Tietävätkö mielisairaat yleensä olevansa mielisairaita?

Saan hoitoa vaihtelevasti, usein jätän hoidot kesken koska sitoutuminen mihinkään on vaikeaa enkä melkein koskaan lopeta sitä mitä aloitan. Tällä hetkellä käyn psykologilla joka kartoittaa tilannettani.

Ongelma sairaudessa on mm. se, että vaikka pystyn toimimaan normaalien rajojen sisällä (käymään kaupassa, hoitamaan laskuni jne.), tarvitsisin hoitoa mutta resurssit eivät anna myöden ja niinpä me "paremmassa" kunnossa olevat jäämme systeemin ulkopuolelle. Psykoterapia on tehokas hoitokeino rajatilalle, mutta Kelan rahat eivät riitä tukemaan kaikkia halukkaita eikä Suomessa ole montakaan terapeuttia jota kiinnostaisi ottaa ailahteleva rajatila potilaakseen. Tästä sairaudesta parannutaan (jos parannutaan) keski-iässä tai vähän ennen, eli nuorten hoitoon kannattaisi siis santsata...

Mielialojen jatkuva vaihtelu on rasittavaa. Voin ensin itkeä, sitten piristyn ja olo on hyvä tunnin-pari. Sitten suutun jostain ja päivä on pilalla, olo on raivostunut. Iltapäivä meneekin itkiessä, iltaa kohden piristyn ja tunnen liikuttuneena kiitollisuutta maailmaa kohtaan. Kuvitelkaa tämä itsellenne, ei paljon naurata.

Paitsi ehkä jotain rauhoittavia?

Itse olen bipolaari. Ei ole helppoa tänkään kanssa, mutta pysyy sentään jotenkuten aisoissa lääkityksellä. Tosin keväät ja kesät ovat pahinta aikaa. Jotenkin lisääntynyt valo tekee levottoman, maanisen sekopäisen olotilan jota jatkuu yötkin. Ei saa nukuttua edes lääkkeillä .

Voimia sulle. Toi kuulostaa todella kamalalta!

On tasaavia lääkkeitä (ja sitten vielä niitä, jotka tasaavat/nostavat tasaavien vaikutusta!), mutta monikaan ei tahdo syödä niitä koska ne latistavat totaalisesti (+väsyttävät, vievät seksihalut jne.). Moni on määräämässä tähän häiriöön lääkkeitä mutta unohtaa että seksihalujen puute, jatkuva väsymys jne. vaikuttavat elämänlaatuun suuresti ja koska meidän on sinniteltävä "normaalissa" elämässä mukana, ei noita sivuvaikutuksia voi ohittaa ihan olan kohautuksella...