuolelle? Eivät esimerkiksi saa tulla yhdistystoimintaan? Eivätkä mihinkään missä saatettaisiin odottaa puhumista? Eikös kuulosta vähän noitavainoilta?

En muista numeroani, kirjoitin tuosta yhdistyksestä.

Minä olen mennyt mukaan harrastuksiini siksi, että haluan saada harrastuksesta jotain irti ja haluan antaa jotain itsestäni. Jos rupeaisin harrastamaan vaikka metsästystä, niin se ei kiinnosta minua yhtään ja jos menisin metsästysseuran kokoukseen, minulla ei olisi siellä mitään sanottavaa varmasti, koska en tiedä asiasta mitään eikä se kiinnosta minua. Kokoukset olisivat kauhean tylsiä ja varmasti haluaisin vain äkkiä pois.

En siis ymmärrä miksi joku menee vapaaehtoisesti jonnekin kokoukseen, jossa ei ole mitään halua ottaa osaa kokouksessa käsiteltäviin asioihin. Luulisi että jokainen haluaa mennä sellaiseen harrastukseen, missä viihtyy.

Jos olisin niin ujo etten uskaltaisi puhua mitään niin etsisin jonkun harrastuksen missä ei tarvitsisi puhua. Esimerkiksi jumpassa ei yleensä tarvitse koskaan sanoa mitään kenelleään, koska kaikki jumppaavat yksinään ja todella harva rupeaa puhumaan mitään tuntemattomalle vieruskaverille.

aika puhelias, tai..no ei hänen seurassaan, kun ukko vaan mörähtelee jotain vastaukseksi jos ollenkaanvaivautuu joain sanomaan. KUn siellä käy kylässä, niin istutaan ja töllötetän teeveetä, ei puhuta mitään. korkeintaan appiukko voi aloittaa taas päivittelyn kuinka maailma on mennyt pahaksi eli tää on suunnilleen ainoaa mitä hänen suustaan tulee. Sanoi sitten kerran mulle, että puheliaat ihmiset narraavat ja heidän suvussaan maan hiljaiset ovat niitä hyviä :)

Ovat mukavaa seuraa yleensä.

Nyt alkaa kirkastua, miksi olen niin monesti elämäni varrella jäänyt seurassa ulkopuoliseksi. Olen siis ollut tylsää seuraa ja aiheuttanut muille ihmisille ahdistusta. Ois sitten kannattanut jäädä joka paikasta pois, missä on vaarana joutua muiden ihmisten seuraa.



Minun hiljaisuuteni on peräisin lapsuudenkodista. Siellä opin ettei vieraille kerrota mitään itsestä ja kun oli vieraita, niin äiti piti omalla jatkuvalla äänessäolemisellaan huolen siitä, etteivät lapset päässeet harjoittelemaan sosiaalisia taitoja. Ei puhettakaan, että olisi saanut esimerkiksi keskeyttää aikuisten keskustelun. Kavereiden kanssa ei saanut olla, kun kaikissa muissa oli jotain vikaa. Murrosiässä alkoi sitten punastelu, ja kun siitä sai tarpeeksi monesti kuulla ns. sosiaalislta tyypeiltä niin meni loputkin keskusteluun osallistumishalut.



Hiljaisuuteni on siis johtunut em. syistä kehittyneestä sosiaalisten tilanteiden pelosta ja surkeasta itsetunnosta. Onneksi olen oppinut keskustelutaitoja, vaikka edelleen tunnen ajoittain sosiaalisessa kömpelyydessä ja hitaudessa jääväni toisten jalkoihin. En ole tahallani ärsyttävä, en vain aina osaa käyttäytyä.

Voi hitsi miks mää eksyin tänne palstalle? Ei helpota yhtään itseni hyväksymistä tällaisenaan. Minä olen oppinut kotoa ja yhteiskunta on opettanut, että hiljaisuus on perisynti. Alan inhota itseäni, jos olen hetkenkin hiljaa. Se on aika raskasta. Olen joskus hiljainen ja joskus puhelias. Harmittaa tuhlata elämääni tällaisten asioiden kanssa painiskeluun. Mut kyllä mä vielä hiljaisuuden opin hyväksymään ja sitten en enää välitä tällaisesta panettelusta ollenkaan!

