Miten eroon epätoivon tunteesta, siis miehettömyydestä kyse...

mutta tutulta kuulostaa. Elämä on työtä (tykkään siitä, kyllä, se on joskus henkireikä), lapsia ja kotihommia. Ja aamulla taas sama alusta.

En mä kyllä huonoa parisuhdetta halua - tavallaan mun ja exän suhde loppuvaiheessa oli jo sellainen, että mä pyöritin kaikki arjen kuviot, mies oli töissä tai sit sen naisensa kanssa (en tiennyt siitä vielä silloin). Oishan se helpompaa, jos joku ois jakamassa ihan tätä arkea; nyt se olen minä, joka teen täällä kaikki. Ei ole piha ihan yhtä hienossa kunnossa kuin naapurin eläkeläispariskunnalla...

Ja joskus tekee pahaa katsoa vanhoja pariskuntia, jotka ovat olleet kauan yhdessä, vanhenevat yhdessä.. Oishan se ollu munkin haaveeni.

Ja sit se, että vois jakaa asioita toisen kanssa. Ihan näitä pieniä arjen iloja, kun kuopus oppi ajamaan pyörällä ilman appareita, tai kun kissa on hupsu.

Ja hellyys ja seksi... Yhdenillan jutut ei oikein nappaa, mä kaipaisin sitä yhteyttä, tunnetta, läheisyyttä, jota ei vieraan ihmisen kanssa näköjään mun pääkropalla pysty muodostamaan.



Ja että joku löytyy kun ei etsi jne.. Mä olen etsinyt ja ollut etsimättä, olen periaatteessa elämääni tyytyväinen, en usko, että vaikutan epätoivoiselta - ystävät ja tutut on sitä mieltä, että olen voimakas ja itsenäinen nainen. Ja olenhan monesta asiasta onnellinen. Silti...

itse ajattelin, että tuon kanssa haluan vanheta. Näin sieluni silmin miltä hän näyttää vanhana ja hyväksyin sen. Halusin häntä heti fyysisesti ja henkisesti ja kun nyt on vauva ja seksiä kerran kuussa niin heti kun on vapaata ilman lasta niin seksiä on joka päivä. Kipinä ei ole sammunut. Mutta tämänkin löysin vasta kun lopetin etsimästä.

mä niin yritän olla etsimättä. Niin tuntuu se mies löytyvän :)

tosin olen ollut joitakin aikoja etsimättä ja ihan ihan rehellisesti onnellinen sinkkuelämääni, varsinkin kun esim. työasioissa tms. on tullut huippukohtia ja elämä mennyt nousukiitoa. Enkä ole edes miestä ajatellut..

Sitten vaan tajuaa, ettei -vieläkään- ole sitä miestä ja 6 saamarin pitkää vuotta takana ja saldona vain epätoivoisia seurusteluntynkiä..

Niin kyllä siinä on vaan vaikea tyytyä ajattelemaan ettei haluaisi mitään löytää.



Nuo muutamat kommentit parisuhteen huonoista puolista, siitä miten mies ei osallistu, piristi kummasti. Ehkä sitä ajattelee, miten ruoho on vihreää aidan toisella puolella? Mähän voin tehdä mitä vaan, ja nukkua ilman että joku vonkuu palveluksia vieressä tai tehdä ruokaa ilman että toinen valittaa rehuista jne jne. Ja just sitä valittajaa ja vonkujaa mä kaipaisin!!

Hassua :)



Mutta kakkosen, masentuneen yh-äidin tai menestyneen sinkkuäidin (miten sen nyt ottaa?) ilta parani tällä foorumilla, kiitos siskot!

En uskonut että av:lla vois olla näin fiksua porukkaa.. Ajattelin vastausten olevan ö-luokkaa, ettö joo.

Kiitos teille :).



