Antaisitko vaikeasti vammaisen lapsen pois?Siis joka syntyy vammaisena.

En pystyisi " pilaamaan" lapsieni lapsuutta vammaisella sisaruksella.

Tyttö kyllä syntyi terveenä ja olikin sitä pari vuotiaaksi, sitten sairaus tuli esiin ja etenee pikku hiljaa. Tyttö nyt kymmenvuotias, ei juurikaan puhu, liikkuminen vähäistä, mutta älyllisesti virkeä.



Joskus lapsen joutuu laittamaan laitokseen/sijaisperheeseen vanhempien jaksamisen takia. Hyvä muoto tukea tuota jaksamista on antaa lapsi kerran kuussa tai useamminkin tarpeen vaatiessa viikonlopuksi sijaisperheeseen.



Vammaisuutta on niin kovin monenlaista. Lievä down (niin kuin salkkarien Roosalla) tuntuu aika mitättömältä verrattuna vaikeasti CP-vammaisiin tai vastaaviin.



Tottakai jokainen vanhempi toivoo lapsensa olevan terve, mutta aina ei voi tervettä lasta saada. Lapsi on kuitenkin vanhempien oma lapsi joka voi vammastaan huolimatta elää täysvaltaisena perheenjäsenenä.

Vammainen lapsi avartaa kummasti perheen ajattelua - ja arvatkaa mitä! Verojakin maksaa mielellään kun tietää mihin rahat menevät . Esim. vammaisen lapsen koulunkäynti on yli kymmenen kertaa kalliimpaa kuin terveen.

Äitini työskentelee vammaisten hoitokodissa ja olen itsekkin siellä paljon käynyt nuorempana. Paljon siellä on sellaisia jotka on hylätty vauvana ja kukaan ei koskaan käy katsomassa. Eli hoitajat ovat ainoa perhe heille:(



Jos saisin vammaisen lapsen, niin voi olla että jossain vaiheessa hänet joutuisi hoitokotiin laittamaan, mutta voihan siellä käydä katsomassa ja saahan sen lapsen vaikka kotiin viikonloppuisin jos haluaa.



Sitten on niitä jotka hoitaa kotona vammaista lastaan ja vievät lapsen joskus esim. kerran kuussa hoitokotiin viikonlopuksi että saavat levätä.

Minun pikku-veljelläni on siis Down-oireyhtymä. Hänen vammaisuutensa oli täysi yllätys vanhemmilleni, siitä ei siis tiedetty etukäteen. Kun veljeni syntyi vuonna 1980, oli asenne vielä lääkärikunnassa sellainen, että sairaalan lääkäri, keskustellessaan vanhempieni kanssa veljeni syntymän jälkeen, kehoitti ja suositteli vanhempiani sijoittamaan veljeni laitokseen ja yrittämään heti uutta lasta.



Vanhempani eivät näin kumminkaan tehneet, vaikka tietysti lapsen vammaisuus tuli heille suurena yllätyksenä ja järkytyksenäkin. Silloin vammaisuuteen ei vielä suhtauduttu yhtä avoimesti ja luonnollisesti, kuin onneksi jo tänään, vaikka parantamisen varaa edelleen olisi. Se, miten vammaisuus tulisi vaikuttamaan perheemme joka päiväiseen elämään, oli kuin hyppy tuntemattomaan. Toki jo silloin oli mahdollisuus saada vertaistukea ym, mutta enimmäkseen opimme yhdessä perheenä, ihan vain elämällä, minkälaista uutta arkeemme toi kehitysvammaisen perheenjäsenen syntyminen.



Ja isona siskona voisin todeta, että tietenkin veljeni tarvitsi ja sai enemmän huomiota kuin minä, 8-vuotta häntä vanhempana. Mutta jo alusta lähtien suhtauduin häneen hyvin suojelevasti. Suhteeni häneen on varmaan kiinteämpi ja läheisempi, kuin millainen se olisi jos hän olisi ns. terve.

Enkä siis tunne jääneeni koskaan paitsioon suhteessani vanhempiini veljeni takia.



