Suomessa äidillä on oikeus halutessaan vaikka tappaa lapsensa…

Juttelinpa tuossa kunnan lastensuojelun kanssa ja tuntuivat olevan sitä mieltä, että tiettyjen rajaehtojen puitteissa lasteni äidillä olisi oikeus tavata lapsiaan. Tulipa vain mieleen, että entä jos MINÄ miehenä olisin tehnyt samat asiat kuin äiti, niin EN KYLLÄ IKINÄ SAISI TAVATA LAPSIA. En edes valvotusti turvakodissa.



Muutenkin on mielenkiintoista huomata, miten miehillä ja naisilla on aivan erilaiset oikeudet suhteessa lapsiin.



Äidin väkivaltaisesta käytöksestä lapsiinsa nähden on vuodesta 2005 lähtien olemassa lukemattomien viranomaisten todistusaineisto. Äidistä on mm. tehty 24 lastensuojeluilmoitusta. On myös esim. lääkärinlausunto, jossa käy ilmi, että äiti toi lapsensa hoitoon ja että lapsen henki oli vaarassa. Samasta lausunnosta käy ilmi, miten äiti valehteli vammojen syyt, ts. vammat suhteessa siihen, mitä äiti ilmoitti tapahtuneen, eivät sopineet toisiinsa.



Yhden näistä ilmoituksista tein itse. Äiti tuli kotiin ilmoittaen, että hänellä on toinen mies. Sanoin, että pakkaa tavaransa ja häipyy… Tästä äiti riemastui kivasti ja alkoi reuhata niin, että lapset heräsivät. Tönäisi silloin 1-vuotiasta pilttiä niin, että tämä löi päänsä tv-tason kulmaan. Sitten otti keittiöstä leipäveitsen, minä istuin sohvalla piltit sylissä äidin heilutellessa isoa leipäveistä ja uhkaillessa meitä silmittömän raivon vallassa. Soitin sosiaalipäivystykseen. Sieltä minulle vastattiin, että mitäs tänne soittelet, jos on ongelmia, niin soita poliisille. Ja jos kerran voit suojella lapsiasi, ei ole mitään hätää. Muutenkin todella tylyä puhetta, vaikka varmasti äänestäni ja puheestani kävi ilmi, että oli hätä.



Jos tuossa tilanteessa roolit olisivat olleet toisin päin, olisi käynnistynyt menettely, jossa naisesta olisi tehty ”marttyyri” ja ”väkivallan uhri”. Ja miehestä ”väkivaltainen” hakkaaja. Sosiaalipäivystyksen auto olisi heti lähtenyt noutamaan äitiä ja lapsia turvakotiin. Yhdessä turvakodin henkilökunnan kanssa olisi sorvattu shydeemit ja paperit, jossa mies ei missään vaiheessa olisi enää saanut nähdä lapsiaan. Vaimolle ja lapsille olisi hommattu uutta kotia tai pedattu paikka vanhaan kotiin niin, että miehellä olisi lähestymiskielto. Vaimo olisi saanut tukea/ymmärrystä/terapiaa. Mies olisi viranomaisten taholta niitattu oikein kunnolla ja varmasti pidetty huolta siitä, että mies saa väkivaltaisen naisen/lapsen hakkaajan maineen. Ja taatusti jutusta olisi tehty poliisiasia.



Vaimosta tehtiin 20 lastensuojeluilmoitusta. Näiden selvittelyjen yhteydessä hän tuli taatusti hyvin tunnetuksi kunnan lastensuojelunviranomaisten piirissä. Mielenkiintoista on kuitenkin, ETTÄ MITÄÄN EI TEHTY. Kuunneltiin vain vaimon valeita ja selityksiä…



Annas olla. Ex-vaimohan tajusi systeemin ja päätti itse heittäytyä ”uhriksi”. Mielenkiintoista on, että koneisto käynnistyi heti (oikea sukupuoli, ei mies), vaimo asuskeli herroiksi turvakodissa ja nautti ”marttyyrin” mainetta. Minusta oltiin tekemässä sitä hakkaajaa. Nyt todisteita ei tarvittu, riitti pelkkä vaimon puhe.



