Eipä käy kateeksi nämä kulahtaneet 4-kymppiset lestaäidit maha pystyssä.

vaikka halvaantua tai muuten vaan ollakin "vammainen"...mites sitten? Annatko sen pois, että pääset elämään vai miten?

kuin hoivata mummoikäisenä kuolaavaa vajukkia, jonka pukkasin alapäästäni 4-kymppisenä, koska se olisi osani. Mä ehdin vielä elää, vaikken töitä tai koulutusta hankkisikaan. En ole ura-, enkä kotisuuntautunut ihminen. Mun tehtäväni on elää vain itselleni, lapset kasvavat siinä sivussa, mutta yöheräilyt ja vaipparalli ovat osaltani ohi.

Sääliksi käy sun puolisoa jos sulla sellainen on, sekä sun lasta. Olet elänyt 36-vuotiaaksi itsellesi ja sitten lapsen saatuasi edelleen paasaat siitä miten elät vain itsellesi. Aika helmi olet tässä maailmassa. Kuitenkin lähes jokainen perheellinen elää myös perheelleen. Mikähän lie sun osa, jos ´se ei ole a)koti b)työ) c)lapset?

viesteistä, että minulla on 2 lasta. Ja olen onnellinen että sain 2-kymppisenä keskenmenon, koska olin silloin vielä itsekkäämpi ja olisin kokenut lapsen elämääni haittaavaksi.

En nauti tästä lapsiperheellisen elämästä vieläkään, siitä syystä olisin toivonut että lapseni olisivat jo 2-kymppisiä.

Mutta päivä päivältä lapseni kasvavat ja päivä päivältä oma vapauteni lisääntyy. Vielä en voi tehdä suunnitelmia oman elämäni varalle, koska olen niin sidottu lapsiini, mutta ehkä jo 5 vuoden päästä voin alkaa haaveilla siitä mitä ihanaa omalla elämälläni tekisin, kun ei enää ole yhtään vaippaikäistä eikä vauvaa.

Mun vanhin lapsi kun on jo 20 v ja nuorin 2



t. se 12 lapsen EI lestaäiti

Ei sitä toki tarvitse elää vain lapsilleen, mutta jos haluat elää vain itsellesi ja lapset tulevat siinä sivussa, mietin todella, miksi olet lapsia koskaan hankkinut, ellei sinulla ole mitään halua panostaa myös heihin... Jos tosiaan olet nyt 36v ja sinulla alle 1v lapsi, et ole kovin nuorena muksua saanut ja olet itsekin jo ollut riskiryhmässä raskautesi kanssa ikäsi puolesta. Että sinuna en leuhkisi... Sitä paitsi, jotkut lapset ovat huonoja nukkujia ja heräilevät öisin vielä lähellä kouluikääkin.



Vammaisia lapsia voi saada missä iässä tahansa, myös aivan terveet parikymppiset ja se on aina valtava suru, mutta eihän kukaan sairasta lasta toivo.



Ja sille, joka uskoi olevansa vapaa, kun lapsi on 15v... No, ehkä sinulle joskus selviää, että silloin ne ongelmat yleensä vasta alkaakin, pahin murkkuikä päällä.



On surullista, että jotkut hankkivat lapsia vain odottaakseen pääsevänsä heistä eroon... Ja miten moni kärsiikään lapsettomuudesta...

Lapsia oli parikymmentä. Nuorin noin 7-8-vuotias. Kaksi nuorimmaista lapsia oli ilmeisesti down-lapsia. On siinä sitten urakkaa kun 5-kymppisenä pitää vielä kaksi nuorinta down-lasta hoitaa siihen asti, kunnes itsestä aika jättää.

Tännään vein kätteen. Ol aekamoesta.

vahtia lapsiaan ja voi ehkä katsoa televisiotakin ja juoda kahvikupillisen ilman että pitää 5 sekunnin välein nousta vahtimaan sitä kaatuuko kävelemään opetteleva vaiko ei.

Ja olen kateellinen niille, joilla on 4-kymppisinä 2-kymppiset lapset eikä enää sen nuorempia.

Itse en olisi lasta 2-kymppisenä halunnut, koska silloin olisi jäänyt kaikki kiva kokematta.

Enkä olisi koskaan saanut juuri näitä lapsia, jotka minulle nyt on annettu, olisin saanut jonkun ihan eri lapsen jos ei olisi mennyt kesken.

sanoa että kumpaakaan ensimmäistä vuotta ei ole ikävä. Päivä päivältä nautin lapsistani enemmän, kun tiedän että jokainen päivä vie minut lähemmäksi vapauttani. Toinen on 8v ja toinen 5v kun olen 40v. Ja 50-vuotiaana olen jo täysin vapaa lapsistani ja saan taas oman elämäni takaisin, toisin kuin vammaisia lapsia vanhoina tehtailevat lestaäidit.