Veljeni asuu edelleen kotona. Hän käy päivittäin taiteeseen erikoistuneessa toimintakeskuksessa, josta tulee aina iltapäivällä kotiin. Hänen suurinta hupiaan ovat piirretyt elokuvat; niitä hänellä on varmaan lähemmäs 60 kpl. Hän on aivan suvereeni pleikkari kakkosen peleissä; voittaa siskonsa mennen tullen. Huoneensa on täynnä pehmoeläimiä, action-manejä, barbeja ym, joilla hän leikkii. Suosikki tv-sarjojansa ovat Salkkarit ja kakkosen " se on siinä" . Hän on hyvin innostunut uudesta roolistaan; hän on poikani ainoa ja paras eno! Ja kun vanhempani joskus vanhuuttan väsyvät hänen " hoitamiseensa" , hän muuttaa silloin omaan perheeseeni.

Tämä näille " etukäteispäättäjille" . Eihän sitä koskaan voi elämästä tietää, todella turhaa täällä toitottaa, ettei lastaan hoitaisi.



Minulle läheinen tuttavaperhe sai vammaisen lapsen pari viikkoa oman lapseni syntymän jälkeen. Lapsi on nyt 3 v ja osaa vain istua ja syödä, kun syötetään. Lelun ehkä osaa ottaa käteen. _Kertaakaan_ ei vanhemmilla ole käynyt mielessä, että antaisivat hänet pois. Tulevaisuudesta on sellaiset lupaukset, että lapsi on tuollainen niin kauan kuin on ja elää. Silti he tekivät vielä toisenkin, terveen lapsen.



Viikoittain heillä on toimintaterapiaa, puheterapiaa (lapsi ei puhu), uintijumppaa, sairaalakäyntejä. Viikkoja ovat välillä Helsingissä tutkimuksissa... listalla on vaikka mitä. Silti he rakastavat lastaan yli kaiken ja hoitavat häntä parhaiten, siitä ei ole pienintäkään epävarmuutta.



Ja silti he hoitavat myös yhtä hyvin tämän pienemmänkin lapsen, eli vammainen ei " vie" mitään toiselta lapselta.



Tietysti onhan olemassa niitä äitejä, jotka elää vain sille vammaiselle lapselleen, mutta tämä tarina on toisenlainen. Esim. Lapsi käy päivähoidossa muutamana päivänä viikossa, jossa hänellä on avustaja. Äiti viettää silloin aikaa vain pienemmän kanssa. (ja tämä hoito on lääkärien suosittelema kuntoutusmuoto)



Inhottaa vain tuollaiset " minä en ainakaan" -kommentit. Jotain naiviutta näistä ihmisistä löytyy - vieraantumista ELÄMÄSTÄ!!



Jokainen asia tapauskohtaisesti.

kyllä hän olisi yhtä rakas meille kuin terveet sisaruksensakin, ja emme häntä hylkäisi.

mutta täytyy olla kyllä aika tunnekylmä äiti, joka voi hylätä lapsen, joka häntä kaikista eniten tarvitsee.

Ihailen ja kunnioitan ihmisiä, jotka pitävät ja kasvattavat vammaiset lapsensa...tiedän todella käytännössä ettei se elämä ole mitenkään helppoa, lähisuvusta löytyy kehitysvammaisia. Mutta tiedän myös sen, ettei minusta olisi siihen. Tämä on vain totuus, ja toivoisin että muut myös kunnioittaisivat minun päätöstäni asiasta.

Ja suurimman osan olivat vanhemmat hylänneet " laitokseen" ihan kokonaan. Oli uusi perhe ja terveet lapset joista kaikki eivät edes tienneet, että heillä on kehitysvammainen sisko tai veli :( Hoidin vaikeasti vammaisia lapsia eli sellaisia jotka eivät puhu eivätkä liiku, eivät ota kontaktia ja jalat, kädet ym. on ihan kippuralla. Mutta hyvin pian sitä oppi silti tuntemaan jokaisen henkilökohtaisesti, mistä kukin lapsi piti, mistä hän rauhottui, näytti kuuntelevan jne. Syli ja hellyys ovat hyvin tärkeitä näille lapsille. On aivan varmaa, että näinkin vammainen lapsi jollain tasolla TIETÄÄ jos oma äiti häntä hoitaa ja käy katsomassa. Ymmärrän sen jos ei kaikkia jaksa kotona hoitaa mutta lasta voi " laitoksessa" käydä usein katsomassa jne. Eräskin äiti halusi hoitaa poikansa kotona mutta poika huusi yöt läpeensä eikä mikään auttanut. Äidin oli pakko antaa hoitokotiin poika mutta hän kävi usein siellä, jutteli ja piti poikaa sylissään. Ei lastansa unohtaa tarvitse vaikka vammainen olisikin! Kehitysvammaisilla lapsilla on hoitopaikoissa kaikkea kivaa: tiettyyn ikään mennessä he alkavat käydä koulua, pienemmille on loru- ja leikkihetkiä, kaikenlaisia terapioita, ulkoilua, musiikin kuuntelua ja vaikka mitä! Itse yritin aina tasapuolisesti sylitellä kaikkia. Hoitajat veivät myös kotiinsa viikonlopuksi jonkun lapsen aina välillä.



