Miksi NYKYMUMMOT kestävät niin huonosti omia lapsenlapsiaan?

ei ole kasvatettu yhtään! Kuka jaksaa vapaankasvatuksenkersoja?

mies sanoo, että ei halua lähteä häiritsemään niitä. Karu mielipide, mutta toisaalta olen tyytyväinen, ei lasten tarvii kuunnella ainakaan sitä marinaa ja kitinää.

ei ymmärrä ollenkaan, että lapset pelaavat palloa, hippaa... Ja kyllä sitä meteliä lähtee lasten leikeistä. Hänen mielestään lasten pitäisi olla paikallaan tai sitten jos liikkuvat, niin urheilla oikein kunnolla. Lasten pitäisi lukea, piirtää, laulaa ja leikkiä nätisti, yhtään ei saisi meluta. Ja kun ei kestä lasten ääniä, niin ei kestä yhtään pienen vauvan itkuakaan. En yritä lapsia hänelle tyrkyttää, vaan itse saa tulla katsomaan melkein vaan ja olla sen max 3 h minkä kestää.

Sanon siihen useimmiten, että niin se vaan aika kultaa muistot... Oma äitini ei kestä myöskään lapsen itkemistä, kun lapsi laittaa nukkumaan. Syödessä ei saa sotkea lainkaan, heti ärähtää vihaisesti jos vähän muruja putoaa. Ja lapsi on sentään vasta 1,5 vuotias. Anopin luona lapsemme taas saa tehdä ihan mitä haluaa. Mies oli kerran yllättänyt: lapselle oli laitettu olohuoneeseen pöydälle spagettiruokaa, jota se sitten suljusi pöydälle ja viskeli lattialle (varmaan sohvallekin) ja siellä sai rauhassa puuhailla! Eli meillä on kaksi ääripäätä noissa mummoissa! Vaan kestäähän se täytyy ja olla tyytyväinen että on mummot ylipäänsä vielä olemassa.

Minun äitini hoiti meitä kouluikäisiksi kotona ja on kyllä napakka mummo jolla on rajat kohdallaan (mutta hemmotteleekin kyllä mummotyyliin). Mieheni äiti on laittanut lapsensa hoitoon heti pienenä ja on kyllä lasten kanssa oleminen " vähän" hakusessa nykyäänkin. Ottaisi kyllä mielellään lapset pidemmäksikin aikaa, mutta ei tee mieli antaa kovin pitkäksi aikaa, kun menee sit ikä ja terveys että saa mukelot takaisin " ruotuun" . Tämä mummo kun on sitä mieltä, että lapsia ei saa kieltää mistään ja mikä tahansa on sallittua (siis on ihan sanonut lapsille, että meillä saa tehdä mitä vaan). Lapset saavat syödä mitä haluavat (tai olla syömättä jos niikseen tulee), ja herkkuja on tarjolla tietysti jatkuvasti. Kun mennään kauppaan, niin ostetaan mitä lapsi osoittaa ja vielä vähän ylimääräistäkin.



Jos lapsi rupeaa kiukuttelemaan kotiin lähdöstä, niin lahjotaan lapsi hiljaiseksi vaikka rahan voimalla. Lapset kulkevat ympäri kämppää ja osoittelevat sormellaan tavaroita, jotka haluavat ottaa mukaan kotiin. Ja mummohan ei kiellä mitään ja niin meillä onkin koti täynnä sieltä tänne raahattua krääsää, joka ei kotona enää kiinnosta lapsia pätkääkään. Huoh! Minkähän ihme trauman tuollaiset mummot luulevat lapsille saattavansa kun eivät kerta kaikkiaan voi kieltää lapsilta mitään..... Ärsyttävää!

Rasittaa vain kun mainostaa, että voi hoitaa niitä, mutta kun ei osaa niin ei osaa. Sitten kyselee vauvalta (ei minulta vaan vauvalta) että " Ethän sinä sitten yöllä itke" kun ensin on vinkunut meidät sinne käymään..

Johtuuko sitten siitä vai mistä, mutta ei jaksa/osaa/halua hoitaa tai olla lastenlastensa kanssa yhtään....

Paitsi tietysti niitä suosikkilapsenlapsiaan ...

yhdet aikuisiksi kasvattanut se riittää joillekin.

Mamma hemmottelee lasta ihan mahdottomasti ja rakastaa eikä anna minun komentaa ja kehuu miten ihana lapsi on - vaikka todellisuudessa on aikamoinen riiviö!!!! Mut hyvä näin.

ap.

