Olen ollut 5 v korviani myöten ihastunut varattuun mieheen,

Isäni otti ja ihastui itseään parikymmentä vuotta nuorempaan kollegaan, joka oli päättänyt "katsoa tämän kortin" ja vähän "kokeilla kepillä jäätä". No, isäni, kykenemätön ratkomaan elämänsä selvittämättömiä asioita ja parisuhteensa ongelmia, nappasi tietenkin syöttiin kiinni kuin pelastusrenkaaseen. Pikavauhtia puuhattiin ero, joka todella tuli äidilleni aivan puun takaa ja oikeastaan saman tien muutettiin saman katon alle. Nyt on yhteinen omistusasunto haussa ja katsotaan, niin vauvaa pukkaa ennen pitkää.



Äidilleni ero ja tämä nainen olivat todella rankka paikka. Terapian ja lääkityksen ansiosta elämä alkaa kuitenkin voittaa. Juuri minkäänlaisissa puheväleissä he eivät isäni kanssa ole. Siskoni ei käytännössä ole puhunut isäni kanssa laisinkaan, tuntee vain suurta vihaa ja katkeruutta, eikä aio ikinä tavata tätä uutta naista. Toki osa tästä raivosta menee nuoruuden piikkiin (siskoni on reilu parikymppinen), mutta tuskin se isääni lohduttaa.



Isäni todennäköisesti luuli, että hän voi ottaa tuoreen nuorikon joka ei nalkuta juomisesta ja palvoo tätä viisikymppistä ukkoa kuin kuuta taivaalla, ja samalla hänen vanha elämänsä pysyy samanlaisena muilta osin. Väärässä oli. Kaikki kolme lasta tukevat jätettyä äitiä parhaansa mukaan ja isä on menettänyt kosketuksen omiin lapsiinsa ja siten myös lastenlapsiinsa. Minun parivuotiasta lastani hän ei ole nähnyt puoleen vuoteen.



Koko kolmenkymmenen vuoden historia on siis pyyhitty pois ja mies elää uudessa perheessä kuherrusaikaa. Minä en missään nimessä jaksa uskoa, että onni tulee olemaan auvoista loputtomiin. Kun kemiallinen ihastus loppuu (siinä puolentoista-kahden vuoden tienoilla normaalin suhteen elinkaaressa) ja arki astuu kehiin, on ukolla kovat paikat. Samat ongelmat sillä on itsensä kanssa, mutta nyt se joutuu taas hioutumaan yhteen uuden naisen ja hänen vaatimustensa kanssa. Ja omat lapset ovat hänelle vieraita, eikä hän näe lastenlastensa kasvua. Minusta koko kuvio on äärimmäisen surullinen, turha ja älytön.



Jotta ap, siinä sinulle mietittävää. Ota huomioon, että vaikka mies vastaisi tunteisiisi, ei se välttämättä koske ehkä edes juuri sinua ihmisenä: voi olla, että olet vain sopiva tapaus sopivaan aikaan, kun lapset ovat jo isoja ja siihen vanhaan suhteeseen pitäisi pystyä puhaltamaan uutta tulta. Moni mies kokee helpommaksi vain lähteä lätkimään. Ja muista, että jos menette yhteen ja kuvio on yhtään samankaltainen kuin meillä, saa tämä mies myös omien lastensa vihat niskoilleen. Ja se ei ole helppo osa, ei hänelle, eikä loppupeleissä myöskään sinulle.

up

Olen itse avioeroperheestä, en kulje ihan laput silmillä. Jokaisessa tarinassa on monta puolta.



Yllä mainitussa tarinassa, joka on varmasti lasten kannalta nähtynä niin kuin kerroit, on myös isäsi näkökulma ja sen toisen naisen näkökulma. Joskus ihmisestä voi kertoa jotain se, että ero "tulee kuin puun takaa" - millainen nainen on äitisi? Tuijottiko materiaan, sulkiko silmänsä ja mielensä, unohtiko miehensä, mitä jos isäsi on parempi olla sen toisen naisen kanssa?



