G: Mitä ajatuksia/tunteita liikkui päässä, kun synnytit ekaa kertaa?

Mietiskelin miten isä pärjää yksin pienen vauvan kanssa ja miksi minulle ei ollut tullut mieleen, että saattaisin kuolla synnytyksessä ja älynnyt pyytää jotakin tuttua isän avuksi. Näin parin vuoden jälkeen tuntuu kyllä aika omituisilta nuo ajatukset...

Pelotti tietenkin, mutta joka kerta kun supistus tuli, minä ponnistin kuin heikkopäinen. Pään tullessa ulos ajattelin "voi hitto mä repeän" ja ponnistin, että tapahtuisi edes mahdollisimman nopeasti. Olen aika kärsimätön ihminen. :)



"Hyvä synnyttäjä" oli kätilön luonnehdinta.

oli ensimmäiset mietteet kun supistukset alko sitten sain sairaalassa puudutuksen.. siten jumalauta paskotaanko sitä samalla kun synnytetään, ei mulle perkele kerrottu!!! Ponnistusvaiheessa ajattelin et, perkele en varmaan ponnista kun pillu repee... Sitten kun vauva synty ja sain syliin niin hetken kyllä mietin et ei enää toista kertaa samaan tilanteeseen ja sitten kaikki unohtu ja vauva valtasi sydämmen...





t. kaksi kertaa itsensä siihen tilanteeseen päästänyt :D

olisin ikinä ikinä osannut kuvitella! Onneksi en osannut! Ponnistus tuntui luonnottoman vaikealta, muistan parahtaneeni että apua, perse repeää. Repesihän se.

ja ajattelin, että totta kai se on ihan helppo nakki. Kun supistukset alkoivat, mietin vielä, että äh, tämmöisestäkö ne kehtaa pelotella. Kun päästiin sairaalaan, tehtiin tutkimus ja käskettiin siirtyä synnytyssaliin, kätilö kysyi pystynkö kävelemään, minä vastasin että "tottakai, eihän tässä mitään". Kätilö nyökkäsi ja sanoi lähtevänsä jonnekin (en muista enää minne), ohjeisti että menkää suoraan siihen saliin jonka ovessa on numero 2, ovi näkyy heti kun astutte ulos tutkimushuoneen ovesta. Kätilö meni, minä nousin seisomaan, ja samassa iski supistus, joka vissiin sitten avasi oikein kunnolla, koska kipu oli aivan kamala, ja jalat oikeasti vain tippuivat alta. Mies sitten oikeasti kantoi mut synnytyssaliin, jossa en tiennyt miten päin olisin ollut, yritin pysyä liikkeellä ja saada supistuskipuja hallintaan edes jotenkin, itkin ja kiroilin. Jälkeenpäin mies sanoi, että näytin ihan riivatulta, koska oli kuulemma näyttänyt siltä kuin olisin yrittänyt oikeasti kiivetä seinille.



Kun kätilö tuli synnytyssaliin, hän totesi ensimmäisenä, että mitäs jos laitettais epiduraali, minä vain nyökkäilin ja itkin että ihan mitä vaan, ja kätilö soitti saman tien anestesialääkärin paikalle. Odotellessa teki tutkimuksen ja tokaisi, että ei ole ihme kun sattuu, näkyy avautuvan aika vauhdilla, mutta älä huoli, kyllä tässä vielä se epiduraali ehditään laittaa. Anestesialääkäri tuli ja rupesi epiduraalia laittamaan, höpötteli pitkän aikaa miten neula on jotenkin tosi tylsän oloinen, mutta oli sitten loppuoperaation ajan ihan hiljaa, kun minä sihisin että "laita ny saatana se neula sinne". Seuraavat pari tuntia oli ihanan rauhallista, tunsin kyllä supistukset mutta se kipu oli poissa, ja kuuntelin cd:ltä Tehosekoitinta ja tuijotin koko ajan supistus- ja sydänäänikäyriä. Sitten alkoi ponnistusvaihe, ja kuten joku jo sanoikin, tuntui että halkean kahtia. Ponnistin tosi varovasti, en uskaltanut kovemmin kivulta. Kätilö sanoi leikkaavansa välilihan, ja että sen jälkeen mun pitää ponnistaa niin kovaa kuin onnistuu. Sanoin, etten uskalla, kun sattuu, ja kätilö totesi, että sitten tässä menee tosi kauan. Ponnistin sitten kunnolla, ja vauva tuli sillä ponnistuksella. Minusta tuntui, että repesin varmaan napaan asti, mutta mitään muita vammoja ei epparin lisäksi tullut.



