G: Mitä ajatuksia/tunteita liikkui päässä, kun synnytit ekaa kertaa?

oli "helppo" ja nopeahko synnytys. Supistukset olivat toki kivuliaita (eka vaihe 24h), mutta sairaalassa sitten sai kivunlievitystä ja sitten kun sain spinaali-puudutuksen, loppu menikin kivuttomasti (ponnistusvaihe kesti vain 25min.) Hyvät muistot jäi, oikeastaan ihmettelin, että näinkö helppo juttu se olikin.. Oli ihana saada vauva syliin!

varmaan mitään järkeviä ajatuksia, muistan kyllä ajatelleeni että ponnistusvaihe kestää paljon kauemman kuin kuvittelin -se aika tuntui pidemmältä kuin oli, oikeasti kesti alle tunnin. Ja minulla oli hillittömän kuuma koko ajan, tuntui että hiki virtasi puroina lattialle! Lääkäri ärsytti kyllä suunnattomasti, kun kävi useaan kertaan tunkemassa sormiaan, sattui todella paljon enemmän kuin yksikään sisätutkimus koskaan.

Minäkään en ollut jälkisupistuksista tietoinen, ihmettelin kovaa vatsakipua synnytystä seuraavana päivänä ja osaston kätilö sanoi kipujen olevan jälkisupistuksia... No, enpä minä sillä tiedolla toisaalta etukäteen mitään olisi tehnytkään.

ikinä milloinkaan halua joutua samaan tilanteeseen! Jos ponnistusvaiheessa olisi ase ollut käden ulottuvilla, olisin varmasti tappanut itseni siihen paikkaan. Aivan järkyttävä kokemus. Mutta sitten kun vauva oli syntynyt, kaikki tuo unohtui hetkeksi. Siltikin kuukausia synnytyksen jälkeen olin varma etten enää koskaan synnytä! Nyttemmin aika on jo kullannut muistoja..

joka tulee esim. kun on kamala oksennustauti jossa tavaraa lentää paineella molemmista päistä, tuskanhiki otsalla ja pyörtyy aina oksentaessa kun ei ole enää mitä oksentaa ja sydän hakkaa.

huusin ja kiljuin kuin eläin ja itkin kuin pieni lapsi välillä. Mitään järkevää asiaa tai käskyä en osannut vastaanottaa, muistaakseni jossain vaiheessa kun pyydettiin menemään kyljelleen epiduraalin laittoa varten, sain sanottua etten voi liikkua. Kätilö ja mies sitten asettelivat jäseneni oikein.

"Jes tämähän on sujunut nopeasti"

"Ei mitään ilokaasua kun laatta lentää jo kokoajan, loppuisipa koko homma jo"

"en kestä apuaaaaa! *** ei pysty ajatella kun kipu valtaa mielen, yirätn puhista oppien mukaan"

"Ai nyt jo ponnistamaan, apua en tahdo! Pelottaa"

"maksan mitä tahansa jos joku nyt vain ottaa tuon irti minusta, en enää haluakaan tätä koko hommaa!!"

"Uskomatonta, avautumiskipu loppuikin ponnistusvaiheeseen"

"Ah kello on jo tuon verran, kamala nälkä, saakohan tän jälkeen aamiaista"

"Jes, nyt se tulee, aika vaikea ponnistaa oikein, mutta täähän sujuukin!"

"Jes vihdoinkin ohi, loppu hyvin kaikki hyvin, en enää ikinä tee tätä, en koskaan"

Kouristukset tuntuivat samanlaisilta kuin ripulissa paitsi että mitään ei tullut ulos. Koko yön valvoin ja jännitin.



Loppujen lopuksi sain hyvän kipulääkityksen eikä synnystystuskia ollut. Epiduraali auttoi minua paljon. Olin lapsesta asti kuullut äitini juttua siitä, miten kauheasti sattui, kun hän synnytti minut. Siihen aikaan ei kivunlievityksiä juuri ollut. Joten olin varautunut pahimpaan mahdolliseen.



