Seitsemän vuotta parisuhteessa, nyt tuntuu etten rakasta enää miestä..

Rakkaus mieheen on erilaista kuin rakkaus vaikkapa omaan lapseen.



Ja parisuhteen rakkaus muuttuu. Voi olla ettei ap sun miehesi ole oikeasti kuin vastarakastunut, vaan käyttäytyy niin, saadakseen sulta vastakaikua koska varmasti huomaa että olet "kylmennyt". Jos haluatte oikeasti apua, menkää pariterapiaan esim Perheasiain neuvottelukeskukseen. Siellä mekin käydään.

Ja se taas ahdistaa minua entistä enemmän. Mutkikasta :(. Rhkä pitäisi kokeilla jotain pariterapiaa sitten..



ap

Rakkaudessa ja parisuhteessa on tosiaan paljon kyse tahtomisesta. Ei ole pakko rakastaa, mutta jos on halua rakastaa, niin se kantaa jo aika pitkälle.



Minusta ihmiset turhaan odottavat parisuhteen olevan loppuiäksi yhtä onnea ja auvoa. Siihen kuuluu ihan normaalistikin erilaisia vaiheita. Niissä sitten mitataan tuo tahdon suuruus.

Siis kuinka voi pakottaa itsensä tahtomaan? Milloin saa lakata tahtomasta?

Tääl ollan oltu 16v yhdessä ja rakastetaan edelleen ihan älyttömästi. Kun kaikki lapset oli ihan pieniä, oli raskainta eikä toinen aina jaksanut kiinnostaa niin intohimoisesti. Mutta se kipinä alkuaikana, kun mahan pohjasta otti toisen istuessa vaan vieressä, on jossain muodossaan säilynyt tähän päivään, olen siitä äärettömän onnellinen. Välillä on ollut fiilis et ollaan kämppiksiä, mut se on vaan ollut tosi lyhytaikaista. Läheisyys ja seksi parisuhteessa on kuitenkin sellainen "liima", joka kantaa ja lisää rakkautta, vaikka aina siihen ei niin järisyttäviä intohimoja ole. Meillä on vuorottelee kaudet jolloin on hieman tasaisempaa tunnerintamalla ja sitten taas kohta toinen on niin ihana. Kaikista parasta on se, että kumpikin kokee suhteen yhtä tärkeänä ja huomioi toista. Onneksi minulla on mies joka tunteista puhuu ja näyttää, mutta kaikki voivat oppia, se on tahdosta kiinni.

Tärkeä pointti on se, että me ajatellaan että ollaan aina yhdessä, elämän loppuun asti. Ei ole takaporttia et jos tää ei onnistu voidaan erota. Me yksinkertaisesti halutaan elää vanhuuskin yhdessä ja toivottavasti saadaan elää terveenä ja onnellisena vanhaksi asti.

Tsemppiä vaan ja herättelemään tunteita, joita pinnan alta varmasti löytyy. Ajattele onnellisia alkuaikoja kun olit rakastunut mieheesi. Fiilistele niitä tunteita ja näe miehesi edelleen sellaisena kuin häneen rakastuit, sama ihminen se on.

No, eihän sinulla sitten taida olla muita vaihtoehtoja kuin lisätä yhteiskunnan taakkaa jälleen yhdellä yksinhuoltajalla, hajottaa perheesi ja pilata mahdollisesti lastesi tulevaisuus.



Tunteet kunniaan!

kuin ap:llä. Mies ei mielestäni osallistu tarpeeksi arjen pyöritykseen eikä vietä aikaa lasten kanssa.

eli en tunne enään sitä suurta rakkautta miestäni kohtaan, ollenkaan. Juuri tuo suutelu suoraansanoen inhottaa. Halaukset on ok, mutta nekin yleensä sellaisia "toverillisia", näin minusta tuntuu. Itse en myöskään ikävöi miestäni laisinkaan hänen ollessa esim työmatkalla, osaan kyllä nauttia ajasta lapsemme kanssa.

En tiedä mitä asian kanssa pitäisi tehdä, sillä kyllä minä jotain tunnen miestäni kohtaan. Se on vain jotain vähemmän kuin rakkaus mutta ehkä lapsen ja yhteisen menneisyyden takia enemmän kuin pelkkä ystävyys.

Kaipaisin sitä kaipuuta toisen viereen ja lämmintä tunnetta rinnassa kun näkee rakkaansa, mutta ei.

Sori en osannut auttaa, tästä tuli vain oma vuodatus. :-) Ehkä tämä tästä vielä paremmaksi muuttuu...

Ensinnäkään meillä ei ole lapsia, yhtiskunnan taakka kasvaa korkeintaan yhdellä eronneellaa pariskunnalla. Toisekseen tunteet ovat tärkeitä, ainakin minulle. Olenko jotenkin outo? Olisiko sinulla vinkkejä niiden tunteiden herättämiseen, vai onko sinulla koskaan sellaisia ollutkaan?



