Todella häpeän isoa mahaani, ikääni ja pieniä lapsiani

oletko puhunut tuosta neuvolassa?



Ja tutki tämä nettisivu:

http://www.aima.fi/

Tarvitset sitä. Ammattiauttaja ei suutu eikä väheksy, hän tekee työtään. Et ole kunnossa. Puhu vaikka miehellesi, jos hän jaksaisi hommata sitä apua.

Senkö takia, että se on niin helvetin hyvä tila olla?

Vaatteet, meikki, yms "piristys" nyt vaan ei piristä. Ne piristi edellisillä kerroilla, kun raskaus oli muuten hyvä asia. Tällä hetkellä sellaisten tarjoaminen tuntuu lähinnä vittuilulta.

En mä oikein osaa edes sanoa, mikä lopulta mättää ja mikä on syy. Samanlaiselta turhalta kitinältä se varmasti kuulosaisi silloinkin, jos näistä alkaisin jollekin "auttajalle" puhumaan. Jos sinä suutut, miksei se auttajakin suuttuisi, eli mitään vikaa ei muiden mielestä ole. Vain turhaa kitinää, josta pääsee manikyyrillä.

ap

Mä vähän luulen, että ammattiauttaja on tottunut siihen kitinään - se kuuntelee sitä työkseen ja saa siitä palkkaa. minä en. Mua suututtaa se, että ihmiset eivät tajua, että jos joku olotila on kaamea, siitä oikeasti voi yrittää pyrkiä pois. Yritin siis sua vähän niin kuin herätellä. En aio nyt kertoa elämäntarinaani, mutta olen sitä minäkin jonkunlaisessa aallonpohjassa vellonut. Ja siellä käyneenä voin sanoa, että kyllä ne "keinotekoiset" piristykset vaan auttaa, ei tietenkään yksinään. Jos on tunne, että minä olen ruma ja pukeudun rumiin vaatteisiin, peilikuvaa voi tietenkin yrittää muuttaa. Tämä ei tietenkään yksin auta, vaan kannattaa hakea apua myös. Yritän sanoa, että eikö edes pieni muutos ole parempi kuin tuo olotila? Miksei siitä kannata pyrkiä pois? Etkö ole vielä saanut tarpeeksi? Sillä lupaan, että jos jäät nyt tuohon tönöttämään, sitä paskaa oloa on luvassa vielä lisää ja enemmän.

Ei kai kukaan täällä kuvittele, että tuollainen paha olo korjaantuu manikyyrillä. Mutta se manikyyri voi olla osa sellaista ohjelmaa, jossa sä yrität itse aktiivisesti päästä tuosta itsevihasta eroon. Se ei nimittäin lakkaa sillä, että vellot siinä.

Jäi vain toi sun yks lause kovasti painaan mieltä ettet haluiskaan olla raskaana.Miksi ihmeessä sit oot päästäny ittes raskaaksi jos et sitä halua,vai onko jälkeenpäin alkanu kaduttaa?

et kolmevitoset harrastaa "sitä", että ehkä turha hävetä ;)



Olen itse 42 ja jos tulisin raskaaksi, en keksi mitä häpeämistä siinä olisi. Tässä on nyt kysymys ihan muusta kuin sun iästä. VArmaan tiedät sen itsekin?

kolmannen kerran, itkin... ja oli jotenkin pettynyt elämän kulkuuni, suunnitelmat kun olivat ihan erit...

no surin sitä pari päivää ja purin miehen kanssa tuntojani, kunnes osasin suhtautua asiaan, ensi realistisesti, ja sitten hieman myöhemmin olin enemmän kuin iloinen tästä "vahingosta". ja mitä enemmän aikaa kului ja lapset tulivat mukaan odotukseen, sitä hauskemmaksi se muuttui.



oli paras raskaus lopulta kaikista niin henkisesti ja fyyfisesti ja synnytyskin. en vaihtaisi kolmattta raskautta tai lasta mihinkään, vaikka vauva-aika olikin herämisineen normaalihkoa/vaatova, mutta ihana!!



varmaan on se positiivinen elämänasenne yksi osasyy ja toinen realismi, eli kun on jotain tapahtunut, niin sopeudu ja tee siitä sellainen että jaksat sen elää ja vielä muistelet sitä hyvällä...

Ei kai kukaan täällä kuvittele, että tuollainen paha olo korjaantuu manikyyrillä. Mutta se manikyyri voi olla osa sellaista ohjelmaa, jossa sä yrität itse aktiivisesti päästä tuosta itsevihasta eroon. Se ei nimittäin lakkaa sillä, että vellot siinä.

Onhan näitä erilaisia aallonpohjia ollut ennenkin, nyt ei vaan tunnu nousua löytyvän oikein mistään. Kaikista kivoista asioista löytyy vain tumma reunus. Esim. kun käydään ulkona syömässä, mietin lähinnä että nekin rahat ois voinu säästää ja että kohta närästää ja turvottaa ja lapsi kasvaa liian isoksi kun mässään. Äitiysvaatteita katsellessa kivakin vaate jää hyllyyn, koska mielessä alkaa kolkuttaa, että rahat vois säästää tai käyttää johonkin hyödyllisempään eikä kuluttaa "turhuuteen" parin kuukauden takia.

