Seitsemän vuotta parisuhteessa, nyt tuntuu etten rakasta enää miestä..

Ei tosiaankaan kaikissa parisuhteissa tule tuollaisia tunteita. Me ollaan oltu naimisissa 13 vuotta, 2 lasta, eikä kertaakaan ole tullut oloa että toinen kyllästyttää tai ärsyttää. Kuulostaa varmaan pahalta, mutta melkein mieluimin luopuisin lapsistani kuin miehestäni, rakastan häntä äärettömästi.

kuulostaa pahalta. Minä olen myös 30v eikä lapsia siis ole, mutta haluaisin kyllä. Nyt en vain osaa kuvitella niitä hankkivani mieheni kanssa, kun tunteeni ovat niin minimissään. Ja kun on hyvä mies, tuntuu todella vaikealta lähteäkään suhteesta. En myöskään haluaisi satuttaa miestäni, jolle olen kaikki kaikessa.



ap

kuulostaa pahalta. Minä olen myös 30v eikä lapsia siis ole, mutta haluaisin kyllä. Nyt en vain osaa kuvitella niitä hankkivani mieheni kanssa, kun tunteeni ovat niin minimissään. Ja kun on hyvä mies, tuntuu todella vaikealta lähteäkään suhteesta. En myöskään haluaisi satuttaa miestäni, jolle olen kaikki kaikessa. ap

Kuulostat todella samalta kuin mä 7 vuoden kohdalla: ajattelin silloin, että olen hänelle kaikki kaikessa. Mutta enpä taida enää olla, kun molempien tunteet ovat minimissä. Silti kumpikin ajattelee, että ainakin paperilla toinen kuulostaa hyvältä puolisolta. Ja useimmat kaverit ovat kateellisia kun meillä on kaikki niin hyvin. Heille ei tunnu menevän jakeluun, kun sanon, että totuus on kyllä aivan toinen.

Minulle tulee monesti mieleen täällä palstalla , että varmasti monet luovuttaa liian helposti! Meillä vasta 5 vuotta avioliittoa. 3 pientä lasta. Miehellä sitova ja kiireinen työ. Olen paljon ollut yksin lasten kanssa. Vaikeuksia työpaikka ja asumispaikan löytämisessä.. Kyllä joskus tuntui, että ei voi olla näin vaikeita päiviä näin usein jo näin alkuvaiheessa suhdetta...tuntui että tällastako tää nyt on, tollanen mieskö mulla onkin ym. MUTTA, meillä on kaiken a ja o se, että kaikki asiat puhutaan! ja oon opettanu sen myös miehelleni, pienellä pakolla olen kouluttanu sen puhumaan omista asioistaan ja myös kuuntelemaan mua. Ja meillä kylä sanotaan se oma mielipide!! Ja riidellään kyllä myös! MUTTA, olen kokenut, että kun kaikista asioista puhutaan suoraan ja rehellisesti,tarvittaessa uudestaan ja uudestaan, ei jää epäselvyyksiä. Sitte aivan yks kaks, kun on saanu möykätä, kiukutella ja huutaa ja sanoa mitä on mielenpäällä, onkin kaikki tullu ulos ja haluaa sopia kaikki riidat sen niin rakkaan miehen kanssa! ja kyllä se vaan tuntuu taas niin niin iihanalta!! Meillä onni on ruennu kukoistamaan kunnolla vasta kun viiden hääpäivä lähestyi! Tuntuu että minä tiedän se nyt, että tulee monenlaisia päivä mutta ne kuuluu elämään. ei saa luovuttaa. ei se ruoho ole sen vihriämpä aidan takana. Vaaditaan nimenomaa sitä tahtoa rakastaa niiden vaikeiden päivien yli. ei se aina oo niinnku elokuvissa tai naapurilla tai kavereilla! ja ne jotka sanoo ettei tunteet oo koskaan laantuntu yhtään, puhuvat palturia. Ne ei uskalla kohdatat elämää sellasena kuin se on. Eivät uskalla myöntää elämän epäkohtia! tsemppiä rakkautee, kyllä se sieltä vielä löytyy, älkää luovuttako!!

Jaan tunteen teidan kanssanne.



Me olemme olleet yhdessa 12 vuotta ja lapsia on kaksi 7 ja 3v. Vaikeista ajoista tahan asti ollaan selvitty ja aina on ollut se rakkaudentunne pinnalla molemmilla...

Mutta nyt - Tama kevat on ollut meille tosi vaikea ja tuntuu, etta se rakkauden ja laheisyyden tunne on kaikonnut johonkin. Mitaan peruuttamatonta ei ole tapahtunut ja me molemmat yritetaan tehda toita taman suhteen eteen, mutta se kipina vaan on hukassa.



Tiedan, uskon ja toivon etta kaikki muuttuu taas paremmaksi. Mutta on vaikeaa tajuta tama oman suhteen haavoittuvaisuus. 12 vuotta on ollut molemmilla tunne, etta MIKAAN ei voi meita erottaa. Nyt olemme tajunneet etta olemme'ihan niin kuin kaikki muut'...