Aivan mahtavaa huomata, että hyvinhän tässä menee. Tuo oli hyvä pointti, ei tarvi tarjoilla palveluksia toiselle, kun itse ei tahdo :). Se on oikeasti TODELLA tärkeä asia minulle. Mutta niinkuin jo kerroin, mahdollisen tulevan mieheni pitääkin olla itsenäinen :D.



Hauskaa iltaa :) ap

epätoivo osallistuu keskusteluun....



Erosin 10 vuotta sitten liitostani. Nyt jälkikäteen ajatellen olin nuori ja nätti ja kaikki elämässäni oli loppujen lopuksi tosi hyvin. Opiskelin heti eroni jälkeen ja ihan mukava uran tynkäkin "pikkupäällikön" pestissä aukesi aika helpolla.



Lapsi kasvoi, elämä meni eteenpäin, matkusteltiin. Kaikki oli hyvin, mutta elämäni täytti se saatanallinen yksinäisyyden tunne. Halusin suhteen, halusin miehen, halusin olla niin kuin ne kaikki muutkin. Miehiä tuli ja meni.



Osa viritelemistä oli kai aika epätoivoisiakin. Ihan oikeasti yksi "poikaystävistäni" oli kaveri, joka ei millään saralla ollut tasollani. Tästäkin huolimatta tai ehkäpä juuri siksi kaveri petti mua suurin piirtein ihan kenen kanssa tahansa. Tällaisia prinssejä siis tapasin. Etsin ja etsin ja tuli vastaan mukaviakin miehiä. Suhteet kuitenkin kaatuivat aina milloin mistäkin syystä.



Vuosia kului ja nuoruus alkoi pikkuhiljaa vaihtumaan alkavaan keski-ikään. 30-vuotisjuhliani vietin yksin uuden asuntoni saunassa istuen. Elettiin pojan kanssa ihan normaalin oloista elämää. Valokuvia on muistoina matkoista. Mutta ajatukseni olivat suurin piirtein kokoajan parisuhteessa, siinä puuttuvassa sellaisessa.



Tunsin että elän vaikken eläkään. Tuntui uskomattomalta kun joku kertoi kadehtivansa elämääni ja sitä miten tunnun saavan kaiken niin helpolla. Olin sydämessäni onneton, vaikka yritin kai kaikin keinoin esittää, että juuri tällainen itsenäinen nainen olen aina halunnut olla. Valheelliseltahan se kaikki tuntui.



Jossain vaiheessa kai sitten ihan oikeasti lopetin suhteen etsimisen. Elettiin vain ja oltiin pojan kanssa kahdestaan. Poika oli jo aloittanut koulun ja minä pakersin yhä duunissa.



Sitten tapahtui jotain ihmeellistä ja tapasin miehen ja rakastuin. Mies oli aivan erilainen kuin kukaan koskaan tapaamani. Vakiinnuimme ja sain vanhoilla päivillä vielä ihanan pienen iltatähden.Sain siis lopulta sen mitä toivoinkin ja olenkin onnellinen nyt.



Mua kuitenkin harmittaa ihan hirveästi se, että kulutin ne "elämän parhaat vuodet" murehtimiseen ja turhaan haaveiluun. Vaikka aina olen ollut mielestäni hyvä äiti, mua kaduttaa nyt se että ajatukseni olivat liian usein milloin missäkin luuserissa ihanan poikani sijasta. Se maailman tärkein ihminen oli kuitenkin kokoajan siinä vieressäni.



Jos vain pääsisin siirtymään noihin päiviin takaisin, niin yrittäisin nauttia elämässäni niistä seikoista, jotka mulla on, enkä haaskaisi energiaa muista asioista haaveiluun..



