Ihanaa olla eronnut, lapset isällään vkl ja saa olla yksin.

Perjantaina baarissa, eilen löhöilyä sohvalla pizzan ja jätskín kanssa.

Taas jaksaa noita lapsia kaksi viikkoa ja ikäväkin alkaa olla...

Saako kysyä että erositteko sen ahdistavan ydinperhe-elämän takia vai miksi? Olisiko sellainen epätyypillinen suhde kuitenkin riittänyt? Siis käytännössä pysyvä asumusero. Ehkä ainakin siksi aikaa kunnes lapsista ei ole enää niin suurta riesaa. Voisi siis harrastaa seksiä melko luvallisesti kenen kanssa tahansa ja elää juuri niin kuin haluaa ja tosiaan saisi joka toisen viikonlopun vapaaksi?

Itse olen huolissani vaimoni jaksamisesta ja oikein mielelläni potkisin hänet pihalle joka toiseksi viikonlopuksi tai vaikka pidennetyiksikin, mutta ei se raukka pärjäisi yksin. Hän on mulle kaikista rakkain eikä ero olisi missään elämäntilanteessa vaihtoehto. Miten siis saisi vaimolle bilevaihteen? Kiinnostumaan edes muista miehistä kun oma habitukseni ei enää innosta.

Kaikki perheellisethän tuntuu haaveilevan erosta juuri noista vapauksista johtuen, mutta kuinka johtuuko se vaan siitä ettei ihmiset osaa elää parisuhteissa muuten kuin siten kun pyhäkoulussa opetettiin. Siis mun mielestä se elämänkumppanuus voi merkitä monenlaista järjestelyä arjessa. Ei tarvita yhteistä asuntolainaa, farmari-autoa, omistushalua..

Kuinka moni oikeesti uskaltais olla erilainen. On vaan niin helvetin selkeetä kun eroaa, sitten saa säilyttää kasvonsa sen itsekkyyden kanssa. Jos suhteessa oleva ottaa elämästä enemmän irti kuin ihmiset keskimäärin, hän on pahis.

Niin, itse en oleta elämänkumppaniltani, vaimoltani, elämänirakkaudelta muuta kuin että elää onnellisena ja nauttii mahdollisimman paljon olostaan. Luvalla, kunnioituksesta, rakkaudesta :)

Kumppaneina käsi kädessä ilman kahleita.

en sitä ole katunut. Päin vastoin joka päivä kadun sitä että ikinä moisen paskapään kanssa menin naimisiin ja tein ne lapset. elämä olisi niin paljon helpompaa.

jos sitä kumpikin haluaisi, kumppaneina, mutta vapaina. Yleensä kai se menee niin, että toinen pettää ja toinen ei halua edes moista ajatella. Ja luultavasti ei pettäisi vaikka sen saisi luvankin kanssa tehdä.

Perjantaina baarissa, eilen löhöilyä sohvalla pizzan ja jätskín kanssa.

Taas jaksaa noita lapsia kaksi viikkoa ja ikäväkin alkaa olla...

Saako kysyä että erositteko sen ahdistavan ydinperhe-elämän takia vai miksi? Olisiko sellainen epätyypillinen suhde kuitenkin riittänyt? Siis käytännössä pysyvä asumusero. Ehkä ainakin siksi aikaa kunnes lapsista ei ole enää niin suurta riesaa. Voisi siis harrastaa seksiä melko luvallisesti kenen kanssa tahansa ja elää juuri niin kuin haluaa ja tosiaan saisi joka toisen viikonlopun vapaaksi?

Itse olen huolissani vaimoni jaksamisesta ja oikein mielelläni potkisin hänet pihalle joka toiseksi viikonlopuksi tai vaikka pidennetyiksikin, mutta ei se raukka pärjäisi yksin. Hän on mulle kaikista rakkain eikä ero olisi missään elämäntilanteessa vaihtoehto. Miten siis saisi vaimolle bilevaihteen? Kiinnostumaan edes muista miehistä kun oma habitukseni ei enää innosta.

Kaikki perheellisethän tuntuu haaveilevan erosta juuri noista vapauksista johtuen, mutta kuinka johtuuko se vaan siitä ettei ihmiset osaa elää parisuhteissa muuten kuin siten kun pyhäkoulussa opetettiin. Siis mun mielestä se elämänkumppanuus voi merkitä monenlaista järjestelyä arjessa. Ei tarvita yhteistä asuntolainaa, farmari-autoa, omistushalua..

Kuinka moni oikeesti uskaltais olla erilainen. On vaan niin helvetin selkeetä kun eroaa, sitten saa säilyttää kasvonsa sen itsekkyyden kanssa. Jos suhteessa oleva ottaa elämästä enemmän irti kuin ihmiset keskimäärin, hän on pahis.

Niin, itse en oleta elämänkumppaniltani, vaimoltani, elämänirakkaudelta muuta kuin että elää onnellisena ja nauttii mahdollisimman paljon olostaan. Luvalla, kunnioituksesta, rakkaudesta :)

Kumppaneina käsi kädessä ilman kahleita.

siis mese-osoite. Namutellaan vähän nettiseksiä. Jokunen varattu mamma ollut kamerassa ja näppäimistö takana. Hauskaa.

Mulla ei näin naimisissa ollessani ole KOSKAAN tilaisuutta olla yksin, ei ainakaan jos puhun totta. Jos valehtelisin sekä miehelle että työnantajalle olevani vaikka sairas niin saisin olla työpäivän ajan yksin, mutta muuten en. Jos pyydän miestä viemään lapset jonnekin että saisin olla hetken itsekseni niin se tulee takaisin 20 minuutin kuluttua. Meillä ei ole myöskään sukulaisia tai ystäviä jotka vapaaehtoisesti hoitaisivat meidän lapsia, enkä viitsi pyytää sellaisia joiden tiedän kärsivän siitä.



Usein fantasioin siitä että eroaisimme ja mies pitäisi lapsia pari päivää kuukaudessa. En kuitenkaan haluaisi erota ja olla ilman lapsia puolet ajasta, tai edes lähelle.

oikein hyvin yksin, lapsista ei ole juuri muuta kun harmia. Pitää tehdä ruokaa, lukea niitten kanssa kokeisiin, koko ajan joku inttää jotain ja tappelee. Mikä ihanuus olla yksin.