Onko lapsille haittaa äidin ailahtelevasta mielialasta/äkkipikaisuudesta, jos muuten

Sinä et tunnu olevasi oikein sinut seksuaalisuutesi kanssa, jos jopa oman pienen lapsen kosketus tuntuu epäsopivalta. Ja ahdistut jos lapsi "näplää" itseään.



Jotain keskusteluapua tarvitsisit, sen taidat tietää itsekin.

Ei tosiaankaan mitään tarvetta millekään keskusteluavulle.

#2 ja #3 kanssa. Eli lapsesta et voi hakea syytä ailahtelevaan käytökseesi. Hän on varmaan ymmällään yhtäkkiä muuttuvasta äidin käytöksestä. Reagoit aivan liian voimakkaasti pikkuasioista. Pitemmän päälle tuollainen ei voi olla vahingoittamatta lasta.

En tykkää, että minun "yksityisalueeseeni" kosketellaan. Olen perustellut sen lapsilleni ja toivon, että oppivat kunnioittamaan jokaisen omia rajoja.



Itsekin hermostun helposti, jos jokin asia toistuu kielloista huolimatta. Mutta tärkeintä minusta on, että puhutaan kaikesta, avoimesti, asioista niiden oikeilla nimillä. Myös tunteista, temperamenttieroista jne.



Lapsen kanssa on tärkeää keskustella, antaa tilaa hänen ajatuksilleen ja yhdessä pohtia elämää, tilanteita.



Silloin mielestäni ei ole "vaarallista", jos äiti onkin ns. helposti hermostuvaa sorttia, sillä lapsi voi oppia, että ihmiset ovat erilaisia. Mutta keskustelu tärkeää, ettei lapsi syyllistä itseään väärin.

että sinulla on ailahtelevainen luonne, tekee sinusta epäluotettavan lapsen silmissä.

se on totta että stressiä on suht koht paljon. Ja sekin vaikuttaa siihen että olen aika pinna tiukalla usein. Mutta, LIIAN USEIN! En salli itselleni sitä että hermostun lapsille sen takia herkästi, että minulla on omia henkilökohtaisia stressitekijöitä elämässäni. Mutta en vain osaa tehdä tilanteelle oikein mitään.

ap

Lapsi ei voi ennakoida äidin mielialojen muutosta, kun hän välillä ärähtelee mitättömistä asioista. Se voi ahdistaa tai hermostuttaa lasta, mitä lapsi yrittää hallita näpelöimällä itseään. Useinhan tuollaiset ärsytävät pakkotoiminnot, mitä näpelöiminen ovat, ovat yritys hallita omaa hermostuneisuutta, hankalia tunteita.

Joskus saattaa mennä hermo ja tavallaan ihan järjettömistä/turhista asioista.



Lapselle on tosi ikävää jos äidin tai isän käyttäytymiseen ei voi luottaa, on todella raskasta pienen lapsen yrittää sopeutua äitiin joka välillä on niin ihana ja "tavallinen" ja yhtäkkiä huutaa tai hermoilee jostain asiasta. Vrt. alkoholistien lapset kuinka epävarmoina ne joutuvat tarkistelemaan äidin/isän henkistä tilaa ennen kuin uskaltavat edes tulla luo.



Kannattaa siis yrittää parantaa tapojaan vaikka vaikeaa se onkin. Lapsi ei voi ymmärtää sinua ja ahdistuu, jos tunnetilasi liian helposti vaihtelee... Itse yritän, joka päivä, pitää kiukkuhermot kurissa. Vaikeaa on!

helpotettua omia henkilökohtaisia stressitekijöitäsi. Eiköhän niitä jotakin kautta pysty lähteä purkamaan, ja jos et itse keksi siihen keinoa, ehkä joku ystävä tai läheinen voisi auttaa - tai joku ammattilainen? Jollain tapaa sinun olisi hyvä päästä purkamaan stressitekijöitä, sillä muuten siirrät stressin lapsiin.

mistä lapsi tietää että nyt ei auta enää vikinät vaan täytyy tapahtua. Voit vaikka alkaa laskea kolmeen, se yleensä saa lapsiin liikettä. Ja jos ei sana kuulu senkään jälkeen, niin sanktiota seuraa. Jonkinlainen johdonmukaisuus olisi hyvästä, että lapsikin tietää mitä seuraa eikä hän hämmentyisi äkillisestä kiukustumisesta.

mielestäni sinun olisi hyvä hakea apua esim. neuvolan kautta tai mikä reitti olisi mielestäsi luonnollinen, itsellesi sopiva. Keskustelukin jo auttaa! Ja voit saada vinkkejä, helpotusta, jotain, ammattilaisen avulla.

T. se itsekin helposti ärsyyntyvä

Hyvä asia on, että tiedät sen itsekin koska muuten et olisi edes kysynyt tästä asiasta.

Mikä sua niin paljon häiritsee siinä, että lapsi näplää itseään? Vaikka olisi vieressäsikin?

Ota lapsi kainaloosi, kääri peitto teidän kummankin päälle ja unohda se näpläys. Jutelkaa, katsokaa telkkaria.

Jos sanot, että et halua tisseihisi koskettavan ja 4v tekee sitä, niin toi on mun mielestä ylireagointia.