Tää viestini on sinälllään täysin turha. En jaksa kirjoittaa loogisesti juuri nyt. Haluan kuitenkin toivottaa jaksamista teille rohkeille ja vahvoille yksinhuoltajille. Te pärjäätte kyllä aina joko yhdessä ja erikseen. Nauttikaa lapsistanne, nauttikaa nuoruudestanne ja elämästänne. Kaikki tulee varmasti käymään vielä hyvin tavalla tai toisella! Vaikeaa olisi uskoa, ettette hyvää suhdetta löytäisi. Vakiintuihan tämäkin "kaikkien säälittävien sinkkuäitien äiti" :D

siis seitsemän. Ja niistä neljä vuotta tahattomassa selibaatissa. En vain halunnut mennä kenenkään kanssa sänkyyn ja minä olen erittäin seksuaalinen nainen.



Minä muutin ajatteluani.



Aikaisemmin ajattelin, että kyllä löydän jonkun. Enhän minä voi jäädä yksin. Olen mukava, nätti, hyväkroppainen, hyväässä ammatissa ja omillani toimeentuleva, asuin isossa rivarissa poikani kanssa kaksin (siis omistusasunnossa).

Jotain pörräili ympärillä, mutta en ollut kiinnostunut. Ajattelin, että huomaan kyllä, kun joku sytyttää. Aika kului ja kului - eikä kukaan sytyttänytkään ) :



Silloin ajattelin näin:

minulla on lapsi (kaikilla ei ole), minulla on ihana perhe ja paaaaljon rakkaita ystäviä, jotka oikeasti välittävät minusta ja rakastavat minua ja poikaani. Pakotin itseni rakastamaan arkea. Ajattelin, kuinka paljon minulle on oikein annettu.



Ja hups. 42-vuotiaana - seitsemän niiiin yksinäisen vuoden jälkeen - rakastun palavasti.

Vuoden kuluttua tapaamisestamme meille syntyi tyttövauva. Olemme nyt naimissa ja lapsi on nyt 1,5-vuotias.



Pitkän tarinan jälkeen: ole kiitollinen siitä mitä sinulla jo on. Anna ilon paistaa silmistäsi ja pian alat taas vetää puoleesi kaltaisiasi ihmisiä.



Hyvää elämää!

Olen siis ap.



Tämän aloitukseni johdosta aloin kelaamaan. Ja ymmärsin, että mies joka ei minunlaista naista ymmärrä arvostaa, niin ei sitten vaan tajua hyvän päälle. Oikeasti, kiitos vastanneille, huomenna terassille, en todellakaan etsimään miestä vaan nauttimaan ihanasta säästä ja ihmisten katselusta :))))

epätoivo osallistuu keskusteluun....

Erosin 10 vuotta sitten liitostani. Nyt jälkikäteen ajatellen olin nuori ja nätti ja kaikki elämässäni oli loppujen lopuksi tosi hyvin. Opiskelin heti eroni jälkeen ja ihan mukava uran tynkäkin "pikkupäällikön" pestissä aukesi aika helpolla.

Lapsi kasvoi, elämä meni eteenpäin, matkusteltiin. Kaikki oli hyvin, mutta elämäni täytti se saatanallinen yksinäisyyden tunne. Halusin suhteen, halusin miehen, halusin olla niin kuin ne kaikki muutkin. Miehiä tuli ja meni.

Osa viritelemistä oli kai aika epätoivoisiakin. Ihan oikeasti yksi "poikaystävistäni" oli kaveri, joka ei millään saralla ollut tasollani. Tästäkin huolimatta tai ehkäpä juuri siksi kaveri petti mua suurin piirtein ihan kenen kanssa tahansa. Tällaisia prinssejä siis tapasin. Etsin ja etsin ja tuli vastaan mukaviakin miehiä. Suhteet kuitenkin kaatuivat aina milloin mistäkin syystä.

Vuosia kului ja nuoruus alkoi pikkuhiljaa vaihtumaan alkavaan keski-ikään. 30-vuotisjuhliani vietin yksin uuden asuntoni saunassa istuen. Elettiin pojan kanssa ihan normaalin oloista elämää. Valokuvia on muistoina matkoista. Mutta ajatukseni olivat suurin piirtein kokoajan parisuhteessa, siinä puuttuvassa sellaisessa.