Olen itse ollut huonossa liitossa, josta pääsin pois kauhean rytinän jälkeen, ja olin vuosia yrittänyt käsitellä asioita miehen kanssa, jota ei yhtään kiinnostanut. (Ei häntä kiinnostanut kuitenkaan erotakaan. Sellaisiakin ihmisiä on. Syinä mm. oma mukavuudenhalu ja taloudelliset seikat.)



En ole kertaakaan katunut tätä päätöstäni lähteä. Pääsin pois helvetistä, jatkuvasta kinasta ja välinpitämättömyydestä.



Voi myös sanoa että te lapset kuulostatte kypsymättömiltä. Eväätte lastenlasten tapaamisia ja olette katkaisseet välit. Yrittäkää hyväksyä se että isällänne on oikeus olla onnellinen. Miettikää jos itse olisitte vastaavassa tilanteessa.

mistään toisia vahingoittavasta toiminnasta, jos "haluaa niin kovasti" ?



Niin siitä vaan arvot ja periaatteet, oikea ja väärä roskakoriin.



Kai minä voin ottaa 80 vuotiaalta äidiltäni tonnin lompsasta, kun minun tekee niin kovasti mieli ottaa se ja minulla ei ole.



Miksei pidä huolta rahoistaan ?



Luovu asiasta jonka tiedät varmasti olevan väärin.

sisälukutaito loistaa taas poissaolollaan. Emme ole evänneet isältämme mahdollisuutta tavata lastenlapsiaan, hän ei yksinkertaisesti ota meihin yhteyttä. Olen itse vanhin lapsista, jo yli kolmekymppinen. Oma suhtautumiseni on ollut enemmän tai vähemmän neutraalia, mutta väkisinkin on ollut pakko tukea äitiä, joka on todella ollut hajoamisen partaalla. En koe, että tässä tilanteessa olisi meidän lapsien tehtävä ottaa yhteyttä isäämme: hän on ratkaisunsa tehnyt, ottakoon siitä vastuun ja soittakoon meille. Uskon, että tilanne on hänellekin hankala, mutta jos tuon mittapuun ratkaisun tekee, tulisi olla myös selkärankaa olla itse se aktiivinen osapuoli yhteydenpidossa ja kestää se mitä on kestettävä. En ole KOSKAAN kieltänyt häneltä lapsenlapsensa tapaamista.



En ole naiivi, tiedän, että asioilla on kaksi puolta. En ole väittänyt äitiäni täydelliseksi, kaikkea muuta. Mutta se täytyy sanoa, että minusta on äärimmäisen raukkamaista lähteä kävelemään 30 vuoden liitosta näkemättä edes sen vertaa vaivaa, että olisi käynyt yrittämässä puhua asioita pariterapiassa. Isäni ei suostunut, äitini ja esimerkiksi minä sitä asiallisesti pyysimme. Minusta jopa eron sattuessa olisi ihan terveellistä käydä puimassa asiat halki terapiassa, jotta normaali elämä voisi jatkua.



Jos jotain, olisin odottanut, että äitini olisi jossain kohtaa lähtenyt lätkimään. Kyllästynyt isäni juomiseen ja siihen, että kaikki tehtiin hänen uransa pönkittämiseksi. Äitini on uhrannut aika lailla hänen eteensä - josta ei tietenkään voi syyttää ketään muuta kuin häntä itseään. Uskon, että pidemmän päälle tämä ero oli äidilleni onnenpotku, kunhan pöly tästä laskeutuu.



Siskoni ja veljeni voivat ollakin kypsymättömiä, se heille suotakoon jo ikänsä puolesta. Ei ole helppoa katsoa, kun omaa siskoa nuorempi nainen vamppaa oman isän. Ja kyllä, tämä uusi nainen on minua neljä vuotta nuorempi. Minusta se on hieman irvokasta.