Olisin vaan laittanut kädet pois ja sanonut että mä en tykkää tosta, toista ei saa rutistella jos se ei halua. Ehkä olisin demonstroinut sen painelemalla lasta vaikka poskista, käsivarsista, korvalehdistä, että tuntuuko tää muka kivalta.

Sitten oltaisiin voitu jutella siitä, että ei tunnu.

Kysyit, mistä jatkuva ailahtelu johtuu. Varmaan tiedät itse paremmin. Sulla ei ole itseluottamusta. Haluaisit, että joku muu näyttää sulle tien mikä sun pitäisi kulkea ihan itse.

mutta ilmoittaudun ailahtelevaiseen joukkoon. Olen välillä mitä lempein ja kärsivällisin äiti, ja sitten kilahdan jostain olemattomasta. Kadun aina räjähdyksiäni ja pyydän anteeksi, otan syliin ja rauhoitutaan yhdessä, mutten silti hyväksy omaa käytöstäni.

Lapset pieniä, monta vuotta kotona lapsia hoitamassa. Kuopus tosi hankala, aina esikoisen kimpussa ja tekemässä tieten tahtoen kaikki pahat. Räjähdyksiä sattui aika usein. Esikois-parka ei uskaltanut aina edes tulla sanomaan että taas on hampaanjäljet takalistossa ettei äiti vaan vetäisi taas hirveitä kilareita.



Olisi pitänyt huolehtia itsestään paremmin, käydä aktiivisemmin tapailemassa muita ihmisiä ja harrastaa jotain muutakin kuin kotitöitä. Älä tyydy ap tilanteeseen, vaan hoida itsesi kuntoon!

Aiheesta löytyy kirjoja kirjastosta ja niistä voisi saada ajatuksia, miten hallita omaa aggressiota.

huusi minulle kun olin pieni. Ja silloinkin, kun olin jo iso. Hän oli lähes aina vihainen minulle. Hän kiristeli joskus hampaitaan ja oli todella pelottava. Pahantuulinen. Mutta toisaalta, piti hyvän huolen meistä lapsista ja luonteeltaan sinänsä hyvin hyväsydäminen. Mutta.. syliä minä en saanut, enkä läheisyyttä, silloin lapsena kun olisin halunnut. En muista että olisin istunut äidin sylissä. Joskus muistan että äiti saattoi halata ja pyytää anteeksi...

Niin, onko minulla enää mahdollisuutta muuttua ja parantaa "tapojani"?En kai ole aiheuttanut lapsilleni mitään pahaa? :(

ap

olen kyllä jo päättänyt, että toista lasta en hanki. en jaksa. kärsivällisyys pettää.

Olen jo nyt välillä ihan hermoraunio 1-vuotiaan kanssa. En huuda hänelle, mutta saatan vaikka alkaa itkeä tai huutaa miehelle sen sijaan, en vain jaksa tätä kotonaoloa, ahdistavaa.



Luulen kuitenkin, että jos lapselle selittää ( vaikkei vauva tajua, mutta kannattaa silti), että äidillä on nyt paha mieli ja huono päivä mutta äiti silti rakastaa sinua, se ei tee äidistä mitenkään huonoa.



Jos itselläni, kun paljon olen lapsen kanssa yksin, menee hermo, ajattelen, että ainakaan en ole kapakkaan karkaava juoppoäiti tai muuten tunnekylmä.



Inhoan kyllä mielialanvaihteluitani ja olen ajatellut mennä hakemaan apua.

Sinun täytyisi antaa joku signaali, mistä lapsi tietää että nyt ei auta enää vikinät vaan täytyy tapahtua. Voit vaikka alkaa laskea kolmeen, se yleensä saa lapsiin liikettä. Ja jos ei sana kuulu senkään jälkeen, niin sanktiota seuraa. Jonkinlainen johdonmukaisuus olisi hyvästä, että lapsikin tietää mitä seuraa eikä hän hämmentyisi äkillisestä kiukustumisesta.

ennakoimattomuus on lapsen kannalta aika paha juttu.

Hän on kovin ailahtelevainen ja huutaakin kovasti lapsilleen.



MUTTA keskustelee, puhuu asioista niiden oikeilla nimillä (seksi) ja kannustaa ja rakastaa ja pyytää anteeksi.



Lapset (vanhin jo 18) ovat aivan ihania. TIetävät että heillä on persoonallinen äiti, joka rakastaa kybällä ja lapset (murkut) rakastavat takaisin.



kyllä maailmaan huutoa mahtuu ja ailahtelua. Sen muun ajan jos viettää hyvin lastensa kanssa niin nou vorrries.

En tajua miten jonkun mielestä olisi tervettä vaan tuhista onnellisena kun lapsi käyttäytyy asiattomasti monista pyynnöistä ja komennoista huolimatta. Pitäisikö lapsen antaa näplätä ja rutistella äitiä tisseistä kun se kerran sitä haluaa? Ei minusta. Ja jos äiti ei näytä tunteitaan asian suhteen, mistä se lapsi koskaan tajuaa tehneensä väärin? Jossain vaiheessa on pakko alkaa kasvattaa lasta inhimillisiin tunnereaktioihin, ei kaikkea ärsyttää räpläämistä ja säheltämistä voi jäähypenkillä ratkaista. Tämä nyt on vaan minun mielipiteeni, mutta en todella ymmärrä mistä koet syyllisyyttä.