Oliko omille vanhemmillesi työ kaikkein tärkein asia elämässä?

Ja sille joka väitti, että on helppoa valittaa kun on itse saanut kaiken; vanhempani ovat aina käyttäneet rahansa muuhun kuin perheen hyvinvointiin, yleensä isän harrastuksiin. Mä olen elänyt omaan sukupolveeni verrattuna erittäin köyhän lapsuuden, en koskaan saanut uusia vaatteita, ei ollut varaa harrastaa yhtään mitään jne. Olen elättänyt nuoresta asti itseni täysin ilman vanhempieni tukea. Se nyt ei ole mikään maailmanloppu, mut sen hyväksyminen on vaikeaa, että vanhemmilleni kaikki muu oli ja on tärkeämpää kuin omat lapset.

Isälleni tärkeämpää oli alkoholi ja äidilleni mies. Sama tunne minulla oli että vanhemmilleni on kaikki muu ollut tärkeämpää kuin lapset. Tämän hyväksyminen oli vaikeaa lapsena, mutta nyt aikuisena ei. Nämä ovat asioita joita minun ei tarvitse hyväksyä, mutta joille en mitään voi. Tuulimyllyjä vastaan on turha taistella. Tällöin voi keskittyä omaan elämäänsä.

Asiaa on hyvä työstää, mutta myös päästä siitä aikoinaan yli. Vanhempasi tuskin muuttuvat tai sinä et ainakaan voi pakottaa heitä muuttumaan. Tuskin he edes ymmärtävät näkökulmaasi. Joten sinuna en edes yrittäisi, surisin suruni ja miettisin miten tuo vanhempien ominaisuus on vaikuttanut minuun. Sitten jatkaisin elämääni.

Mutta alkuperäiseen kysymykseesi, että kyllä suurten ikäluokkien vanhemmat ovat olleet hyvin työorientoituneita. Isänä menetti töissä kasvonsa alkoholismin takia ja työpaikan menetyksen uhan jälkeen teki itsemurhan. Äidilleni oli tärkeää näyttää ja vaikuttaa työteliäältä ja jo pienestä pitäen oli opetettu että töitä pitää tehdä. Kuitenkin jäi mielenterveydellisistä syistä sairaseläkkeelle ja mielellään jäikin. Molemmat vanhemmat ovat kasvaneet perheeseen, jossa kaikkien piti tehdä töitä, myös lasten (pellolla, metsässä, navetassa, kotona). Työteliäisyys oli arvossa. Kyllä se jättää jälkensä.

Kuningas alkoholi ja vankila....

mutta ei se perheen edelle mennyt. Työ oli tärkeää siksi, että siitä oli perheen toimeentulo ja leivän saanti kiinni.

Onneksi toimeentulo tuli maatilasta, joten kotona oltiin paljon ja lasten touhut muodostuivat maatilan päivärutiineista. Isä kulki välillä ulkonakin töissä, kausiluonteisesti kun ei ollut maatilalla töitä.



Kun isommat lapset muuttivat pois kotoa, toivat he myös rahaa kotiin ja kaikki pärjäsivät. Emme lapsina silti kokeneet, että meidän olisi mitenkään orjuutettu työn tekoon. Leikkiä riitti paljon naapurin lasten kanssa ja retkiäkin tehtiin. Kesälläkin heinätöiden aikaan päivästä muodostui oikea retki eväineen kaikkineen ja aina oli lapsille mukana kaikenlaista.



Olen itse syntynyt 70-luvulla ja vanhempani olivat 30- ja 40-luvullä syntyneitä, nyt jo kuolleita.

tärkeää siksi että siitä saatiin elanto koska muutakaan tapaa tienata rahaa ei heillä ollut. Köyhistä pienviljelijäperheistä kun olivat molemmat lähtöisin. Mutta sillä tavalla työ ei ollut heille tärkeää, että toisin kuin nykyisin, se ei määrittänyt heidän asemaansa eikä itsetuntoaan eikä mitään muitakaan asioita vaan nimenomaan toi elannon jolla sitten maksettiin taloa ja ostettiin ruokaa. Juuri muuta ei heidän palkoillaan kyllä hankittukaan.

t: Kääkkä (s. 1964)

Mun vanhemmilleni oli, ja on yhä edelleen. Kuitenkin he valittavat koko ajan työttömistä ja muista yhteiskunnan "joutilaista" kun he, raatajat, pitävät tätä yhteiskuntaa pystyssä. Mä en jaksais enää kuunnella tuollaista valitusta. Pistää myös vihaksi esimerkiksi äitini tapa moittia siskoaan toimettomaksi, vaikka tätini on äitinsä omaishoitaja, ja nousee yölläkin vaihtamaan tälle vaippoja ja huolehtimaan. Lisäksi olen itse kotona hoitamassa 1,5-vuotiasta lastani, ja koen äitini vihjailut tosi ikävinä; mä mieluummin elän hetkellisesti vähän vaatimattomammin ja pidän huolta lapsestani ja nautin elämästä, kuin uhraan lapseni varhaislapsuuden siksi että kaikkein tärkeintä on käydä töissä. Omat vanhempani eivät juuri edes muista meidän omien lastensa lapsuudesta mitään, meistä piti huolta mummo ja pph:lla oltiin joskus yötäkin. Mä en halua samaa omalle lapselleni.

