Lue keskustelun säännöt.
Pitääkö minun ottaa yhteyttä neuvolapsykologiin?
14.05.2010 |
Päiväkodista suosittelivat, että meidän erittäin ujon lapsen takia pitäisi ottaa yhteyttä neuvolapsykologiin, jotta tämä tulisi katsomaan lastamme. Mutta, isommalla lapsellamme on tismalleen samaa ongelmaa, joten olemme juuri päässeet perheneuvolan asiakkaiksi ja ajattelin kysyä sieltä neuvoa myös pienemmän kanssa enkä turhaan sotkea enää neuvolapsykologia tähän. Isompaa lastamme kävi myös neuvolapsykologi katsomassa aikoinaan eikä siitä juuri hyötyä ollut. Lähinnä henkilökunta haluaisi itselleen keinoja toimia poikamme kanssa. Tai näin ainakin sanovat. Mutta, voiko päiväkoti velvoittaa minua nyt ottamaan yhteyttä neuvolapsykologiin? Vaikka minusta olisi fiksumpaa hoitaa asiaa perheneuvolan kautta missä olemme jo asiakkaina.
Kommentit (45)
Ketä se haittaa?
Sen sijaan lapsi saa eliniän traumat, jos häntä raahataan terapiaan, eikä hyväksytä omana itsenään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinuna keskustelisin ensin perheneuvolan työntekijänne kanssa ja kysyisin häneltä suositusta tilanteesta. Oma ajatukseni on samoilla linjoilla sinun kanssasi, mutta tuntematta asiaa tarkemmin en oikein voi ottaa jyrkkää kantaa. Halutessasi voit informoida päivähoidon tätejä, että juttelet ensin pene-työntekijän kanssa (eli siis että asia etenee).
Ymmärtääkseni mitään velvoitetta sinulle ei voida päivähoidon puolelta tässä asettaa. Yritäthän kuitenkin koko ajan hoitaa asiaa parhaalla mahdollisella tavalla.
Lapsi kuitenkin vastaa kysyttäessä ja osallistuu toimintaan, leikkii muiden lasten kanssa. Millaisia neuvoja ne hoitaat toivovat saavansa? Luulisi että terve järkikin riittää: ujoa lasta ei painosteta, hänelle annetaan mahdollisuus puhua rauhassa hoitajan kanssa, jos ei uskalla selvittää asiaa joukon edessä. Tärkeintä on että lapsi hyväksytään omana itsenään ja hän saa positiivista palautetta temperamentistaan.
Terapiaryhmät voi olla ihan kivoja ja hyödyllisiä, mutta en näe tuossa tarvetta sellaiseen.
Lapsi kuitenkin vastaa kysyttäessä ja osallistuu toimintaan, leikkii muiden lasten kanssa. Millaisia neuvoja ne hoitaat toivovat saavansa? Luulisi että terve järkikin riittää: ujoa lasta ei painosteta, hänelle annetaan mahdollisuus puhua rauhassa hoitajan kanssa, jos ei uskalla selvittää asiaa joukon edessä. Tärkeintä on että lapsi hyväksytään omana itsenään ja hän saa positiivista palautetta temperamentistaan.
Terapiaryhmät voi olla ihan kivoja ja hyödyllisiä, mutta en näe tuossa tarvetta sellaiseen.
siitä millainen ympäristö on. Vai meinaakso, että jos lasta esim kiusataan niin että pelkää puhua niin ei se haittaa, jos hän kuitenkin uskaltaa vastata kysyttäessä ja leikkii? Tai jos hän vaikka saa äänistä selvää huonosti eikä siksi puhu, niin ei se mitään, jos kuitenkin suoraan itselle osoitetuista osoitetuista kysymyksistä saa selvää? Kas kun lapsen hiljaisuus VOI toki olla vain hänen ominaisuutensa, joka pitää hyväksyä, mutta se VOI olla muutakin ja silloin lapsi kyllä kärsii, jos asiaan ei puututa.
Olen jo sanonut heti kättelyssä päiväkotiin, että kysyn ihan ensimmäisenä neuvoa perheneuvolasta, että mitä mieltä ovat neuvolapsykologista. Itse en näe siinä järkeä juuri sen takia, että se hajoittaa "hoitoa" liikaa. Parempi, että on yksi ja sama taho missä asiat hoituu. Meillä on kuitenkin perheneuvolassa pätevät palvelut.