Synnytyksen jälkeen järkytti se kaikki kipu - istumisen vaikeus, suihkussa ja vessassa käymisen vaikeus, kävelemisen vaikeus, kun kaikki sattui. Kukaan ei ollut viitsinyt sanoa etukäteen, että synnytyksen jälkeen ekat pari viikkoa menee kipuillessa... tosin eihän se aina kaikilla ole niin, mulla oli sitten toisen lapsen syntymän jälkeen ihan erilainen jälkimeininki. Silloin ei ollut mitään kipuja enää pari tuntia synnytyksen jälkeen, paitsi jälkisupistukset, ja niihinkin olin varautunut joten eivät järkyttäneet enää. Silloin oikeastaan yllätyin siitä, miten helposti sitä voikaan synnyttää. Mutta ekan jälkeen olin pitkään ihan varma, että koko alapää on ihan tuusannuuskana ja lopullisesti pilalla, kun kipuilu ja aristus jatkui niin pitkään (oikeastihan mun vauriot olivat tosi vähäiset, ja palauduin tosi nopeasti, ensisynnyttäjänä vaan en mistään mitään tiennyt sitten loppujen lopuksi).

joka tuli tikattuna paskomisesta. Siitä ei kukaan varoittanut etukäteen!

Vastaan vaikken ole lukenut muita.



Esikoisemme syntyi viikolla 37 täysin "normaalin" raskauden täysin yllättäväksi lopuksi. Mieheni oli matkoilla ja synnytys käynnistyi täysin ilman ennakkovaroitusta yhdellä supistuksella klo 01.20 yöllä (muistan, koska katsoin kelloa). Supistus oli niin selkeä.



Supistukset tihenivät nopeasti ja lapsivesi meni. En saanut miestäni kiinni, koska oli Kiinassa. En tajunnut tilannetta, enkä edes yrittänyt soittaa esim. äidilleni (joka tosin oli 300 km päässä). Soitin sairaalaan, jossa käskettiin mennä nukkumaan ja tulemaan, jos supistuksia tulee alle 7 min välein.



Kun ne olivat todella tiheitä (n. 45 min soitosta), soitin taksin ja vain lähdin kamalissa tuskissa sairaalaan. Ajattelin todella kovat kivut synnytyksen "alkukivuiksi".



Esikoisemme syntyi yhdellä ponnistuksella sairaalaan ensiapuun. Myöhemmin tapahtuneista, yhtä nopeista synnytyksistä kiireettömässä ja valmistautuneessa synnytysalissa olen vähän katkera johtuen tuosta esikoisesta, erityisesti koska minua ei puhelimessa uskottu alkuunkaan. Jos olisin uskonut heitä, olisi esikoisemme syntynyt kotiin, enkä tiedä olisinko saanut edes apua (oli vuosi 2000, ei nykyinen kännykkäaika).

Niin luuli silloinen avomieskin, kun silmäni kääntyivät välistä nurinpäin.



Jälkisuppareita ei ole onneksi koskaan ollut (3 synn. takana)



*kopkop* puuta, neljäs on edessä.

Koko ajan kipu oli semmoista, että olin ihan rajalla menettää hallinnan. Ei olisi paljon tarvinnut kenenkään sanoa toiseen suuntaan niin olisin alkanut holtittomasti itkeä ja sitten en olisi kyllä saanut kerättyä itseäni uudestaan. Mutta hallinta pysyi kuitenkin aika hyvin ponnistukseen saakka, ja sekin sujui sitten puolessa tunnissa, mikä lienee kohtuullinen aika.



Jälkikäteen, siis juuri lapsen synnyttyä, oli todella höykytetty olo. Niinkuin olisin bussin alle jäänyt tai turpiin saanut. Verta meni paljon ja huimasi siksi. IHan älyttömän nopeasti kaikki kuitenkin unohtui ja jo sieltä lähtiessä mietin tulevani joku päivä uudestaan. :D Ja lapsi oli toki ihana, sehän auttoi kovasti.

koska kipu oli niin kova. Vannoin etten ikinä tule uudelleen. Muutenkin synnytys oli kokemuksena järkytys.

En tiennyt, miten päin olisin ollut. Ponnistusvaiheessa ei enää sattunut, mutta väsytti aivan tajuttomasti. Kyselin, että eikö vieläkään oo ulkona. Vauva liikku edestakaisin. Ponnistus kesti tunnin. Jälkisupistuksia ei tullut.



