Onko lapsille haittaa äidin ailahtelevasta mielialasta/äkkipikaisuudesta, jos muuten

täällä taas täydelliset av -mammat ovat keksineet, että suuttuminen lapselle aiheuttaa kiintymyssuhdetrauman!

eiköhän lapsenkin ole hyvä oppia, että äiti saa olla välillä vihainen, mutta palaa pian taas ennalleen eikä rakasta lastaan yhtään sen vähempää.

Temperamenttierojahan nämä ovat, ei niille välttämättä voi yhtään mitään.

asiallisista vastauksistanne!

Stressitekijät tiedostan kyllä.. kunpa saisin jostain päästä niitä jotenkin pois.



- kodin jatkuva kaaos, näennäisesti meillä ehkä on siistiäkin, mutta esim vaatekaapit ovat niin sekaisin ettei löydy mitään mitä etsii, liian paljon tavaraa, siis TODELLA liikaa varsinkin vaatetta ja kenkiä, olen voimaton, vie energiaa ja voimia valtavasti kun en kykene hallitsemaan järjestystä

- ajanpuute, en ehdi kuin aina jostain aloittaa kun tulee jo keskeytys ja sitten homma jää kesken.. ns pakolliset kotityöt vaativat niin paljon aikaa ettei jää sitten aikaa eikä/tai voimia tehdä esim kaappien siivousta

- lapsen vakava sairaus :( ja vertaistuen puute

- yksinäisyys, ihmissuhdeongelmat (onneksi parisuhde nyt kunnossa)

- omat henkilökohtaiset ongelmat



Mutta eniten stressaa siis tämä kodin siivottomuus ja tavarapaljous!!

ap

huusi minulle kun olin pieni. Ja silloinkin, kun olin jo iso. Hän oli lähes aina vihainen minulle. Hän kiristeli joskus hampaitaan ja oli todella pelottava. Pahantuulinen. Mutta toisaalta, piti hyvän huolen meistä lapsista ja luonteeltaan sinänsä hyvin hyväsydäminen. Mutta.. syliä minä en saanut, enkä läheisyyttä, silloin lapsena kun olisin halunnut. En muista että olisin istunut äidin sylissä. Joskus muistan että äiti saattoi halata ja pyytää anteeksi...

Niin, onko minulla enää mahdollisuutta muuttua ja parantaa "tapojani"?En kai ole aiheuttanut lapsilleni mitään pahaa? :(

ap

buu huu huu. Ehkä sun äitiskin on vaan ihminen? mitä jos sillä oli ongelmia fyysisen läheisyyden kanssa? Jos huutaminen oli tapa? Elämässä on niin paljon pahempia asioita, mitä sunkin lapses saattaa kohdata. Joten rakasta ja kiukuttele, ole ihminen ja opeta elämää. Jonain päivänä sun lapseskin ymmärtää että mitä ikinä ootkin tehny oot tehny sen tilanteen pohjalta ja lapsias rakastaen. Tätä ideologiaa kannattaa yhden jos toisen soveltaa myös omiinvanhempiinsa, jos aihetta löytyy.

Ehdotus kolmeen laskemisesta oli hyvä, antaa itsellekin aikaa miettiä seuraavaa siirtoa ennenkun sen on jo tehnyt.

Äitini on minulle aina ollut todella rakas ja on edelleen. Tiedän että hän ei ole tarkoittanut koskaan pahaa. Ja näin aikuisena ymmärrän jo miksi hän käyttäytyi niin..

Mutta kunhan saisin itseni aisoihin.

ap

Laittakaa ne lapset nyt vaikka sinne päiväkotiin, jos itsekin myönnätte, että ette jaksa kotona. Silloin saa pienen hengähdystauon ja kotonakin on helppo siivota ja laittaa paikat kuntoon, kun saa yksin tehdä. Isommat lapset sitten aikanaan touhuun mukaan.



Ei siellä kotona tarvitse sitkuttaa oman mielenterveyden uhalla.

Olen samanlainen ja tunnen kauheaa syyllisyyttä siitä. Nyt kun tiedän etten ole yksin, asiaa on helpompi käsitelläkin. Kolmeen laskeminen on todella hyvä neuvo. Ja yksinkertainen, hassua miten sitkään ei ole tullut ajatelleeksi kun on jotenkin niin jumissa oien ajatustensa kanssa.



About samat syytkin meillä kaikkeen tähän, paitsi lapsen vakava sairaus. Sitä meillä luojan kiitos ei ole. Jaksamisia sinne ja tsemppiä ongelman ratkaisemiseen.

Lapsellasi on vakava sairaus ja sua stressaa enempi kun kaapit ei ole siistit?



No rouva on hyvä, ottaa säkkejä ja lappaa rojua niihin: roskiin, kirppikselle, kierrätykseen!



Siivoaminen on aika pieni paha! Varsinkin jos se on noinkin yksinkertanen että menet kaappiin ja vaan nakkaat rojua ulos.