Kuten sanoin, en usko, että isäni on mainittavasti parempi olla tämän naisen kanssa. Hetkellisesti kyllä, mutta koska hän ei suostu setvimään omia ongelmiaan, ei uusi suhdekaan voi niitä paikata. Uusi nainen ei sylje kuppiin, joten voi olla, että isälläni on helpompaa juuri nyt; uusi nainen ei taatusti nalkuta ainakaan dokaamisesta.



Jos joku on kypsymätön, niin se on isäni. Hänelle tuntuu olevan mahdotonta hyväksyä, että 50 vuotta kilahti juuri mittariin. Onhan se hienoa perheellisen, harmaantuvan miehen heilua kännissä viikonloput kuunnellen Led Zeppeliniä korvalapuista ja kuolaten paidalleen. Vai?

1. Sentähden, kun meillä on näin suuri pilvi todistajia ympärillämme, pankaamme mekin pois kaikki, mikä meitä painaa, ja synti, joka niin helposti meidät kietoo, ja juoskaamme kestävinä edessämme olevassa kilvoituksessa,

2. silmät luotuina uskon alkajaan ja täyttäjään, Jeesukseen



Eli synti pitää vaan pistää sivuun, ja keskittyä Jeesukseen. Jos yrität tietoisesti pokata toisen aviomiestä, teet syntiä. Jumalaa, ja tuota miestä ja vaimoa kohtaan.



Ihastuminen ei liene synti, koska se on tunne jotka tulee ja menee. Mutta kuten Martti Luther sanoi "en voi estää pääskysiä lentämästä pääni yli, mutta voin estää niitä rakentamasta päähäni pesää."



Mulla on omat kiusaukseni. Käytännössä olen huomannut, että minua auttaa niissä tosi paljon jos jaksan/viitsin aamuisin vaikka edes kymmenen minuuttia hiljentyä, rukoilla ja lukea Raamattua. Koska siinä Jumala pääsee vaikuttamaan minuun ja ajatuksiini. Se on kai sitä silmien luomista Jeesukseen, myös.



Etsi itsellesi oma mies. Siinä sulle muuta ajateltavaa :-)



Ja mene puhumaan sen papin kanssa. Vaikka se olisi ihan tallukka, sua auttaa kun sanot asiat ääneen, saat niihin etäisyyttä ja perspektiiviä.

Joko on molemminpuolista tai sitten ei. Älä pety, jos perhe voittaakin miehen sydämessä.

mennä pariskunnan väliin.



Jos tosiaan olet huomannut, että mies on sinuun ihastunut, niin eikö hän olisi tehnyt aloitetta jos haluaisi?



Ihastuminen on itseasissa tosi kiva ihan vaan pelkästään tunteena. Siinä tulee se kutkuttava tunne ja välillä ihanan raastava.



Ainakin itse tykkään siitä tunteesta vaikkei mulla ole mitään halua, että ihastukseni saa koskaan niistä tunteista tietää.



Tai ehkä hän osaa arvata sen tai sitten ei. Minä nyt en muutenkaan koskaan tee aloitetta, vaan sen tekee mies jos tekee.



Kirjoituksistasi päätelleen et edes tunne häntä kovin hyvin, ainakaan tarpeeksi ollaksesi rakastunut.



Sinuna antaisin olla. Kyllä hän olisi kertonut tunteistaan jos sinut haluaisi, eikä perhettään.

Meilläkin oli tuttavana eräs nainen, joka ihastui mieheeni. Yritin miehelleni siitä sanoa, että se on ihastunut suhun, että pitäis vähän enemmän välimatkaa siihen. Mutta ei uskonut mua, ei voinut uskoa, että kukaan, varsinkaan niin ihana ja fiksun oloinen nainen tieten tahtoen yrittäisi rikkoa toisen perheen. Ja mieshän oli vahvasti naimisissa ja pienten lasten isä! Ei kai nyt kukaan semmoista miestä itselleen yrittäisi saada! Mies oli ystävällinen naiselle, kuunteli tämän asioita, ja oli kiinnostunut hänen puheistaan. Hänen mielestä nainen oli mukava, ja vielä kaiken lisäksi seurusteli miehen veljen kanssa.