Siis todellakin turhia ajatuksia, nämä olivat vain esimerkkejä. Ehkä mä keksin jotain, mikä vähentää pahaa oloa.

Enkä kauheesti kuvittele, että helpottaisi lapsen syntyessä. Onhan se varmaan ihana niinku kaikki vauvat, mutta enempi tuskien taipaleelta tuntuu seuraavat pari vuotta, kun niitä nyt ajattelee. Ehkä se on tosi helppo herranterttu, mutta todennäköisemmin ei. Ja oma palautuminen varmaan kestää taas ainakin puolet pidempään kuin viime kerralla.

Mutta ehkä yön yli nukkuminen auttaa unohtamaan tämän päivän rumuuden. Kai se jotenkin korostuu, kun ainoat päällemahtuvat vaatteet alkaa muistuttaa telttaa ja joka puolella on kauniita nuoria ihmisiä elämä edessä.

ap

Jäi vain toi sun yks lause kovasti painaan mieltä ettet haluiskaan olla raskaana.Miksi ihmeessä sit oot päästäny ittes raskaaksi jos et sitä halua,vai onko jälkeenpäin alkanu kaduttaa?

Luit oikein, en halunnut raskaaksi nyt, ja olin alkanut kallistua sille kannalle, etten ehkä enää ikinä. Katunut olen koko ajan.

Mutta ei se elämä vaan aina mene ihan just suunnitelmien mukaan. Sitä on turha enää tässä vaiheessa jossitella ja ihmetellä.

ap

Mulla on ehkä jäänyt jotenkin se "surutyö" tekemättä. Miehelle asia ei ole ollut mikään ongelma, vaikkei hänkään tätä mitenkään toivonut. Niin että miehen kanssa ei oikein pysty omasta pettymyksestä ja pahasta olosta puhumaan, eikä oikeastaan kenenkään kanssa. Kun lapsistahan pitäisi olla iloinen ja kiitollinen, ne ovat siunaus ja lahja... Itsekin olen pyristellyt näitä tunteita vastaan sulkemalla koko asian pois mielestä ja puhumalla ihmisille kliseitä. Kyllä mä myös oletin, että sopeutuisin ajan kanssa. Onhan se tosi harmi, että elämäni (toivottavasti) viimeinen raskaus menee harmitellessa ja hävetessä koko asiaa.

ap

kolmannen kerran, itkin... ja oli jotenkin pettynyt elämän kulkuuni, suunnitelmat kun olivat ihan erit...

no surin sitä pari päivää ja purin miehen kanssa tuntojani, kunnes osasin suhtautua asiaan, ensi realistisesti, ja sitten hieman myöhemmin olin enemmän kuin iloinen tästä "vahingosta". ja mitä enemmän aikaa kului ja lapset tulivat mukaan odotukseen, sitä hauskemmaksi se muuttui.

oli paras raskaus lopulta kaikista niin henkisesti ja fyyfisesti ja synnytyskin. en vaihtaisi kolmattta raskautta tai lasta mihinkään, vaikka vauva-aika olikin herämisineen normaalihkoa/vaatova, mutta ihana!!

varmaan on se positiivinen elämänasenne yksi osasyy ja toinen realismi, eli kun on jotain tapahtunut, niin sopeudu ja tee siitä sellainen että jaksat sen elää ja vielä muistelet sitä hyvällä...

ei ne negatiiviset tunteet piilottelemalla katoa. Saa vauvan tulo ahdistaakin, vaikka monien mielestä pitäis aina vain iloita. Ite oon iloinnu kyllä raskauksistani ja vauvoistani, mutta ei se tarkoita, että kaikkien pitäisi jaksaa iloita. Koita puhua miehesikin kanssa, hänenhän kuitenkin pitäisi olla läheisin ja hyväksyä sekin, että sinulla on negatiivisiakin tunteita. Ei niistä yli pääse, jos niistä ei voi puhua kenellekkään..

Ihan ensin täytyy hyväksyä, ettei vauvan tulo ihan aina ole onnellinen asia tai tuo hyvää mieltä itselle. Ja jos oikeasti ahdistaa ja masentaa, ei siinä auta, että joku sanoo, että ryhdistäydy..



Jaksamisia, ja anna niille tunteille tilaa, myös negatiivisille..



kolmen pojan äiti, rv jotain 30

Osaatko sä iloita siitä lapsesta?



Minunkin mielestäni kaikki ei ole nyt aivan kunnossa. Miehesi kuulostaa onneksi todella välittävältä, joten eihän sinun ainakaan pitkää aikaa tarvitse olla raskaana enää...



Tsemppiä. Itse olen jo 40+

vaan siä, että näin vanhana (35) olen siinä jamassa, että on kaksi pientä ja kolmas tulossa. Olen ryppyinen ja kalpea, näytän väsyneeltä ja säälittävältä, just siltä, ettei elämässä ole muuta kuin lasten vääntäminen maailmaan, vaikkei oma ikä ja terveys sitä oikein kestäisikään.

ap

Miksi häpeät uutta elämää?

Onko sun niin vaikea kuvitella, ettei kaikki ole onnensa kukkuloilla odotusaikana?



En tiedä, millaiseksi mieli muuttuu lapsen syntyessä. Ehkä ei mihinkään. Ehkä kaikki onkin just niin huonosti ja hankalaa kuin uumoilenkin.



ap