Tunsin että elän vaikken eläkään. Tuntui uskomattomalta kun joku kertoi kadehtivansa elämääni ja sitä miten tunnun saavan kaiken niin helpolla. Olin sydämessäni onneton, vaikka yritin kai kaikin keinoin esittää, että juuri tällainen itsenäinen nainen olen aina halunnut olla. Valheelliseltahan se kaikki tuntui.

Jossain vaiheessa kai sitten ihan oikeasti lopetin suhteen etsimisen. Elettiin vain ja oltiin pojan kanssa kahdestaan. Poika oli jo aloittanut koulun ja minä pakersin yhä duunissa.

Sitten tapahtui jotain ihmeellistä ja tapasin miehen ja rakastuin. Mies oli aivan erilainen kuin kukaan koskaan tapaamani. Vakiinnuimme ja sain vanhoilla päivillä vielä ihanan pienen iltatähden.Sain siis lopulta sen mitä toivoinkin ja olenkin onnellinen nyt.

Mua kuitenkin harmittaa ihan hirveästi se, että kulutin ne "elämän parhaat vuodet" murehtimiseen ja turhaan haaveiluun. Vaikka aina olen ollut mielestäni hyvä äiti, mua kaduttaa nyt se että ajatukseni olivat liian usein milloin missäkin luuserissa ihanan poikani sijasta. Se maailman tärkein ihminen oli kuitenkin kokoajan siinä vieressäni.

Jos vain pääsisin siirtymään noihin päiviin takaisin, niin yrittäisin nauttia elämässäni niistä seikoista, jotka mulla on, enkä haaskaisi energiaa muista asioista haaveiluun..

Tää viestini on sinälllään täysin turha. En jaksa kirjoittaa loogisesti juuri nyt. Haluan kuitenkin toivottaa jaksamista teille rohkeille ja vahvoille yksinhuoltajille. Te pärjäätte kyllä aina joko yhdessä ja erikseen. Nauttikaa lapsistanne, nauttikaa nuoruudestanne ja elämästänne. Kaikki tulee varmasti käymään vielä hyvin tavalla tai toisella! Vaikeaa olisi uskoa, ettette hyvää suhdetta löytäisi. Vakiintuihan tämäkin "kaikkien säälittävien sinkkuäitien äiti" :D

tän mä printtaan ja pistän jääkaapin oveen.

Mun aarre nukkuu tuolla huoneessan iltariidan jäljiltä ja mä kiukuttelen miehettömyyttä, ja hassaan elämäni parhaat vuodet murehtimiseen ja itkemiseen ikkunalaudalla iltaisin.. Ja ennen kaikkea hassaan lapseni lapsuuden (sen ainoan) siihen, että äiti itkee iltaisin ja haluaa lapsen nopeesti nukkumaan!

Mä en voi tehdä sitä mun lapselleni!

KIITOSKIITOSKIITOS tästä teksistä!!

saako kysyä, miten tapasitte? Onko sinulla päävastuu aikaisemmasta lapsesta?

siis seitsemän. Ja niistä neljä vuotta tahattomassa selibaatissa. En vain halunnut mennä kenenkään kanssa sänkyyn ja minä olen erittäin seksuaalinen nainen.

Minä muutin ajatteluani.

Aikaisemmin ajattelin, että kyllä löydän jonkun. Enhän minä voi jäädä yksin. Olen mukava, nätti, hyväkroppainen, hyväässä ammatissa ja omillani toimeentuleva, asuin isossa rivarissa poikani kanssa kaksin (siis omistusasunnossa).