Jossakin vaiheessa ajattelin myös seksiä, koska arvelin, että se helpottaisi oloa. Sitten lopetin, kun ajattelin, että olisihan noloa, jos kiihottuisin kesken supistusten ja kätilö huomaisi sen.



Mies oli onneksi mukana ja tukenani. Hänestä oli suuri henkinen apu. Yksin hänen läsnäolonsa rauhoitti minua paljon.



Jälkisupistuksia ei tullut, vaan jouduin synnytyksen jälkeen kaavintaan, jotta istukka olisi saatu ulos.

Tästähän selviää, ja vielä ilman mitään kivunlievennyksiä. Murskaanko kuitenkin tukihenkilöni käden, kun puristan sitä.



Ja kohta saan nähdä lapseni. Tulisi jo pian.

Vittu mää kuolen, tää on niin hirveetä...



Onneksi tuo vitun akka lähtee jo ja tulee eri kätilö tilalle.



Huh, vihdoinkin se syntyi.

olin varautunut siihen, että kuolen. En niinkään kivun vuoksi, vaan sen vuoksi, että olin liikaa lukenut Vauva-lehteä. Ahdistava lehti muuten...sitten lopetin sen lukemisen ja lakkasin pelkäämästä elämää.

ja kai siksikin aika kivulias se avautumisvaihe. Mulla oli myös _niin_ järkyttävän töykeä kätilö, ettei mitään rajaa! Ajattelin, että olen huono äiti ja maailman huonoin synnyttäjä, kun se eukko sätti mua. Se käski mut suihkuun lotraamaan vettä puoleksi tuntia. Mut sitten se sai hirveän hepulin, kun mies antoi mulle kaksi pyyhettä, toisen pitkiin hiuksiin ja toisen vartalon ympärille. Kun pyyhkeiden pesu kuulemma maksaa. Olin luullut, että synnyttämään voi mennä ihan omana itsenään, mutta mulle tulikin kakkahätä ja häpykarvaa oli liikaa yms. Ja kätilö joutui siis siivoushommiin. Mun mies yritti pitää puoliamme, mutta häntä vaan pojiteltiin ja minua tytöteltiin, vaikka minä siis olin 30 ja mies 25v. Ennen kuin pääsin ponnistamaan, saatiin kuulla vaikka mitä muutakin, mutta sitten ponnistusvaiheessa se vielä tuskaili, ettei tästä taida tulla mitään. Tarvii nyt sitten leikata. Kielsin leikkaamasta, ja onneksi se nyt edes sen uskoi. Tuli nimittäin vaan kaksi tikkiä repeämisestä. Mutta siis kaiken kaikkiaan kätilö pilasi synnytykseni ja minulle oli järkytys, millainen ihminen voi semmoiseen ammattiin hakeutua. Lähdin synnytykseen sillä mielellä, että siellä kätilöt varmaan osaa asiansa. Joten mulle tuli varmaan senkin takia olo, että oon ite huono.



Ainoat kasvot, jotka muistan ekasta synnytyksestä, olivat ihanan lastenlääkärin kasvot. Hän oli ainoa, joka hymyili mulle ja onnitteli ja oli ystävällinen. Hän viipyi synnytyssalissa varmaan viisi minuuttia. Mutta kuitenkin, kun poikamme oli syntynyt, niin jo heti siellä salissa sanoin miehelleni, että eihän se nyt niin hirveää ollut ja voidaanhan me varmaan toistekin tulla.



Toisen synnytyksen lähestyessä mut pantiin neuvolasta pelkopolille keskustelemaan ekasta synnytyksestä just noiden kätilöiden vuoksi. Siitä oli tosi paljon apua, ja vaikka toka synnytys oli salamannopea, niin paperini siellä sairaalassa oli luettu, koska sitten mua kohdeltiin kuin piispaa pappilassa :)

Paitsi oli vielä kaiken mainitsemasi lisäksi verenhukkaa, istukankaavinta ym. mutta pelkopolilla käynti auttoi siihen, että tokaan synnytykseen sain parempaa kohtelua :)

Mullakin oli toka synnytys vielä nopea.. Samaistuin kirjoitukseesi täysin..

t.4

siitä miten tajuttoman paljon voi sattua tikkien ompeleminen ja mahan paineleminen. Olin kuullut miten kaikki kivut lakkaa heti kun vauva on ulkona, mutta eipä vain lakanneet. Toki supistuskivutkin järkyttivät, kiipeilin pitkin seiniä.