TSemppia kaikille!

Sillon on toivon aika. Toivotaan muutosta, parannetaan parisuhdetta.



Usko on myös kulmakivi.



Ei rakkaudentunteen kuulukaan olla palava kokoajan.

Minusta tällöin on suhteen vahvin aika, rakastamisen aika tulee kyllä, varsinkin kun tehdään töitä suhteen eteen.



Joskus kuuluu olla ylämäkeä ja joskus alamäkeä. Joskus menee helpolla ja joskus pitää rehkiä.



Suhde ei kaadu kun toinen kantaa. Pitää haaveilla, suunnitella yhteisiä juttuja!



Mikä onkaan parempaa kuin mennä kotiin ja sielä homma pelaa? Kaikki on "tylsää rutiinia". Kuka sitä ei haluaisi? Haluat riitaa, jotain semmosta ettet käsitä miksi toinen tekee niinkuin tekee?



Parisuhde parhaimmillaan on tylsää pakertamista. Mutta sitä pakertamista voi maustaa vähän.



Kannattaa jutella tunteistaan ukolle.

Ja mä olen päättänyt että menen psykiatrille juttelemaan omasta tilanteestani ja siitä että pystyisinkö jotenkin vielä edes tahtomaan ton miehen rakastamista. Kun tuntuu etten mitenkään pysty. Liikaa vuosien painolastia ja katkeruutta.



Menin aikanaan naimisiin mieheni kanssa siitä huolimatta että hänellä oli piirre, joka loukkasi minua paljonkin: hän haluaa dominoida ja määräillä miten tulee elää ja mitä ajatella. Jo seurusteluaikana hän esim. saattoi kaupassa riistää "liian kalliin" juustopaketin käsistäni ja pakottaa ostamaan halvemman, josta en pitänyt.

Toisaalta kuitenkin kaikki muu tuntui olevan kunnossa, hänellä oli juuri se äly, ulkonäkö, perhetausta, suhde uskontoon ja alkoholiin (absolutisti), mitä halusinkin. Ajattelin että jään naimattomaksi jos yritän etsiä toista vielä täydellisempää. Ja kun vielä huomasin että jos saan raivarin, niin mies myöntyy minun tahtooni, niin päätin että uskallan naida. Uskoin myös naivisti että rakkaus syntyisi ajallaan ja niin lupasin että tahdon rakastaa häntä.



Mutta arki sitten osoitti että hänellä ei ollut koskaan halua tehdä minun pyytämiäni asioita minun hyväkseni. Jos teki, teki naama norsunveellä (sen raivarin jälkeen). Ei osallistunut paljonkaan kodinhoitoon, sen sijaan minun olisi pitänyt osallistua kaikkiin hänen projekteihinsa tai tuli valitusta. Minun haaveitani ja unelmiani hän ei usein edes halunnut kuunnella. Ne olivat ihan vääriä, typeriä ja kiroutuneita. Kaikki ammattialani edustajat ovat tyhmiä, vanhempani ja sukulaiseni ovat inhottavia. Ystäväni ovat ääliöitä ja heitä sopii kohdella huonosti. Seksi, jota niin suuresti odotin, on ollut koko ajan kurjaa. Hän arvosteli julmasti minua: huono sängyssä (kokematon neitsyt), liian löysä pillu, liian pienet rinnat. Lasten saamisen jälkeen liian läski (eikä mitään kehuja kun sitten laihduin). Hän ei tunnu halavan rakastella MINUN kanssani. Päällä ollessa hänellä ei seiso, makaa selällään tyyny kasvoilla ja minun pitää tyydyttää hänet. Tunnen itseni huoraksi.



Kun lapsia alkoi tulla, jäin ihan yksin niiden kanssa. Mies tuli kotiin suurin piirtein sitten kun kaikki jo nukuimme. Jokaista uutta lasta suunnitellessa hän lupaili osallistuvansa enemmän, mutta käytännössä osallistui aina vaan vähemmän. Olin välillä kolmen pienen kanssa aivan puhki ja epätoivoinen, joskus teki vahvasti mieli häipyä ja jättää lapset miehelle. En kuitenkaan tehnyt sitä.



Kun lapset kasvoivat ja löysin tasapainon sen kanssa miten elän ja hoidan kotia, niin alkoi arvostelu siitä miten huonosti hoidan kaiken. Koko ajan on sotkuista ja kaikki on ihan perseestä muutenkin. Lapsetkin alkoivat pelätä sitä kun isä tulee kotiin.



Nuorimman kohdalla mies päätti jäädä kotiin vanhempainpäivärahakaudeksi. Ajattelin että hyvä, ehkä se antaa hänelle perspektiiviä siihen mitä tämä kotielämä on. Ihan ok hän hoiti homman, ei siinä mitään, MUTTA kun nyt hän retostelee sillä miten paljon parempi hän on kuin minä. Minun tapani lajitella pyykkiä on väärä, minun tapani järjestää kaappeja on väärä, minun tapani sijoitella tavaroita on väärä, hän pitää talon järjestyksessä toisin kuin minä, hän pyörittää kolme tiskikoneellista päivässä, kun minä en taatusti pyörittänyt ikinä yhtäkään (?)...