Ajattelin, että ei enää ikinä.

lähdettiin synnyttyssalista leikkaussaliin. Ajattelin, että selviänköhän tästä hengissä. Ja siellä keisarileikkauksessa puudutus tehosi niin hyvin että en voinut edes niellä, puhua tai liikuttaa muuta kun hieman sormenpäitä. Pelkäsin että kukaan ei huomaa jos tukehdun omaan sylkeeni. "Ei menny niinku Strömssössä" eli kuin perhevalmennuksen videossa. Vauvan näin seuraavan kerran vasta seuraavana päivänä. Nykyään hän on reipas koululainen, eli lopulta kaikki hyvin.

olin kyllä järkyttynyt. Ajattelin, että tällaistako tämä on, miksi en tiennyt tätä etukäteen. Kipu oli niin kovaa, ettei sitä mitenkään voi kuvitella etukäteen.



Toisaalta kokemus oli hieno, ja muistan ponnistusvaiheessa ajatelleeni, kuinka ihanaa ja uskomatonta on pian nähdä oma vauva. Hetki kun lapsi syntyi, oli upea ja saa vieläkin kyyneleet silmiin.



Vaikka synnytys oli kokemuksena aika rankka (lopussa jouduttiin turvautumaan imukuppiin), niin synnytinpä vielä uudelleenkin. SIllä kertaa kaikki meni tosi nopeasti ja hyvin, ja ilman kivunlievitystä.

suurta elämänmuutosta ja samalla se tuntui niin ihanalta että itkin siksikin (vauva oli ylläri). Kivun kestin oikein hyvin, siinä ei ollut ongelmia. Mies oli kuulemma pelännyt minun kuolevan, itselläni ei käynyt mielessäkään.

Ja vannoin kautta kiven ja kannon etten tee enempää lapsia. :D Mutta kun lapsi oli maailmassa naureskellen kysyin jo mieheltä tehdäänkö toinen? :)

Avautumisvaihe meni musiikkia kuunnellessa, kivut eivät olleet mitenkään sietämättömiä. Ilman kivunlievitystä ja ilokaasua pärjäsin ihan hyvin. Ponnistusvaihe meni muutamassa minuutissa.

Kaikkiaan helppo ja positiivinen kokemus.

ja sitä riittääkö minulla voimat.



pari minuuttia ennen lapsen ulos solahtamista vauvan pää oli puoliksi ulkona tunsin vielä etten ikinä saa häntä autettua ulos.

en ollut ottanut selvää mistään synnytysjutuista kun pelkäsin että alan pelätä vielä enemmän, ajattelin että synnytysvalmennuksessa kertovat sitten oleelliset. No eipä ehtinyt synnytysvalmennukseen kun vauva syntyi 3 viikkoa etuajassa. Kukaan ei ollut koskaan kertonut että ponnistusvaihe ei kestä kuin korkeintaan kolme varttia, kuvittelin että se on se vaihe mistä äitinikin puhui aina että synnytti minua vuorokauden. Olin varma että olin ponnistanut tunteja, kelloa ei ollut minun näkyvillä, ja ajantaju meni, olin varma että voimani loppuvat kesken, kyselin kätilöiltä että kauanko vielä menee ennenkuin lapsi syntyy, vastasivat että ei sitä niin tarkkaan tiedä ym. ympäripyöreää, kun minä halusin vaan tietää meneekö 5 vai 10 tuntia. Eivät tajunneet kertoa että on kyse enää muutamasta ponnistuksesta, tiuskivat minulle kun sanoin että en kestä että kuolen.

Kun lapsi oli syntynyt en tajunnut että oli vasta aamu, olin varma että oli vähintään jo ilta.

oli järkytys, koska se kipu oli niin hirvittävän kovaa. Aina sanotaan että sen kivun lopulta unohtaa, mut mä en kyllä ole unohtanut. Mua huoletti myös miten vauva jaksaa, ajattelin että sillä täytyy olla hirveää siellä lantioluiden puristuksessa ja sen täytyy olla todella hädissään. Halusin vain lapsen ulos nopeasti. Jos en tuota kipua osannutkaan kuvitella, niin en myöskään sitä mieletöntä riemua, kun lapsen sai syliin. Siinähän menee ihminen vähän päästään sekaisin, on se niin ainutlaatuinen hetki. :)

ja olin hyvissä käsissä sairaalassa, sen sijaan että pitäisi itse arvailla että meneekö kaikki normaalisti ja liikkuuko vauva tarpeeksi jne.