Tiedän että pitkissä suhteissa on aina ylä- ja alamäkiä. Mieheni on kaikin puolin hyvä, mutta kuinka kauan jaksaa ilman rakkauden tunnetta? Miestänikin nyppii, kun minun ei tee mieli olla lähellä.



ap

kaikkeen arjessa. Välillä toivon että rakastuisi johonkin toiseen jolloin saisi vastakaikua tunteilleen ja arvoisensa naisen...mutta kun rakastaa minua ja minä en, ainakaan vielä ota eroa. Ennenkä olen kaikkeni tehnyt, jos vaikka suhde alkais taas kukoistamaan...

luin että ensimmäinen kriisi tulee suhteessa kahden vuoden paikkeilla ja seuraavaa kutsutaan seitsemän vuoden kriisiksi. Meillä tämä piti paikkansa. Ero oli likellä ja tuntui että rakkaus oli aivan loppu, mutta nyt kymmenen vuotta yhdessä ja rakkaus syventynyt. Älä siis heti luovuta jos ei siis mitään akuuttia syytä ole eroon! Rakkaus ei ole vakio.

Välitän miehestäni paljon, mutta tunteeni ovat tosiaan melko kaverillisia. Mutta yhteisen historian ja niiden rakkauden täytteisten aikojenkin takia mies ei koskaan tule pelkkä kaveri kuitenkaan olemaan.



Toivon vain, että tämä tästä korjaantuisi. Minä tosiaan kaipaan myös sitä lämmön tunnetta.



ap

KAIKISSA pitkissä parisuhteissa tulee kausia ettei tunne rakkaudentunteita. Ihan jokaiselle käy näin, mutta ei siitä pidä hätkähtää. Tulee sitten niitä toisenlaisia kausia myös, usko pois!



t. 14v naimisissa, 18v yhdessä.

vaihe kesti miltei vuoden, mutta sinnittelin sen läpi. Koin, etten halua läheisyyttä ja epäilin omaa rakkauttani... tosiasiassa suhteemme vain arkipäiväistyi, teot ja tunteet 'tasaantuivat' siitä alkuhuumasta ja sivussa pientä stressiä työsaralla jne.



Haluaisin kannustaa katsomaan, miten se ajan myötä auttaa. Selvästikin miehestäsi pidät ja häntä arvostat. Opettele, mitä tunteesi oikeasti tarkoittavat ja ala etsiä tilaisuuksia itse koskettaa miestäsi. Alkuun se voi tuntua oudolta, mutta tarkoitan ihan vaan vaikka penkillä istuessanne menet vain hieman lähemmäksi... seuraavaksi käsi polvelle vaiheeseen :)



Pääsin tuosta vaiheesta irti itse, mutta se vaati jonkin verran itsetutkiskelua ja luottamusta tulevaisuuteen. Vaiheita tulee ja menee... vaikka olisi välillä vaikeaa, ei se välttämättä ole syy miehen jättämiseen. Vaikeudet vahvistavat lopulta.

Kuinka pitkiä nämä kaudet ovat sinulla olleet? Itse olen nyt vasta havahtunut tähän taantumukseen.



ap

Vuoden, apua! Nytkin jo ahdistaa. Mutta katsotaan nyt, pikku hiljaa.



ap

Olen kokenut saman . Älykäs, huumorintajuinen, kiltti mies ei enää sykäyttänyt. Valitettavasti on niin, että kun intohimo lähtee , sille on vaikea mitään tehdä. Kunnollinen mies ei osaa muuttua "vaarallisen vietteleväksi, " Thunderfelt, psykoklogi luuli keksineensä jotain uutta. Höpön höpön. Rentun vetovoima piilee siinä, ettei häntä koskaan saa täysin omakseen. Mies haluaa metsästää, mutta niin haluaa nainenkin.

Miehen tulee erkaantua sinusta niin, että voit häntä taas tavoitella. Pistä hänet vaikka Tallinnan risteilylle kondomipaketti mukana.

Minusta ihmiset turhaan odottavat parisuhteen olevan loppuiäksi yhtä onnea ja auvoa. Siihen kuuluu ihan normaalistikin erilaisia vaiheita. Niissä sitten mitataan tuo tahdon suuruus.

Pitkään parisuhteeseen kuuluu normaalisti erilaisia vaiheita, muttei mitä tahansa, kuten pettämistä. Raukkamaisuuttaan ja epärehellisyyttään ken yrittää nimittää normaaliksi, valehtelee itselleen ja muille.

että parisuhde kestää, jos noita ap:n kuvailemia tunteita tulee vuoronperään osapuolille. yleensä menevät ohi. Parisuhteessahan kyse on pitkälti tahtomisesta.



Toisen täytyy jaksaa rakastaa :) Miehesi voi olla myös huomannut tilanteen ja käyttäytyy siksi "paniikissa" kuin vastarakastunut.

Tilanteeni oli 7 vuoden kohdalla sama kuin ap:llä. Sen jälkeen pikku hiljaa myös miehen tunteet alkoivat kuolla. Nyt 14 vuoden kohdalla taitaa olla niin, ettei kumpikaan rakasta enää toistaan. Olemme yhdessä vain siksi, että eipä ole kummallakaan ketään toistakaan ja on kivampi asua kaksin suuressa asunnossa, omistaa auto, jne, kuin asua yksin, yksinäisenä pienessä asunnossa...



Jotain muutosta tilanteeseen silti kaipaisin kovasti. En vain enää tiedä, mitä tehdä. Pakko kai erota, mutta tuntuu kamalalta ajatukselta lähteä 32-vuotiaana etsimään uutta miestä. Kello tikittää eikä lapsia ole, ja pelkään, ettei koskaan tulekaan, kun ei ole sopivaa miestä, kenen kanssa hankkia.