Et oo kuule ainoo, joka painiskelee samojen asioiden kanssa.

Mietitään oikein, millainen on hiljainen ihminen.

Mulla ei oo mitään vastaan, kun ollaan ystävällisiä ja hyväntahtoisia. Kokemani mukaan vain monet "hiljaiset" ovat hyvin tylyjä ja töykeitä ihmisiä, kiukkuisiakin.

Anoppini ( ollut anoppini lähes 30 vuotta ) kanssa ei keskustelua aikaan saa. Kun poikani oli pieni ja syntyi kiusallisia hiljaisuuksia, kerroin poikani telemisistä. Sekään ei ollut hyvä, vaan anoppi veti siihen tyttärensä pojan, joka teki kaiken paremmin kuin minun poikani.

Omista asioistani en halunnut kertoa, ettei olisi tulkittu leuhkimiseksi.

Mietin vuosia, mitä tuolla ihmisellä on minua vastaan. Luulisin, ettei oikeastaan mitään. Hän vain on sen sortin ihminen. Pelkää ihmisiä eikä käy missään. Ei kysy lapsilta koskaan kuulumisia, kun tulee kylään. Siinä on mamma ja lapsenlapset jääneet aika vieraiksi toisilleen. En pahemmin käy kylässä hänellä, mieheni käy nykyään yksin.

Sitten on työkaverini, puhumaton ja kiukkuinen kuin ampiainen. Tosi huono asiakaspalvelussa, kun tiuskii asiakkaille, ei puhu koskaan mitään ylimääräistä. Kun ollaan kahvilla, ei puhuta jos minä en aloita jotain juttua. En viitsi olla aina se ystävällinen osapuoli. Olisi kiva, jos toinenkin joskus kyselisi kuulumisia yms.

pahimmillaan on epäkohtelias ja liian vähäsanainen. Veljelläni oli jossain vaiheessa tälläinen tosi hiljainen tyttöystävä ja se kyllä pilasi koko ilmapiirin olemalla paikalla. Istui jäykkä ilme naamalla ja kysymykseen vastasi yhdellä töksähtävällä sanalla ja sitten katsoi ilmeetömänä. Tulee sellainen olo äkkiä, että kyselee ja kyselee vaan... Tunnelma meni kyllä nopeasti jäykäksi ja kukaan ei tuota tyttöä kaivannut sittemmin.



Sitten taas on muitakin hiljaisia ihmisiä tuttavapiirissä ollut, mutta hiljainenkin voi olla sympaattinen ja hymyillä, eikä vaikuttaa torjuvalta.

Ihan kaikella kunnioituksella heitä kohtaan, jotkaovat ujoja ja joille sosiaaliset tilanteet ovat vaikeita, mutta en vaan jaksa sitä, että aina pitää olla itse vetämässä keskustelua. Ja toinen korkeintaan vastaa kysymyksiin, mut ei itse tee ikinä mitään aloitetta tai kysy edes "vastaan" multa samaa asiaa.

näitä pönöttäjiä löytyy joka työpaikalta, taloyhtiöstä, yhdistyksestä, mistä vaan. Itse suhtaudun heihin vähän kuten vammaisiin, kunnioitan heitä ja otan sen asenteen, etteivät he voi mitään puhukyvyttömyydelleen. Sillä tavalla tulee parhaat reaktiot myös näiltä hiljaisilta, jotka joskus lämpenevät ajan kanssa ja paljastuvat aivan mukaviksi keskustelukavereiksi.

jos hänelle jutellaan ensin. Itse olen puistoissa ja perhekerhoissa yleensä hiljainen, mutta jos joku alkaa jutella, niin juttelen kyllä takaisin. Ja olen ihan fiksu ihminen, joka osaa jutella muustakin kuin lapsista :) Itselleni se kynnys juttelun aloittamiseen on vain aika korkea.

Annat nyt itsellesi luvan vaatia muilta jotain, mita et ole itse valmis tekemaan. Vahan epareilu asenne, tunnetko olevasi muiden ylapuolella vai heita huonompi kun sallit itsellesi kaytoksen jota et toivo muilta?