Tosin olen 39-vuotias kun esikoinen on 18, ja 49-vuotias kun kuopus on 18. Nyt on pari vuotta tuohon ensimmäiseen ja tunnustan nauttivani kuluvista päivistä/kuukausista/vuosista tietäen että tämä "lapsellinen" aika ei ole ikuista. Olen asettanut omat tarpeeni syrjään, jotta lapsilla olisi kaikki, tämä imee mehut kun yksin lapset hoidan. Onneksi en ole yksin ajatuksineni.

kerjäläisromaneilla, lehdessä oli kohta 20 v nainen, jolla jo 4 lasta....

jäi yksinhuoltajaksi kun vaimo sai tarpeekseen synnytyskoneena olosta ja lähti viettämään omaa elämää ilman uskontoa ja joka vuotista raskautta.

Ja kyllä minä haluan että minulle ei enää 4-kymppisenä ole vauvaa roikkumassa lahkeessa ja mummoksikin onneksi tulen vasta 6-kymppisenä jos tulen sittenkään.

Liian nuorena naimisiin, jää nuoruus elämättä, lapsia lähes joka vuosi, lopulta jollekin riittää ja lähtee kävelemaan. Ei taideta hyvällä katsoa lestadiolais piireissä jos äiti hylkää lapsensa.

mä olin erittäin hyvinsäilynyt 40 v ihan normiäiti maha pystyssä. sä varmaan säälit muakin. kuule, ihan turhaan. ehkä säkin vielä joskus saat olla raskaana.

Liian nuorena naimisiin, jää nuoruus elämättä, lapsia lähes joka vuosi, lopulta jollekin riittää ja lähtee kävelemaan. Ei taideta hyvällä katsoa lestadiolais piireissä jos äiti hylkää lapsensa.

Marginaalitapauksiahan nuo on aina jos äiti hylkää lapsensa ja lähtee lätkimään. Tosin itse tiedän ainakin yhden tapauksen ja on se ollut perheelle tosi rankka ja vaikea asia. Nuorin lapsi oli kyllä jo koulussa. Mutta onneksi oli myös sukua ja ystäviä ympärillä, kuten vl-piireissä yleensä on.

Ja tää lähtenyt äiti ei tietenkään enää ole vl.

meidän äitistä on monet kerrat kysytty, voiko se olla muka 50, saati 16 lapsen äiti.. :) hyvin on säilyny.. tosin enemmän kai siihen vaikuttaa se, miten asiat kokee ja ottaa.



Ite odotan neljättäni vuoden ikäerolla edelliseen, vanhin tulee 3 tiistaina. Ja just työkaveri sano, että näytän vähän yli parikymppiseltä, oon kuitenkin kolmekymppinen. Naureskellukin, että vanhana oon aloittanu. Mutta jokaisesta lapsesta olen nauttinu, varsinkin siitä ihanasta vauva-ajasta, tosin en kyllä osaa sanoa, mikä olis pahinta aikaa ollu. :) Enhän kyllä ole murkkuikäisiä kasvattanu vielä, että se aika varmaan vielä tulee.. Nuorempia sisaruksia olen tosin hoitanu jne, kun toiseksi vanhin olen.



Kuittaan yleensä kauhistelut naurulla. Yksi työkaveri selitti, että hän tietää yhden perheen, jossa on 16lasta, totesin hänelle, että niin minäkin: olen kasvanut sellaisessa. Eipä ole sen jälkeen mulle mitenkään revitelly isojen perheitten kamaluutta.



Mutta niitäkin äitejä on, jotka ihan todella kokevat ison lapsilukumäärän rasitteena ja joutuvat käymään työlään prosessin läpi aina uuden raskauden todetessaan, mutta eikös se kerro vain siitä, että ollaan inhimillisiä, ihmisiä. Lopulta harva olisi kuitenkaan valmis luopumaan elämästään tai elämäntavastaan. Ja niitä elämäänsä tyytymättömiä löytyy ihan kaikkialta, ei siihen tarvita mitään vakaumusta tai uskontoa.



Niin ja esim. alkoholihan ei vanhenna.. ;) Elämä kohtelee jokaista erilailla ja syy "kärsivältä" näyttämiseen voi olla muuallakin kuin kasvavassa vatsassa. Ethän voi sivusta katsomalla tietää, onko hän kokenut elämässään jonkin ison menetyksen (esim. lapsen tai puolison kuolema, vakava sairaus tai muu läheisiä koskenut vakava onnettomuus...). Hyvä on tuntematonta ihmistä omien arvauksien pohjalta arvostella.



Elä ja anna muiden elää.

olla mun ikäiseni 36v, mutta näytti kyllä meikittömänä ja värittömissä hiuksissaan vähintäänkin 10 vuotta vanhemmalta. Eikä hän kyllä mitenkään nuorekkaan reippaasti sitä 1-vuotiastaan sen vauvamahansa kanssa kanniskellut. Mutta ehkäpä hän pelastuu ja pääsee taivaaseen jos vaikka sattuu liikojen synnytysten tai sektioiden takia ennen aikojaan menehtymään.