Minun on annettu ymmärtää, että lapseni ovat hyvin ujoja ja eivät puhu juuri mitään. Nyt huomio on kiinnittynyt pienempään poikaan, koska valitsee nyökkäämisen, jos kysymystä ei aseteta niin, että joutuu vastaamaan sanalla tai lauseella. Eikä ilmeisesti puhu päiväkotikavereilleen vaan leikkii mukana. Osallistuu toimintaan, ei vetäydy tai eristäydy. On innokas ottamaan osaa eri juttuihin, mutta saattaa vaatia hyvinkin pitkän sopeutumisajan uusiin juttuihin ennen kuin suostuu tekemään uutta ja erilaista. Nauttii erityisesti liikunnallisista jutuista. Mutta kovasti tässä nyt ollaan diagnoosia hakemassa. Perheneuvolasta tosin hieman jo olivat toppuuttelevaisen oloisia mitä tulee diagnoosiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Noilla "oireilla" meidänkin lapsen olisi pitänyt saada aikoinaan tukitoimia. Pidin kyllä ujouden syynä osittain myös päiväkotia, missä sijaiset vaihtuivat viikon välein ja muutenkin ryhmä oli iso ja levoton, eikä aikuisilla tuntunut olevan aikaa tuollaisille kilteille ja helpoille lapsille (ryhmässä oli erityislapsia, täysin suomen kieltä osaamattomia lapsia jne.)
Nyt kun ryhmä on rauhoittunut, henkilökunta on pysyvämpää ja lapsi isompi, ei ujoutta näytä enää olevan samassa mitassa, vaikka hitaasti syttyvä temperamentti hänellä onkin yhä edelleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei se psykologi ketään väkisin ala hoitamaan, jos toteaa ettei hoitoa tarvita. Ja jos taas hoitoa tarvitaan, niin miksi joku ei haluaisi, että omaa lasta autetaan?
Psykologi tekee 1-3 käynnin aikana arvion. Käynneillä leikitään, pelaillaan. Se on mukavaa aikaa kahden kesken aikuisen kanssa. Lähes poikkeuksetta lapset pitävät näistä tapaamisista.
Itse luottaisin enemmän psykologin arvioon kuin perheneuvolan arvioon, kun kyse on ujosta lapsesta. Ujous ei tosiaan ole sairaus tai mikään sellainen ominaisuus, josta pitäisi päästä eroon. Lasta pitää kuitenkin auttaa, jottei ujous muodostu esteeksi kehitykselle tai lapsi itse joudu siitä kärsimään.
on se kyllä kumma että meidän tulisi ymmärtää ihmisten erilaisuutta mutta kun on ujo lapsi niin halutaan tasapäistää koko sakki ja ujous onkin yht,äkkiä suurikin ongelma.
Mielestäni sinun ei tarvitse ottaa mihinkään neuvolaan yhteyttä se on lapsesi luontaeen piirre aivan samoin kuin jollaikin toisella taas kova puhumistarve on luonteen piirre.
Meillä on vanhin pojistamme lukiossa joka oli aikoinaan tosi ujo esim. koulussa esitelmien pito oli tuskaa ja aina oli joku ääliö opettaja joka vaan toi poikamme piirteen negatiivisenä esiin.
Kun itse olen psykologi ammatiltani tyrmäsin alkujaan kaikki heidän teoriat ja oikeassa olin . Tällä hetkellä poikamme on suosittu tosin edelleen ujonpuoleinen mutta erittäin hyvä koulussa.
Eli ohjeena annankin: anna lapsesi olla sellainen kuin hän on ja korosta hyviäpuolia. Ei kaikki ole rääväsuita vaan hiljaisia hissukoitakin tarvitään ja harrastukset on parasta lääkettä aivan kaiken tyyppisille lapsille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vastaa kysyttäessä ja osallistuu leikkeihin.
Ei kaikkien tarvitse olla suuna päänä joka paikassa.
Minulla on kaksi ujoa lasta. Esikoinen on nyt ekalla ja opettaja kehui, että on koko porukan taitavin sosiaalisesti. Suosituin lapsi. Kaksi vuotta sitten oli tuollainen kuin ap:n lapsi.