Toista kertaa kun lähdin synnyttämään, pelkäsin enemmän jälkipaikkailua kuin itse synnytystä, mutta säästyinkin pahimmilta paikkauksilta. Toisen kohdalla kuitenkinkin koin ponnistusvaiheessa järkyttävän elämyksen etten kerta kaikkiaan pysty saamaan sitä vauvaa sieltä ulos. Se hetki oli tosi epätoivoinen ja oikeasti ajattelin haluavani kuolla ettei enää tarvi jatkaa. Molemmat oli suht nopeita synnytyksiä ilman kivunlievitystä.

koska ekan jälkeen olen synnyttänyt vielä kuusi kertaa ja kaikki täysin luomuna!

muistan sanoneeni etten millään pysty (ponnistamaan) ja että ottakaa se pois (vauva siis, tuntui että pää olisi jäänyt jotenkin jumiin). Toka tuli jo helpommin, epiduraalin ajoitus osui nappiin. Vaikka yhtä kivuliaita molemmat oli.

"Voi anna luoja tämän lapsen syntyä elävänä ja ilman vakavaa sairautta".



Takana kun oli neljä keskenmenoa niin eipä sitä muuta ajatellut.

Avautuminen ei oikein edennyt ja supistukset oli tosi kipeitä ja tulivat alusta asti alle 3min välein. Sain tehostavan tipan, mutta en epiduraalia. Kohdunsuulle laitettava puudute ei auttanut yhtään. Kipu oli niin kova, että en oikein ollut enää tajuissani ja luulin kuolevani kipuun. En oikeasti edes tajunnut, että synnytys on joskus ohi.



Tokan syntymän jälkeen nuo jälkisupistukset oli yhtä kipeitä kuin synnytys supistukset pahimmillaan. Oli pakko ottaa vauva rinnalta kesken imemisen pois etten olisi huutanut tuskasta ja jatkaa taas, kun supistus oli ohi. Se oli aika yllättävää, vaikka tiesin, että tokan jälkeen jälkisupistukset on kipeämpiä kuin ekan jälkeen.

ja se että vaikka kipua jatkuu ja jatkuu, synnytys ei etene. Yli 30 tunnin kivut menivät tavallaan hukkaan kun sitten leikattiin kuitenkin. Sekin yllätti etten ollutkaan mitenkään haltioissani vauvan näkemisestä, olin vaan onnellinen kun kokemus oli ohi.

että eihän kukaan ole voinut tällaisesta selvitä hengissä!! Ei kukaan pysty tämmöiseen suoritukseen!

Ajattelin, etten pysty tähän.



Niin vain pystyin ja eloonkin jäin. =) Ja parin kuukauden pääst menossa uudestaan hyvillä mielin synnyttämään, vaikka silloin vannoin etten enää ikinä synnytä ainakaan alakautta! Ja kuitenkaan, sektio ei ole edes mielessä käynyt vaihtoehtona (paitsi jos vauva ei olisi hyvässä asennossa, milloin sektio tietenkin olisi pakko ratkaisu).

Ponnistusvaiheessa ajattelin, että tässäkö se tosiaan oli, että eikö sitä kivuliainta osuutta koskaan tullutkaan! Ponnistusvaihe oli siis helppo ja kivuton epiduraalin vaikutuksen takia ja kesti vain 9 minuuttia.



Alussa kun todella kipeät supistukset alkoivat, ajattelin vastoin kaikkia aikaisempia periaatteitani että haluan keisarinleikkaukseen hinnalla millä hyvänsä!! En uskonut että selviäisin kivuista, kun ajattelin että synnytys vielä pahenee koko ajan loppua kohti. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan se loppuponnistus olikin sitten huojentavan kivuton ja nopea!