Jotain pörräili ympärillä, mutta en ollut kiinnostunut. Ajattelin, että huomaan kyllä, kun joku sytyttää. Aika kului ja kului - eikä kukaan sytyttänytkään ) :

Silloin ajattelin näin:

minulla on lapsi (kaikilla ei ole), minulla on ihana perhe ja paaaaljon rakkaita ystäviä, jotka oikeasti välittävät minusta ja rakastavat minua ja poikaani. Pakotin itseni rakastamaan arkea. Ajattelin, kuinka paljon minulle on oikein annettu.

Ja hups. 42-vuotiaana - seitsemän niiiin yksinäisen vuoden jälkeen - rakastun palavasti.

Vuoden kuluttua tapaamisestamme meille syntyi tyttövauva. Olemme nyt naimissa ja lapsi on nyt 1,5-vuotias.

Pitkän tarinan jälkeen: ole kiitollinen siitä mitä sinulla jo on. Anna ilon paistaa silmistäsi ja pian alat taas vetää puoleesi kaltaisiasi ihmisiä.

Hyvää elämää!

epätoivo jatkaa vielä.. Olen oikeasti itkenyt tätä ketjua lukiessani. Muistan niin nuo tunteet ja pystyn mielessäni kuvittelemaan ajatuksenne.



En voi muuta sanoa kuin sen, että vaikutatte kumpikin oikeasti tosi fiksuilta naisilta. Älkää unohtako sitä ja rakastakaa niitä pieniä (tai vähän suurempiakin) elämän ihmeitä.



Itseäni kaduttaa oma käytökseni ja se, että mitä epätoivo ja yksinäisyys tekevät (oletettavasti ;)) ihan fiksullekin naiselle. Mua kaduttaa ja hävettää se, että ajatuksen tasolla olin niin monena iltana jossain ihan muualla kuin rakkaan poikani luona. Olen niin monena iltana itkenyt ja tuntenut surua aivan turhien ihmisten takia. Nyt vuosien päästä en enää edes jaksa muistaa näiden ihmisten nimiä...



Koskaan ei voi tietää mitä elämä ja seuraava päivä tuo tullessaan. Olkaa vahvoja ja rohkeita mutta antakaa itsellenne lupa olla myös heikkoja ja hauraita!



Jos neiti epätoivosta leivottiin vanhemmalla iällä vielä kerran äiti ja ihan oikeasti ihanan miehen vaimoke, niin miettikää mitä teistä älykkäistä ja ihanista naisista vielä tulee ;)

ja niin tuttua moni kohta.



Erosta on 7v, ja ihan yksin lasten kanssa elän, alkuun en edes halunnut mitään miestä sotkemaan elämäämme, kun lapset olivat niin pieniä,



mutta ovathan he jo isoja, olisi mahdollisuus nyt tavata jotain miestä, mutta eipä niitä ole kohdalleni tullut, enkä usko, että tuleekaan. Surullista kyllä.

seitsemän vuotta erosta kahdestaan poikani kanssa, kunnes tapasin nykyisen mieheni netissä. Tiesin miehen jo ennestään, joten hänestä vain hyvää kuulleena oli helppo ihastua -ja rakastua. Yhdet kuukautiset tapaamisen jälkeen ja olin raskaana. Ja tämä lapsi ei ollut vahinko! Menimme naimisiin raskausviikolla 27 ja elämme nyt ihanaa arkea kaikkine kommelluksineen. Voin vain sanoa, että kyllä se rakkaus jossain vaiheessa tulee!

ei se parisuhde mitenkään muuta sun elämääsi näiden muiden asioiden suhteen, vaan elämä olisi edelleen ihan yhtä tylsää, pientä jms. Mut ei sun tarvi siihen tyytyä. Vaihda työ. Vaihda asunto. Kouluttaudu, hanki harrastus. Jos SITTEN vielä haluat miehen niin eiköhän niitä taas ole tyrkkylläkin.

