G: Mitä ajatuksia/tunteita liikkui päässä, kun synnytit ekaa kertaa?

ettei tainnut ajatukser kovin järkeviä olla. Muistan huutaneeni ottakaa nyt prrrkele se ulos, ei se tule...ja siinä kohdassa pää oli jo ulkona!

1) "ja mähän en pitkäksi ajaksi jää tänne synnytyssaliin!"



2) "ilokaasua? Joo...lisää ilokaasua... *pffffhh...ppffffhh*"



3) "janottaa...mehua!"



4) "AIII-II "#%!##/&%¤¤#§!"



5) "JANOTTAA...VETTÄ!"



6) "Ponnistuttaa-aaa!"



7) ks. 4



jne., jne. (alkaen aina kohdasta 2 uudelleen ja uudelleen)



Synnytys kesti 4 tuntia 13 minuuttia, nelosajatus oli vahvasti mukana alusta loppuun saakka.

Lisäksi ajattelin että kuolen tähän, toivoin että kipu vaan jotenkin poistuisi ja kuvittelin, että jo varmasti kuollut lapsi pilkottaisiin ja otettaisiin pois minusta.



Kahden päivän supistamisen ja parin tunnin ponnistamisen jälkeen sain elossa olevan lapsen, mutta ehkä vasta päivän jälkeen tajusin siitä jotain. Olin vain niin helpottunut että kipu loppui, ei kiinnostanut mikään muu.

Kipu pysyi hallinnassa ilman kipulääkkeitä. Olin ajatellut etukäteen että se kipu on ihan järkyttävää mihin meinaa ihan kuolla ja sitten olinkin positiivisesti yllättynyt. Kyllä sattui ja ääntelin mutta en mennyt paniikkiin. Synnytyksen jälkeen kyllä sanoin heti että koskas otetaan uusiks mutta sitten ärsytti suunnattomasti kun mies soitteli kuulumisia läheisille ja sanoi että "helppo synnytys oli". Kun ei se synnyttäminen koskaan mitään helppoa ole ja alapää oli aika kipeänä pitkän aikaa.

miten vähän oikeastaan tietää asiasta, minä vaan ajattelin että sitä vaan kävellän synnytyssaliin ja aletaan työntää vauvaa pihalle mut ei! ekat 12h ei mitään muuta lääkitystä ku panadolia ja lämpöpusseja, se tuska oli aivan kauheeta! en ollu avautunu viel yhtään ku menin sairaalaan ja olevinaan oottelin pitkäänkin kotona ku sattu jo sillon niin sairaasti! oli aika järkytys kuulla ettei mitään lääkitystä tipu, oisin voinu olla kotonakin jota en voinu käsittää ollenkaan niissä tuskissa vaikka käytännössä mitään ei ollu viel tapahtunu!! siitä tuli elämäni pisin ja tuskasin vuorokausi!!

Muistaakseni vaan väänsin ja väänsin ja toivoin mielessä että vauva jo ulos tulisi sieltä.

En pelännyt repeämistä.. oikeastaan pelkäsin että kakkaan pöydälle. Olin käynyt vessassa viimeksi edellisenä päivänä eivätkä suostuneet antamaan peräruisketta että olisi saanut suolen tyhjäksi. Kai se oli kauhein pelko millaisen ummetuksen vauva saa aikaan kun painaa suolen kasaan.

Kiireellinen sellainen:

Mietin montako ihmistä täällä oikein on? Hitsi kun oksettaa! Miksi mä tärisen ihan horkassa? Koskahan se tulee? Kauhea paine vatsan seudulla! Kumpi tuli? Antakaa kaarimalja!

voit ponnistaa, niin ajattelin että eihän se nyt vielä voi syntyä, en ole vielä valmis äidiksi.