Eli julkiseen puhumiseen liittyvä ahdistuneishäiriö. Itse ottaisin kaiken mahdollisen avun vastaan. Guuglaa!!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä itse olen ollut hyvin ujo lapsi. Minä itse kärsin siitä ja nyt aikuisen tiedostan, että hyvin pienillä jutuilla minua olisi voitu auttaa, jos joku vain olisi osannut. Kukaan lähelläni olevista aikuisista ei osannut ja kaikki olivat sitä mieltä, että jos lapsi on ujo, niin olkoon. Olin estynyt ja kärsin siitä. Jäin paljosta paitsi, mitä mieleni teki kovasti.
Nyt aikuisena olen edelleen perusluonteeltani ujo, rauhallinen ja tarkkailija. Samalla kuitenkin sosiaalinen, seurallinen ja puhelias. Koen, että sama tasapainoinen kokonaisuus olisi ollut mahdollista jo lapsuudessa, jos aikuiset olisivat osanneet auttaa minua.
kuinka kehno itsetuntosi on muiden syytä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jatkuvat epäonnistumiset, mitä ujouden tuoma estyneisyys lapsuuteen ja nuoruuteen toi, ovat latistaneet itsetunnon aivan maahan. Se taas on tuonut alisuoriutumista, esim. koulussa ja harrastuksissa.
Ujosta ei ole tarkoitus tehdä ei-ujoa, vaan tukea lasta toteuttamaan ja tekemään niitä asioita joista hän nauttii. Niitä asioita joita hän haluaa, mutta on estynyt tekemään.
Pahimmillaan estynyt lapsi syrjäytyy kaveriporukasta, kokee yksinäisyyttä, sosiaaliset taidot eivät harjaannut sosiaalisten tilanteiden puutteen takia, tuntee huonommuutta ja kelvottomuutta, jää kierteeseen josta on yksin melkein mahdoton päästä pois...
On siis ihan sama mitä muut tekevät.
Täälläkö kaikki ovat sitä mieltä, ettei lasta (ylipäätään ketä tahansa lasta) ole aikuisen tehtävä auttaa?
24 ei kirjoita itsestään, kun kerron mitä pahimmillaan ujouden takia estyneelle lapselle voi käydä. Minä itse olen ujoudesta kärsinyt, mutta en syytä siitä muita, vaan autan itse työssäni ujoja lapsia. Osoittamalla, että ujous on hyväksyttävää, mutta sen ei tarvitse olla este tehdäkseen elämässä aivan sitä mitä haluaa.
Mutismi tarkoittaa lasten puhumattomuutta. Puhumattomuus voi olla pysyvää tai valikoivaa. Valikoivaa puhumattomuutta (F94.0) kutsutaan selektiiviseksi mutismiksi (lat. mutismus electivus, mutismus selectivus; engl. elective mutism, selective mutism).
Selektiivinen mutismi on poikkeava käyttäytymisen muoto, jossa ihminen kieltäytyy puhumasta vaikka on jo oppinut puhumaan. Selektiiviseen mutismiin liittyy usein merkittäviä persoonallisuudenpiirteitä, kuten sosiaalista ahdistuneisuutta, vetäytymistä, herkkyyttä tai vastarintaa.lähde? Puhumattomuutta voi kestää kolmesta kahteentoista vuotta.lähde? Keskimääräinen kesto on kahdeksan vuotta.lähde? Pitkään jatkuneessa mutismissa lapsi voi olla roolinsa vanki ja elämäntilanteen muutos (esimerkiksi ryhmän tai luokan vaihtaminen tai muutto toiselle paikkakunnalle) saattaa auttaa.
Et sinä sentään kolmipäinen ole ollut tai kuolemassa luusyöpään.
Hieman nyt mittasuhteita peliin! Miten vanha oikein olet? 19 vee?
että lakkaa kaivamasta niitä napanöyhtiään jotta tajuaa suhteuttaa asiat.
ja suositus puhua neuvolapsykologille on yleensä aina se ensimmäinen, mutta jos teillä jo on hoitotaho muualla eli se perheneuvola ja siellä on psykologitkin, niin kyllä se riittää. On tehokkaampaa kun hoito ja tutkimukset on yhdessä paikassa koordinoituja.