Sitten tämä nainen päätti tehdä siirtonsa. Ja siihen loppui ystävyys. Mies oli aivan järkyttynyt siitä, että joku oikeasti voi yrittää särkeä toisen perheen ja tukkeutua aviopuolisoiden väliin. Ja kaiken lisäksi loukata hänen veljeään olemalla muka yhdessä ja kuitenkin sitten ilmaista ihastustaan toisaalle. Naisparka! Kuinka hölmöksi hän tekikään itsensä!

Jos se hakee vain seikkailua ja sekstailua? Yleensä ne alkaa välttelemään, jos pano ei olekaan ikimuistettavan hyvä - oletko varma, että on?

mitä mieltä muuta on?

Missä olet miehen tavannut? Miten kuvittelet, että välillänne on jotakin oikeasti? Jospa hän pitää sinusta juurikin vain siksi, että tietää sinunkin uskovan eli olette samanlaisia siinä asiassa.

Eli onko mies jotenkin antanut ymmärtää, että tahtoisi tuntea sinut paremmin?

En tuomitse sinua, mutta kiinnostaa kyllä. Mihin olet miehessä niin ihastunut?

Olen itsekin uskossa ja yh, mutta en koskaan veisi toisen omaa.

Jos mies olisi oikeasti sinusta kiinnostunut olisi hän jo tehnyt aloitteen olipa naimisissa tai ei.

Ehkä oma ihastukseksi saa sinut ajattelemaan asiaa, kuten itse sanoit, epärealisesti.

...olen samassa tilanteessa, paitsi että se toinen mies ON tehnyt aloitteen kanssani jo n. 10v sitten...

...ja jatkukoon vaan... ;)

saas nähä mitä tästä kaikesta kehittyy!

Kyllä näillä ohjeilla pitäisi jo pärjätä



Anna sen tyypin olla



Hanki oma elämä ja oma mies

just joo, sitä lähimmäisenrakkautta parhaasta päästä.

Ap ei siis ole mikään uskovainen, tai jos sanoo olevansa, ei kyllä ainakaan usko Jeesukseen Kristukseen vaan ehkä siihen toiseen osapuoleen, joka Jeesustakin yritti houkutella siellä vuorella...

Huomasitko.

menen puhumaan sen papin kanssa. Uskon saavani siitä evästä tähän myllerrykseen.



Onko kellään ajatuksia miehen ja naisen välisestä ystävyydestä. Onko se avioituneelle mahdollista, ulkopuolisen kanssa? Siinä ei ymmärtääkseni ole mitään moraalisesti väärää.



Kaipaan tätä miestä niin, haluaisin hänet ystäväksi edes, veljekseni.



ap

Eikö uskosi auta sinua vai miksi olet ylipäätään uskovainen? Sä oikeen suunnittelemalla suunnitelet tätä kuviota,hanki uusia ystäviä,jätä varattu mies rauhaan.

Mielestäni sinä et tee väärin lähestyessäsi häntä vapaana naisena, vaan sillä miehellähän siinä vastuu on. Ikävä on toisaalta kuulla tuo että mies on ilmeisesti tehnyt jo valintansa sinun suuntaasi...

Rakastaisitko miestä silti ja luottaisitko että kyseessä oli välillänne oleva aito rakkaus eikä mies koskaan hylkäisi sinua uuden naisen vuoksi?



Ilmeisesti keksiverto av-mamma luottaa perheensä jättäneeseen mieheen, mutta minä itse en luottaisi. Harkitse nyt ensin voitko edes voittaa mitään etenemällä miehen suhteen...