Itkettää näitä teidän tekstejänne lukiessa, ja samalla lohduttaa, kiitos siitä. Juuri tuo on niin totta, että tulee lapsille tiuskittua kun kaikenmaailman miekkoset pyörivät mielessä.. se ei tosiaankaan ole oikein lapsia kohtaan.



Kyllähän sen järjen tasolla ymmärtää että ei se mies ole onnen tae, mutta monesti sitä vaan on niin surullinen ja epätoivoinen että tunteet vievät voiton järjestä. Se ajatus, että rakastaakohan minua enää koskaan kukaan, siis lapset toki rakastavat, mutta ymmärrätte yskän. :(



Minulla kuitenkin vasta kaksi vuotta erosta, todella hienoa että moni teistä on lopulta löytänyt onnen ensin itsekseen lasten kanssa, ja sitten rakkauskin on tullut elämään kun sitä vähiten odottaa!

Erosta reilu 6 vuotta. Ja sinkkuna oltu. Vielä vuosi sitten tämä oli tosi iso kriisi mulle. Osaan olla yksin ja nautin elämästä noin muuten. Mutta mua painoi se tunne, että oon jotenkin epäonnistunut, kun "kaikki" muut eronneet löytää parissa vuodessa itelleen uuden. (no, näinhän järjellä ajateltuna ei suinkaan ole, mutta tunnetasolla tunsin näin)

Jotain virityksiä on ollut. Yksi tapailuasteella ollut juttu kaatui omaan mahdottomuuteensa. Ja sitten jotain ihastumisia. Toinen niistä paljastui täysidiootiksi, kun paremmin tutustui ja toinen...no, ei käyny pyydykseen.

Ongelmana on vielä se, että miestarjonta tässä pikkukaupungissa on aika pieni ja nettijutut ei iske (kokeiltu on) ja kun en käy kapakoissa.

Ja vielä suurimpana syynä se, että olen tolkuttoman ujo tekemään aloitetta. Muuten kyllä luon kontaktia miehiin, mutta siihen se jää.



No nuo oli vähän taustaa. Pahin ahdistus oli silloin, kun oli joku viritys meneillään. Nyt on ollu lähes vuoden mielenrauha asian suhteen. Edelleen olen ihastunut tähän viimeisimpään ja hänkin näyttäisi minusta pitävän, muttei ehkä tarpeeksi. En enää haikaile hänen peräänsä enkä kenenkään muunkaan.



Ehkä olen nyt viimein sovussa tämän asian kanssa. Mies saa tulla jos on tullakseen, jos ei tule, niin ehkä vielä joskus kuitenkin. Tai sitten ei. En kaipaa asuinkumppania itselleni, mutta jonkun läheisen jonka kanssa jakaa asioita, tunteita ja tietysti tuo seksipuolikin olisi ihanaa :)



Ja tämä oli tosi kipeä asia. Ja on vieläkin, mutta vähemmän. Tännekin taisin muutaman aloituksen tehdä asiasta.

että niitä miehiä ei tarvita kuin yksi ainoa! Vaikka homma tuntuu toivottomalta ja maailmassa on miljoonia miehiä, niitä kuitenkin tarvitaan vain se yksi. Helpottaa ainakin minua kun ajattelen sen näin. Olen siis myös itse eronnut sinkkuäiti :-)



Yksi ystävätär sanoi minulle kerran, että jos ei suhteet miesten kanssa onnaa, siirry naissuhteisiin.



En silloin antanut sille ajatustakaan. Nyt tässä iässä (melkein 40) on tullut muutaman kerran mieleen. Että jos etsisin mieluummin hyvän naisen kuin ottaisin jonkun mielestäni huonon miehen, vain sen takia että se on mies.

mutta samaan tyyliin kuin jotkut miehet, eli ei ota koko lehmää vaan vain lasin maitoa. Ei pidä kotona ja välttää kaikkea sitoutumista ts. perässä raahattavia.