Tämä oli kuitenkin liikaa vaimon aikuisille tyttärille, joiden isäpuoli minä olen. He marssivat turvakotiin ja kertoivat saman tarinan kuin minä (minuahan ei tietysti uskottu (väärä sukupuoli), mutta 20 hänestä tehdyn lastensuojeluilmoituksen pohjalta täydennettynä lääkärin-neuvolan lausunnoilla vaimon valeet silti uskottiin toistuvasti). Vaimo oli lyömässä lasta ja minä menin siihen väliin niin, että nostin lasta/käänsin selkäni hänelle. Vaimon nyrkki osui alaselkääni ja ranne vähän vääntyi, mitä vaimo sitten näytti sairaalassa ja kertoi minun aiheuttaneen sen.



Tytärpuoleni siis uhmasivat äitiään ja kertoivat todellisen tapahtumainkulun, mistä kiitokseksi äiti pani pitkäksi aikaa välit kokonaan poikki heihin. Kaikessa hiljaisuudessa vaimo potkaistiin pois turvakodista. Lapset palautettiin minulle. Mutta kukaan ei pyytänyt minulta anteeksi sitä, että minut ehdittiin leimata hakkaajaksi ihan vaimon puheiden pohjalta. Asiaa ei edes vaivauduttu tutkimaan. Heti koneisto käynnistyi.

MUTTA: tässä oli kaksi aikuista (vaimon omat tyttäret) ihmistä todistamassa, että äiti oli lyömässä lasta. Lyömässä niin lujaa, että ranne murtui, kun isä suojeli lastaan omalla vartalollaan. Menivät tyttäret vielä itse suoraan kertomaan lastensuojelupäivystyksen pomolle. EI MITÄÄN. Mitään reaktiota lastensuojelumielessä ei tapahtunut. Vain hiljaisuus.



HILJAISUUS.



Sehän se on ihmisten tapa reagoida näihin asioihin, jos uskaltaa puhua. Vaivautunut hiljaisuus. TÄMÄ ON TABU. Hui! Naisten väkivallasta ei saa puhua. Tältäkin sivustolta tekstini luultavasti poistetaan sivuston sheriffien toimesta. Koska tällaista EI SAA puhua.

Jos mies tekisi moista, niin siitä saa puhua. Ja alkaa myös TAPAHTUA. On turvakodit, tukipuhelimet, tukiryhmät väkivaltaa kohdanneille naisille. Kunnan perhetyöntekijä tulee viimana paikalle ymmärtämään kuoliaaksi väkivaltaa kohdannutta naisparkaa.



Minua ei huolittu lasten kanssa paikalliseen turvakotiin, koska olen mies. Kuulemma siellä olevat miesten väkivaltaa kohdanneet naiset voisivat ”häiriintyä” sukupuoleni vuoksi.

2005 tapahtui koko perhettä kohdannut onnettomuus. Ex-vaimoni sekosi siitä aivan kokonaan ja sen jälkeen on tehnyt/käyttäytynyt aivan silmittömällä tavalla. Sitä ennen oli aivan laatukäypä ihminen. Näin vain kävi.



Minun näkökulmastani katsottuna olen aivan yksin vuosia saanut huolehtia pienistä lapsista. Kokemuspiirini on täysin lapsia hoitavan naisen. Ihminen on sitä mitä hän tekee. Hän osaa puhua siitä, mitä hänelle tapahtuu. Minä hoidan lapsia ja siksi haluan puhua heistä, siksi mm. pyörin näillä sivuilla, vaikka olen mies. Pystyn samaistumaan näihin. Mutta lapsistanikaan en saisi puhua/kirjoittaa. Hyvin helposti alkaa puhe asenteella ”osta hamekangas mies”. Vaimo sekosi. Olisiko minun pitänyt hylätä pienet lapseni, että ei vain sukupuolirajat –tai roolit tule loukatuksi? Antaa lapset sossulle pois sijoitettavaksi, kun äiti muuttui sekopääksi psykopaatiksi? Olisiko se miehen vastuunkantoa? Miehekästä?