Kovasti mummu aina puhuu, miten kaipaa lapsenlapsiaan ja miten haluaisi nähdä jne jne jne. Mutta hänellä itsellään on koko ajan kiire (uramummu) tai sitten hän on niin rasittunut omasta työstään, että ei jaksa. Tai sitten on jotain muuta. Toinen mummu on myös kiireinen ja aktiivinen omassa elämässään, joten häneltä ei liikene aikaa meidän perheelle kuin joskus harvoin.



Meidän pitäisi aina mennä mummulaan, he eivät halua tulla meille. Jos tulevat, niin on kauhea kiire lähteä takaisin kotiin. (Syytä en tiedä.) Kun sitten menemme, lapset tietysti heräävät jo kuuden seitsemän maissa ja meidän perheemme istuskelee koko aamupäivän ja odottelee, koska työviikostaan väsynyt mummu herää ja pääsee liikkeelle. Ymmärrettäväähän se on, kun on stressaavassa työssä, mutta siltikin ottaa päähän. Näemme todella harvoin vaikka asumme parin tunnin ajomatkan päässä. Mummun näimme vissiin viimeksi kesällä.



Toiset isovanhemmat ovat myös tosi huonoja kyläilemään meillä. Toisen lapsensa luokse he kyllä rientävät aina innoissaan pitkiksikin ajoiksi ja näistä toisista lapsenlapsista puhutaan koko ajan myös meidän (ja lasten) kanssa.



Olen itse tehnyt itselleni pyhiä lupauksia, että aikanaan autan omia lapsiani, tarjoan seuraani (sekin jo keventää lapsiperheen arkea), olen läsnä, haen yökylään, järjestän tekemistä jne jne. Luulisi, että omien lasten kasvettua aikuiseksi ja niiden ihanaisten lapsenlapsien synnyttyä olisi intoa touhuta heidän kanssaan.



Tuntuu, että nykymummut ovat niin kiireisiä ja keskittyineitä omaan elämäänsä - kun vihdoinkin saavat ja voivat nauttia itsestään - että lapset ja lapsenlapset eivät ole enää niin iso juttu mummujen elämässä kuin vielä muutama kymmenen vuotta sitten. Mummut saavat kicksinsä muustakin kuin lapsenlapsista. Ihan ok tietysti sekin, mutta kun itse muistelen haikeudella omien isovanhempieni innostusta ja paneutumista meihin... Isovanhemmille jos keille me olimme parasta maailmassa ja he jaksoivat aina, vaikka omilta vanhemmilta pinnat paukahtelivatkin (ja ihan syystä kyllä). Olisin samanlaisia suhteita toivonut omillekin lapsilleni.

Vai moniko asuu samassa pihapiirissä heidän kanssaan kuten tehtiin vuonna sirppi ja vasara?

olisivat mielellään enemmänkin...Ja ovat selviä auktoriteetteja lapsille, uskovat kyllä mummoa aika nopsaan, vaikka toki noita valtataisteluja käydään.

IKINÄ ei lapselle kuitenkaan pitäisi sanoa noin kuin teillä mummo on sanonut, lasta ei sanota hirveäksi, ei sanota olitpa tuhma kun teit noin, lapsen tekemisiä voi arvostella ei lapsen persoonaa ja nakertaa minäkuvaa...

Meillä on sellainen tilanne, että miehen vanhemmat, eronneet, eivät pidä juuri mitään yhteyttä lapsiimme. Appi on nähnyt pienemmän vain kerran, ristiäisissä, ja isomman 5-vuotiaan pari kertaa. Häntä EI saa sanoa ukiksi tms.!! Poika joskus kutsui ukiksi, niin melkein suuttui. Joopa joo. Anoppi soittelee ja lähettelee sentään pakettaja, ja on joskus käynytkin meillä, ainakin 3-4 kertaa viimeisen viiden vuoden aikana.



Mun vanhemmat käy useammin, mutta mun äiti ei ole oikein yhtään lastenlastensa kanssa. Tekee vaan kotitöitä meillä, vaikka mielummin tykkäisin et olis lasten kanssa. Mun isä sentään leikkii pojan kanssa, mutta ei sitten kiellä mistään.



Mitään hoitoapua isovanhemmista ei ole, asuvat kaikki kaukana ja etenkään miehen vanhemmilla ei ole minkäänlaista kiinnostusta asiaa. Appea ei vois vähempää kiinnostaa..