Onkohan mun vanhemmat jotenkin poikkeuksia, vai onko muutkin suuriin ikäluokkiin kuuluvat sitä mieltä, että työ on elämässä kaikkein tärkeintä?

yltäkylläisen elämän perustan ja sitten moittia muita. Ajat olivat silloin toiset, samoin ihmisten ajatusmaailma.

Isälleni työ oli elämää suurempi missio - hän siis teki töitä 24/7 hyvin pienellä palkalla, kutsumuksensa vuoksi. Äitini joutui tekemään töitä, jotta sitten elimme :-).



Työ oli siis tärkeää, mutta ei itse rahan vuoksi.

Vanhempani ovat syntyneet 1939

Eipä meilläkään isovanhemmat juuri edes lapsenlapsiaan tunnistaisi jos vastaan tulisivat kun näkevät niin harvoin ja esteenä ei ole etäisyys vaan työt, työt ja työt.



Edes heille ei voi mennä kun on aina töitä tai niin väsynyt töiden jälkeen, eivätkä ota lastenlapsiakaan yökylään samasta syystä.



No, onhan heillä oikeutensa siihen, mutta kyllä se tietysti surettaa kun lapsilla ei ole kunnon isovanhempia. Sekin näkökulma vielä että apua ei tietenkään ehdi heiltä myöskään saada milloinkaan mihinkään, ei tulisi mieleen edes pyytää.

Perhe meni ja menee ohi työn mennen tullen.

Isälleni työ oli elämää suurempi missio - hän siis teki töitä 24/7 hyvin pienellä palkalla, kutsumuksensa vuoksi. Äitini joutui tekemään töitä, jotta sitten elimme :-).

Työ oli siis tärkeää, mutta ei itse rahan vuoksi.

Vanhempani ovat syntyneet 1939

pitivät kyllä työstään

kieltenopettaja ja modisti

Olen syntynyt 1978 ja olin kotona äidin kanssa 2 vuotta. Äiti myös teki lyhyempää päivä ettei minun tarvinnut olla hoidossa jatkuvasti. Isällä oli isompi palkka, joten hän teki enemmän töitä.



Muistan lapsuuteni hyvänä ja ihanana, vaikka asuimmekin ekat 5 vuotta vuokralla (!) opiskelija-asunnossa (!!!), eikä perheessämme edes ollut autoa ennen kuin olin 10 v vanha, ulkomaillakin kävin ekan kerran vasta 12-vuotiaana. Äiti teki minulle paljon vaatteita itse (oli alunperin aikonut käsityöopettajaksi ja opiskellut sitä varten pari vuotta) eikä sekään traumatisoinut ;)

50-luvulla syntyneille vanhemmilleni työ on yhä kaikki kaikessa. Äitini suorastaan pilkkaa minua, kun hoidan yhä 2-vuotiastani kotona. Hän ylpeilee sillä, että meni jaksoi pitää peräti puolen vuoden äitiysloman kanssani, vaikka onkin "uranainen". Hän on ylpeä myös siitä, että menee edelleen aina kipeänä töihin ja tekee tuplasti enemmän kuin työpaikan miehet, (pienemmällä palkalla toki.)



Lapsenlapsia ei "kerkeä" tapaamaan töiden takia, vaikka asutaan samassa kaupungissa.

ja kyllähän yhden lapsen kotiäiti on laiska.



Että ihan tosiasioitahan sieltä vaan tulee.

Ja äitini myöskin suurta ikäkuokkaa. Työ on kaikki. Me lapset + lapsenlapset emme kiinnosta häntä.

Ja sille joka väitti, että on helppoa valittaa kun on itse saanut kaiken; vanhempani ovat aina käyttäneet rahansa muuhun kuin perheen hyvinvointiin, yleensä isän harrastuksiin. Mä olen elänyt omaan sukupolveeni verrattuna erittäin köyhän lapsuuden, en koskaan saanut uusia vaatteita, ei ollut varaa harrastaa yhtään mitään jne. Olen elättänyt nuoresta asti itseni täysin ilman vanhempieni tukea. Se nyt ei ole mikään maailmanloppu, mut sen hyväksyminen on vaikeaa, että vanhemmilleni kaikki muu oli ja on tärkeämpää kuin omat lapset.

Ja on yhä edelleen. Yrittäjiä ovat.

Meillä kanssa isän harrastukset veivät rahan, ja kun jotain lapset tarvitsi, valitettiin köyhyyttä. Onkohan jäänyt traumoja tosta..

Vanhempani ovat suuria ikäluokkia edeltänyttä ikäpolvea, ja heille leimallista on paitsi jatkuva ahkeruus - lomallakin pitää hoitaa metsää ja puutarhaa - myös loputon pennin venyttäminen. Mitään ei heitetä pois, koska sitä voi joskus tarvita.

Tekivät yhden lapsen koska kaksi tulee niin kalliiksi. Laittoivat tämänkin 6kk ikäisenä perhepäivähoitajalle. Nyt kauhistellaan kun minä ja mieheni joilla molemmilla vakityöpaikat, halutaan sisarus lapselle ja en ole menossa takas töihin vauvan ollessa 9kk, pikemminkin vauvan ollessa lähempänä jotain 1,5 v.

isäni ennemminkin vältteli työtä ja yritti suoritua mahdollisimman helpolla..