Ja ei, en ole kuunnellut vaan hiljaa tätä kaikkea. Annan tulla takaisin, välillä raivoan että en kuuntele tuollaista, välillä etsin tahallani itse hänen toimistaan valitettavaa (ja kyllähän sitä löytyy paljonkin kun haluaa niin..). Mutta mies ei tajua lainkaan mikä on ongelman ydin. Hän ihmettelee miksi en voi keskustella järkevästi ja tehdä kompromisseja, ja miksi hänen aina täytyy ryhtyä sovittelemaan näitä typeriä riitoja...



Olisin jo eronnut, ellei minulla olisi uskonnollinen vakaumus joka estää. Henkisesti en kuitenkaan ole enää uskollinen enkä sitoutunut. Haaveilen päivittäin toisista miehistä, oikeastaan elän jossain rinnakkaistodellisuudessa pääni sisässä, jossa olen onnellinen jonkun muun kanssa. Jos eräskin ihastukseni kohde (jota näen noin kerran puolessatoista vuodessa) näyttäisi vihreää valoa, luultavasti lentäisin hänen syliinsä. Aviomiestähän hänestä ei tulisi, koska hän on melkein vanhimman lapseni ikäinen, mutta haluan häneltä seksiä oikeastaan enemmän kuin mitään muuta asiaa tässä elämässä.



Kuitenkin tiedän että minun "pitäisi" pysytellä tämän aviomieheni kanssa ja yrittää rakastaa häntä. Mutta miten se tosiaan voisi onnistua? Avioliittoneuvontaan tai johonkin parisuhdeleirillekään en voi mennä ennen kuin itse tiedän mitä oikeastaan ajattelen ja haluan, ja ennen kuin olen saanut vuodattaa pahimman sappeni jonnekin muualle. Muuten tilanne saadaan näyttämään siltä että minä olen kamala ja tasapainoton akka, joka ei voi myöntyä miehensä kohtuullisiin vaatimuksiin. Huokaus.

mutta niin kauan on hyvä kun molemmat eivät tunne halua erota samaan aikaan ;)



minullakin on aikoja kun haluaisin lähteä ja olla vaan sinkku. välillä inhoan miestäni ja ihmettelen kuinka olen tuommoisen mukaan lähtenyt?!!



sitten herään tuntemuksiini ja mietin mitä näin miehessäni silloin kuin rakastuin. tarkastelen myös omaa käyttäytymistä miestäni ja liittoamme kohtaan. mietin miten itse voin auttaa tilanteessa jossa tuntuu, että olen valmis pakkaamaan tavarat ja jättämään yhteisen taipaleen. tähän mennessä tunteen ovat menneet ja tulleet ja en ole luovuttaja tyyppiä. kumpikaan ei meistä ole. se mitä ollaan alttarilla luvattu, niin myötä- kuin vastamäessä, se pitää. sitä ei tuhota pienten tunteiden takia.

meillä oli pari viikkoa sitten n. 1-2 kk kestävä vaikeampi kausi. lapset sairasti, työpaikan vaihtoa, yleistä kiirettä, ei ehditty olemaan kahdestaan lähekkäin, pitämään hyvänä ja puhumaan muusta kuin mitä ostetaan kaupasta tai mitä on ohjelmassa huomenna. se vaikutti heti.

tämä kun tunnustettiin toisillemme ja molemmat asiaan havahtui, tilanne muuttui. se vaan vaati sen että avaa suunsa ja kertoo havainnostaan. se myös vaati sen, että puoliso tunnustaa myös toisen tarpeet. nyt ollaan taas kuin vastarakastuneita. naimisissa 8vuotta, yhdessä 10 vuotta.



ps. hyvä kirja meille on ollut toinen toisillemme

Mutta minusta rakkaus on yliarvostettu asia. Kun asiat muuten on OK, niin miksi ryhtyä etsimään parempaa, jota ei välttämättä löydy.

Huomaan ainakin itse heittäytyväni itsekkääksi ja ilkeäksikin miestä kohtaan. Vai turtuuko siihenkin ajan mittaan?

ja ekan kerran noita tunteita oli tuossa 7 vuoden paikkeilla. Sitten tulee taas hyvä kausi jne. Nyt 10. vuotena olen rakastunut mieheen uudelleen. Ei ihan niitä perhosia vatsan pohjassa, muttei tunne kaukana siitä ole. Ajattelen miestä kesken työpäivän, lähetämme viestejä, harrastamme seksiä spontaanisti kotona vaikkapa keittiön pöydällä jne. Tahtoa se vaatii, kemiallinen rakastuminen on helppoa, mutta pitkän suhteen ylläpito vaatii ponnisteluja.