Olen itse kokeillut sitä mitä monet miehet tekevät. Pidän useita suhteita samaan aikaan. He eivät tiedä toisistaan. Tietystikään suhteet eivät ole kovin tiiviitä. Mutta pitkäkestoisia kylläkin, puhumme asioista, seksiä on jonkin verran jne. Asun lapseni kanssa. Lapsen edessä en "tee" mitään vaan he ovat vain äidin kavereita, niin kuin ovatkin.



Jollain pikkupaikkakunnalla tämä ei ole samaan tapaan mahdollista kuin täällä missä asun.



Mutta tämä yhtenä vaihtoehtona. Jos et saa hyvää yhtä miestä, pidä - toistaiseksi - montaa keskihyvää miestä. Voit aina muuttaa tilanteen uutta tilannetta vastaavaksi jos siltä näyttää.



Tämä ei korvaa sitä yhtä ja ainoaa halikaveria. Mutta kyllä tämä jotain tarpeitani täyttää kuitenkin ja yritän olla iloinen siitä :-) Ja on tässä hyviäkin puolia, saa mahdollisesti parempaa seksiä kuin yhden tylsän keskivertomiehen kanssa, ei tarvitse tehdä mitään mitä en halua, koska en ole sitoutunut kehenkään, ei tarvitse korjata muiden jälkiä jne.



t: monisuhteilija-nainen

Voi miten helpottavaa olikaan lukea tää ketju. Ihan kuin itse olisin kirjoitellut noita viestejä ja tunteita. Ja mä oon kuvitellut olevani ihan ainoa onneton koko maailmassa, kenellä on tämmöinen tilanne.



Mulla erosta kohta 6 vuotta aikaa. Nuorin lapsista oli tuolloin vähän päälle yksi, ja nyt jo siis koulussa. Alussa pörräs vaikka ja mitä ympärillä, mutta mä en jaksanut kiinnostua. Nyt kun aikaa on kulunut ja asiat uomissaan, kukaan ei enää kiinnostu. Olenhan mä onnellinen, mulla on työ jota rakastan, ihana koti, suloiset lapset, jopa se farmariauto ja koira ;) Mulla on kaikki mitä mä haluan -paitsi rakkautta. Välillä on hyviä aikoja, jolloin asia ei vaivaa eikä paina, olen sinut sen kanssa ja hyväksynyt sen, että olen loppuelämäni yksin.



Mutta välillä tulee just näitä tunteita joista tekin ootte kertoneet. Epätoivoa, katkeruutta, vihaa, surua. Miksi kaikki muut, mutta minä en ikinä?



Halaukset teille kohtalotoverini siellä jossain, on meitä ainakin kolme onnetonta näitten tähtien alla, jolla on samat murheet.

nosto

Voi kuinka itkin lukiessani tätä ketjua, tuli niin mieleen omat epätoivon ajatukset, kun eron jälkeen ajattelin, että jään yksinäiseksi naiseksi enkä ketään miestä enää halua/löydä.



Avioero tuli itselleni yllätyksenä ja äkkiä miehen päätöksenä. Olen hyvin perhekeskeinen ihminen, joten järkytyin miehen päätöksestä muuttaa pois ja jättää minut ja lapseni kaksin. Mutta pakkohan siihen oli sopeutua, onneksi oli lapsi, joka piti minut pinnalla ja pään kasassa.



Ja yksi kaunis päivä uskaltauduin jopa nettiin treffipalstalle (ystävättäreni kovasti houkuttelemana) ja löysin sieltä elämäni ihanimman miehen! En olisi ikinä uskonut, että tällä tavalla voi rakastua ja hullaantua. Nyt olen ikionnellisessa parisuhteessa.



Haluan antaa teille, naiset, toivoa. Kaikelle on aikansa ja paikkansa. Tiedän tunteenne ja suossa rämpimisenne. Mutta joku päivä sieltä suosta voi nousta, silloin kun sitä vähiten odotatte!