Mitä tulee sun äkkipikasuuteen niin minusta lapsille voi sanoa että äitiä nyt väsyttää, ei riehuta, äiti ei nyt jaksa tuota kuunnella!

* Tai sanot että äiti ei pidä että kosketaan tisseihin. Näin lapselle ei jää tunnetta ettei toiseen saa koskea. Itsekin olisit halunnut lapsena tuntea hellyyttä, niin miksi sitten et salli hellyyttä lapsellesi? Nyt sinä puolestasi kontrolloit häntä.

Siskoni on masentunut, jauhaa omaa lapsuuttaan ja jotenkin käsittämättömästi onnistuu nollaamaan päästään sen, että aiheuttaa toiminnallaan omille lapsilleen paskaa. HÄN vaan velloo niissä omissa murheissaan, koska HÄN on niin reppana!



Anteeksipyytäminen on hyvä asia, mutta itse olen kuunnellut lapsesta saakka äidin kännisiä anteeksipyytöjä. Ensin se tuntui hyvältä, mutta kun aloin ajattelemaan enempi nuorena niin loukkaavaa se on että äiti tulee toistuvasti pyytään anteeksi käytöstään.

Anteeksipyytämiseen kuuluu myös se että antaa anteeksi, eikä se saa olla automaatti.

Minusta tuntui todella pahalta että äiti räyhää ja pettää luottamusta ja sitten tulee pyytään anteeksi, se alkoi tuntumaan automaatilta. Ei aidolta.

Aidosti pahoillaan oleva tajuaa vääryytensä ja tekee jotain että muuttaa toimintaa. Ei toista samaa paskaa!

Joskus teki mieli sanoa että en anna tota anteeksi, mutta ei niin saa sanoa.

Aikuisen tehtävä on miettiä tekojaan ja muuttaa toimintaa parempaan. Virheitä saa tehdä ja saa pyytää anteeksi mutta ei tollasta voi jatkaa noin.



Itse karjasen lapsilleni. Olen aina ollut valmiina karjasemaan, ennen lapsiakin.

Mutta päätön huutaminen ei ole sama.

Tai huutaa liian usein.

Ihmisellä pitää olla omia tapoja purkaa tunteitaan myös vanhempana.



Omat lapset kysyy jo katseltuaan ilmeitäni että nyt se taitaa olla vihanen. Saa olla.

Mutta tarttis käyttäytyä. Opetat lapsellesi tunteiden hallintaa.

Onko oikea tapa toimia että alkaa riehumaan jos ottaa päähän?

Kun lapsesi joskus isompana suuttuu, niin miten hän saisi sinusta käyttäytyä? Erilailla kuin sinä?

mutta se miten sen tekee ja mistä asioista vaativat harkintaa. On eri asia suuttua aiheesta kuin se, että äiti on kovin ailahtelevainen ja saa suhteettoman suuria raivokohtauksia pikkuasioista, ennakoimattomasti. Jos äiti on tällainen ennakoimaton kiukkupussi, lapsen pitää olla jatkuvati varuillaan ja tarkkailla äidin tunnereaktioita. Lapsi ei enää pysty keskittymään siihen mihin hänen pitäisi, omiin puuhiinsa ja omiin tunteisiinsa.



Laskeminen on varmasti hyvä idea, toinen voisi olla se, että kun tuntee että alkaa "keittää", keskittyy vain ja ainoastaan rauhalliseen hengittämiseen. Se vähentää fyysisiä stressioireita ja tasaa siten myös mieltä. Mikä ettei siinä voisi samalla laskea hengityksen tahdissa.



kaapit ja kaaos vie tosiaan voimavaroja, eikä se aina ole niin helppoa selättää kuin että heittää tavaroita kierrätykseen. VAikeinta on tehdä valintaa, mitä säästää ja ennakoida, mitä mahdollisesti tulevaisuudessa tarvitsee.



Jos tavaramäärä aiheuttaa ailahtelevuutta, niin jostain kannattaisi kyllä yrittää löytää aikaa ja voimia tavaramäärän vähentämiseen.







.

Mieheni on käyttäytynyt lasten kanssa aina siten että saattaa yhtäkkiä kyllästyä ja menettää malttinsa pienestäkin asiasta. Olen yrittänyt puhua asiasta sekä hänelle että perheneuvojalle mutta kumpikaan ei kokenut sitä ongelmaksi. Miesten luonteeseen tuollainen ärähtely sallitaan.

että ennen kilahdustaan, hän vain kehotti lasta nousemaan sylistä ja lapsi useista kehotuksista huolimatta jatkoi tissien räpläämistä. pelkäätkä puuttua lasten käytökseen fyysisesti ja sitten joudut liian piktään hillitsemään iseäsi niin, että räjähdät lopulta liiankin rajusti? Minä nimittäin olisin tuossa tilanteessa keikauttanut lapsen pois sylistä ja lähtenyt siihen toiseen hommaani jo paljon ennen kuin olisin ehtinyt suuttua.