Mikset lyönyt akkaas pataan ja pistänyt järjestykseen? Vitun nössö siinä ruikuttaa ”naisen väkivallasta”. Hei, ensinnäkään, mies on hullu, jos nostaa sormensakaan naista vastaan, sellainen koneisto on olemassa, joka taatusti panee hänet maksamaan siitä viimeisen päälle. Toiseksi: olen se tyyppi, joka öisin lasten nukuttua treenaa kotona kuntosalilla (itkuhälyttimen avustuksella). Olen vahva kuin karhu. Jos minä ryhdyn lyömään, niin siitä voi lähteä henki. Pakkoko on lyödä niin lujaa? Hei, en ole poliisi, en oikeasti osaisi säädellä lyöntini voimaa, ei ole mitään kokemusta sellaisista. Kolmanneksi: inhoan väkivaltaa.



Neljänneksi: olen vielä se sama tyyppi, joka on ruikuttanut, että lapset ovat aina kanssani ja ei ole mitään omaa aikaa. Ei muuta kuin palkkatyö. Tämäkin pitää paikkaansa. Jos tarkastellaan niitä lukuisia tilanteita, jolloin äiti on riehunut väkivaltaisesti, niin lapset ovat silloinkin olleet siinä vierelläni. Olisiko oikea ratkaisu ollut alkaa lyömään vaimoa pataan lasten katsellessa vieressä? Minun ratkaisuni näissä tilanteissa on ollut periaate ”ota lapset ja häivy”. Viranomaisille on turha ainakaan soitella kokemukseni pohjalta, koska en ole nainen.



Mielestäni lapsille on kertynyt aivan tarpeeksi henkisiä traumoja äidin riehumisesta, se tästä vielä olisi puuttunut, että isäkin olisi alkanut riehumaan. Ja lapset muistavat. Vasta minulla oli käymässä vieras, joka puhui kännykkään. Pienin pilttini meni ja repi puhelimen pois korvalta ja täräytti sillä vielä kaveriani päähän. Menin siihen, että herra Jumala, mitä sinä oikein teet? Piltti siihen totesi, että ”äitikin teki isille niin”. Ja toden totta, kerran olin soittamassa poliisille, kun vaimo tuli repimään väkisin puhelimen pois korvalta, että en soittaisi. Panin vähän hanttiin, mutta en alkanut kunnolla ”vääntämään”, lapsethan katsoivat vierestä. Annoin periksi siinä, koska lapset katsoivat vieressä ja sekin itse asiassa oli näemmä liikaa, kun piltti ryhtyy toistamaan äitinsä käytöstä.



Sitä paitsi yksi riehuminen riittäisi, sen jälkeen minulta otettaisiin lapset pois. Äitihän saa nyt suunnilleen tehdä mitä vaan, mutta ei isä. Ja näissä olosuhteissa, joissa yksin olen hoitanut pieniä lapsia, on myös syntynyt hyvin poikkeuksellisen voimakas suhde isän ja lasten välille. En voisi edes hengittää ilman lapsiani, kuolisin ilman heitä. Lapsista on tullut elämäni tarkoitus, joka menee aivan kaiken edelle.



Suomalainen mies ei kuulemma puhu. Minä miehenä osaan kyllä puhua. Kipeistäkin asioista ja tunteista. No, problem. On ollut sen verran kova elämä, että se on opettanut. Mulla on puhtaat jauhot pussissa, on varaa. Huvittavaa on kuitenkin, että tavallaan on kuin en saisi puhua. Tulee vaivaantunut hiljaisuus. Tai joku inttää, että tämä on provo. Mun elämä vain nyt sattuu olemaan sellaista, että ei ole kaikkien kokemuspiirissä. No, onpahan sitten vanhainkodissa jotain mietittävää kiikkustuolissa istuessa, jos sinne asti päästään…



Joskus, kun näitä erehtyy miettimään, niin tulee surullinen olo. 5-vuotiaani huomaa sen heti ja kyselee, että ”isi, miksi näytät noin surulliselta”? Silloin otan hänet syliini ja halaan lujaa ja unohdan kaiken pahan ja muistan, että elämä jatkuu ja kaikki on aivan hyvin!