Tämän kaiken tietävänä vastaan ap: lle että kotiavun turvin yrittäisin viimeiseen asti pitää lapseni kotona mutta jos ei siitä kertakaikkiaan tulisi mitään niin yrittäisin saada hänet mahdollisimman kodinomaiseen yksikköön. Ottaisin viikonlopuksi kotiin ja kävisin paljon katsomassa. Myös muille siskoille/ veljille jos sellaisia olisi, kertoisin lapsesta ja he saisivat ihan alusta asti myös olla sisaruksensa elämässä.

jota jokainen raskaana oleva nainen varmasti pohtii.

Mieheni kanssa keskustelimme kummankin raskauden aikana, että mitä jos saamme vammaisen lapsen. Mies sanoi, että sitten sitä rakastetaan kuten tervettäkin, vaikka varmasti on rankempaa.

Täytyy yrittää pitää mielessä, että terveenä syntynyt lapsi voi myös vammautua.

Olen samalla aaltopituudella vastaajien 34 ja 40 kanssa.

Itse työskentelin muinoin hoitokodissa. Oli jotensakin järkyttävää tajuta, että osastoni kuudesta lapsipotilaasta viisi oli sellaista, jotka omat vanhemmat olivat täysin hyljänneet...kaikki lapset olivat vaikeasti kehitysvammaisia, mutta silti...ei olisi vaikeaa käydä istumassa heidän sänkynsä vieressä, pitää kädestä, sylissä, auttaa hoitotoimenpiteissä.

Erään nuoren vanhemmat olivat ehdottomasti kieltäneet, ettei heidän lapsensa nimeä saanut mainita missään, lasta ei saanut kuvata, yms. ettei kukaan osaisi yhdistää lasta tähän perheeseen....Eräs työntekijä joka tuli laitokseen töihin suorastaan järkyttyi, kun tajusi, kenen lapsesta on kyse. Hän oli ollut tosi hyvä kaveri tämän hoidokin veljien kanssa eikä ollut ikinä tiennyt, että heillä oli kehari veli...se oli perheen salaisuus ja ehdoton tabu. Äiti kävi syntymäpäivinä pikaisesti tuomassa jonkin lelun, muu perhe ei koskaan...

Sitten oli eräs perhe, jonka lapsi tuli kerran viikonlopuksi sijaishoitoon. äiti vaati paljon henkilökunnalta ja tuli joka päivä lapsensa sängyn viereen istumaan, vaikka olisi ollut hänen vuoronsa levätä. Lääkärit sanoivat, että periaatteessa tuon lapsen olisi pitänyt kuolla jo monta vuotta aiemmin, mutta ilmeisesti tämän syvästi kehitysvammaisen vanhempien ainutlaatuinen hoito, välittäminen ja huolenpito olivat lisänneet tuon lapsen elämää monella vuodella...se pisti aika lailla pohtimaan...

Jos oma lapseni olisi vammainen, niin kaikkeni hänen eteensä tekisin. Toki tukea itse tarvitsisin, mutta silti...

lasten teko puuhiin jos haluatte VAIN terveitä ja kauniita lapsia!!

kirjoitin päiväkirjaani tuona päivänä: Ainut mitä voin tehdä on rakastaa tätä lasta vielä enemmän.

Joo

Se riski on aina otettava :/ Mutta kyllä itsekin ehkä antaisin, riippuu tietty. En kestäisi katsoa semmoista.

Mä en edes tiennyt, että lapsen voi "antaa pois". Siirtyykö lapsen huoltajuus ihan virallisestikin pois biologisilta vanhemmilta, jos lapsi sijoitetaan laitokseen?

Aivan varmasti, jos abortti ei olisi jostakin syystä mahdollinen.

Tosin niin antaisin myös terveen lapsen.

En laittaisi laitoshoitoon. Laitoksessa ei ole mitään virikkeitä ,siellä ei päästä ulos, ei ole koiria tai kissoja jne.