Olen itsekin räjähtelevä luonne ja saatan huutaa ja jopa hyppiä tasajalkaa välillä. Mutta en usko että se koskaan tulee lapsille ihan yllätyyksenä vaan yleensä sitä edeltää ihan kunnon kina ja lapsen aito ikävä käytös. Koululaiset oikeesti on joskus raivostuttavia kun vaativat vaan palvelua ja valittavat sitten, että ruoka on pahaa :-)

aikaavievää ja sisällä on sellainen tunne ettei mikään asia ole hallinnassa. Hyvä asia siinä on, että asia on helposti korjattavissa!



Otat jätesäkin sekä roskapussin ja avaat vaatekaapin oven. Jätesäkkiin heität kaikki pieneksi jääneet, epäkäytännölliset, ei-kauteen-sopivat vaatteet. Roskapussiin rikkinäiset ja huonokuntoiset -ja roskapussi roskikseen. Loput vaatteet pinkkaat siisteihin pinoihin. Niin helppoa, eikä kestä kauan!



Jätesäkin laitat johonkin varastoon, ellet heti jaksa käydä läpi sisaruksille säästettäviä ja kiertoon meneviä vaatteita.

asiat pitävät meillä paikkaansa jopa tuota sairautta myöten :( Tavaranpaljous ahdistaa ja sen tuoma olo ettei hallitse ympäristöään jossa joutuu valtaosan ajasta viettämään. Tuntuu että oman pään sisältö on jo niin sekava, että fyysiset puitteet olisi pakko olla järjestyksessä ja kun siihen ei pysty, ahdistaa. Oma lapseni on vasta 4kk mutta mietin silti, mitä raivarini (miestä kohtaan tosin) saavat aikaan, sillä onhan se vauva siinä kuuntelemassa ja aistii taatusti äidin skitsoilut. Pelkään etten pysty muuttamaan toimintatapojani lapsen kasvaessakaan. On eri asia suuttua aiheesta näkyvästi kuin kilahtaa jostain pikkuasiasta niin että tuntuu että koko maailma kaatuu päälle. Rakastan lastani yli kaiken enkä halua hänelle kuin parasta. Miksi sitten itse olen tällainen... :((((

eväitä tunteiden tunnistamiseen ja hallintaan, niin sitten aikuisena se on tuollaista, ensin kestää ja kestää pahaa oloaan ja sitten yhtäkkiä mitta on täynnä ja "kilahtaa". Jos on its lapsena opetettu kätkemään omat tunteet käsittelemättä niitä muuten, niin sitten sitä varmaan omaa saman taktiikan aikuisenakin - ensin yrittää hillitä hankalia tunteitaan mutta kun siinä ei pienten lasten kanssa aina onnistu, oma reaktio kasvaa suhteettomaksi ärsykkeeseen verrattuna.



Itsellänikin on näissä asioissa harjoittelemista nyt aikuisena. Pitäisi varmaan oppia tunnistamaan oman ärsyyntymisen ja ahdistuksen varhaisia merkkejä ja alkaa purkaa tilannetta ajoissa, ettei se johda ailahtelevuuteen lapsen silmissä. Aikuinenhan siinä on jo pitkään kätkenyt ärsyyntymistään, mitä lapsi ei välttämättä ole havainnut. Tai on havainnut kireyttä, mutta samalla myös äidin positiivisia viestejä, mikä saa lapsen ymmälleen äidin todellisista tunteista. Yhdessä kirjassa tuota nimitettiin tunne-epärehellisyydeksi. Lapselle kannattaisi tuoda omat tunteet esiin rehellisesti - kun vaikka tissejen näplääminen ärsyttää, se pitäisi sanoa lapselle heti tai lopettaa toiminta heti kättelyyn eikä venyttää omaa pinnaa turhaan (nostaa vaikka lapsi muihin puuhiin).



Ehkä aikuisenkin kannattaisi lukea kirja Killi kissan kiukkupussi - kiukkupussiin puhaltaminen voisi toimia aikuisellakin:)



Hyvää äitiydessä on se, että lapsen kanssa yhdessä on mahdollisuus kasvaa ja kehittyä tunneilmaisunsa

kanssa. Hyvä asia on, että itse tunnistaa äkkipikaisuutensa ja ailahtelevuutensa, sillä kyllä näitä piirteitä voi itsessään myös liudentaa. Se vaatii ensin tiedostamista ja muutoshalukkuutta, sitten oman ärsyyntymisen ja tunteiden havaitsemisen harjoittelua (jotta oma hankala olo tunnistuisi ajoissa, milloin räjähdys on vielä mahdollista ehkäistä) ja sitten sen miettimistä, miten oman suuttumuksen kasvamisen voisi katkaista - vaatiiko se laskemista, hengittämistä, lapsen toimiin puuttumista jollain tapaa tms. konkreettista toimintaa.



Raisa Cacciatore on kirjoittanut lasten aggression hallintaan harjoituskirjan, se sopii myös aikuisille. En muista ikävä kyllä kirjan nimeä, mutta eiköhän se googlaamalla löydy.

Up