Oma äiti ei hoida lapsia kun ei kertakaikkiaan viitsi eikä uskalla. Anoppi katsoisi mutta ei asu suomessa. Miehen isä ei halua katsoa lapsia sillä ei pidä lapsista.

Iskä tuo meille ruokaa, jos ja kun olemme kipeinä tai hurjat pakkaset tms. Myös oli korvaamaton apu, kun kävin koulua. Kävin Helsingistä Söderkullassa saakka, usein haki mut iltaisin (klo 21 pääsimme) omalla autollaan ja toi kotiin, julkisilla olisi mennyt 1,5 tuntia, näin pääsin kotiin 20 minuutissa. On myös kaitsenut lapsiani ja muutenkin ihan huiman ihana ukki ja iskä.



Äitini sitten taas. Ollut tukena aina lasteni kanssa. On jämpti, tiukempi kuin minä lasten kanssa. Ostaa lapsille vaatteita ja mm. ostettiin puokkiin polkupyörät tytöille jne. Ollaan käyty yhdessä ulkomaillakin. Kun esikoinen syntyi ja olin aivan heikkona ekan kuukauden, äitini valvoi ja syötti vauvani (asuttiin samassa kämpässä se kk), vaikka kävi päivät töissä 140km päässä. Vuoden ajan järjesti myös työvuoronsa niin, että saatoin käydä iltakoulua, vahti lapsiani sen aikaa, jotta minun ei tarvinnut laittaa lapsiani vuoropäiväkotiin ja menettää kotihoidontukea kahden lähiopiskeluillan vuoksi viikossa.



Aivan mahtavia ja itse en varmaankaan kykene samaan.

ei kiinnosta isovanhemmuus pätkääkään. Tai se kiinnostaa vain kun se sopii muiden harrastusten joukkoon. Eletään vain itseä varten ja on usein varallisuuttakin sen verran, että voi ' elää nyt kun vielä voi' .



Oma sukupolveni on monilta osin paljon konservatiivisempi ja perhekeskeisempi.

Yhden ainoan kerran on minun vanhempani häntä hoitaneet. Jopa kaksi tuntia!!!! Ikinä eivät pyydä lasta heille kylään ilman meitä vanhempia. Ikinä eivät tarjoa apua jos sitä tarvitsisi jossain asiassa. Kovasti kyllä arvostelee meidän elämää noin muuten. Mikään ei miellytä. En edes viitsi kysyä että voisiko lapsemme mennä joskus heille " hoitoon" . Tuntuu siltä että tuo ekaluokkalainenkin on niin vaikea hoidettava, siis ihan uskomatonta?! Muita lapsenlapsia heillä ei ole. Mua kyllä ottaa päähän tämä asia, ihan mielettömästi! Lasta kohtaan tämä on niin väärin. Huvittavaa tässä on se että mun vanhemmat antaa sellasen kuvan muille ihmisille että ne muka touhuu paljon meidän kanssa jotain, tais siis lapsen kanssa... Minä olin lapsena paljon hoidossa. Vietin pitkiäkin aikoja mummolla ja leireillä. Helpolla taisivat päästä mun vanhemmat! Ovat kuitenkin sitä mieltä että kaikkien pitäisi hoitaa itse omat lapsensa että niitä ei saisi viedä muille hoidettavaksi.

Onneksi mieheni vanhemmat eivät ole tämmöisiä. Lapset saavat leikkiä, levittää lelut, ajaa autoilla lattialla (mun vanhemmat kyttää aina ettei vaan tule jälkiä lattiaan) lapset saavat olla lapsia. Niistä ei ärsyynnytä. Monesti kyselevät että tulisiko lapsemme heille yökylään tai johonkin reissuun mukaan yms. Minun vanhemmille kaikki on niin helv.. vaikeaa. Ovat vasta vähän yli 50 vuotiaita. Että semmosta.

Itse ajattelen, että tietysti isovanhemmat ovat mukana lasten kasvamisessa ja arjessa. Ja onneksi meillä kaikki isovanhemmat ovatkin tosi rakastuneita lapsenlapsiinsa ja tykkäävät hoitaa ja välillä ottaa yökyläänkin. Itse taas ajattelen, että voisin hyvin joskus myöhemmin ottaa kenet vain isovanhemmista esim. luoksemme asumaan, jos kunto sitä vaatii. Eli meillä kaikki ptävät huolta toinen toisistaan, ja kaikilla on hyvä olla.