Teeskenteletkö, jos et voi yhtään sietää anoppiasi, vai miten toimit?

Anoppini on ihan eri planeetalta ja lisäksi tunnekylmän oloinen. Teeskentelen ja hymyilen hänen baari-, mies- ja viinajutuilleen vaikka oikeasti ne ällöttävät. Lapsia varjelen parhaani mukaan hänen hömpötyksiltään.

käymisen parin tapaamisen jälkeen. Kun hän tulee tänne, niin lähden tekemään "omia juttuja". Eipä ole kukaan ihmetellyt. Mies hoitaa lasten kanssa velvollisuudet sinne suuntaan.



Minusta ei teeskentelemään ole.

emme ole naimisissa eikä meillä ole lapsia ja olemme 24vuotias pari. Anoppini tekee herralleni eväitä töihin ja yrittää tuputtaa sisustusneuvoja. alkuun kaikki meni hyvin mutta nykyään olen erittäin närkästynyt anopin liiallisesta huolenpidosta poikaansa kohtaan, aikuinen mies! pahinta oli kun poikaystäväni sai lahjaksi uudet hanskat, joihin anoppi halusi kirjottaa pojat nimikirjaimet, jos sattuvat menemään hukkaan...siinä oli naurulla/itkulla pitelemistä!!!!!!!

Minun anoppini on

-AINA oikeassa

-Ei osaa keskustella, koska hänen kantansa on ainoa totuus.

-Aina mese auki ja kauhea tilitys jos ei ole poika ollut jonain päivänä linjoilla, sitten soittelee heti perään että mikset ole netissä.

-Väittelykin on mahdotonta koska hän käyttää ikäeroamme automaationa argumentilleen. Että olen nuorempana henkilönä automaattisesti väärässä.

-Hänen perheessään EI väitellä, keskustellaan lähinnä naapureista.

-Koti on tahraton, joten on oltava minun ja miehenikin koti kun saapuvat kylään.

-Miltei joka kerta on kassit täynnä ruokaa, kun tulevat käymään. Eikä siinä mitään, mutta olemme mieheni kanssa molemmat hyvätuloisissa töissä.



KERRAN korotin hänelle ääntäni. Siitä sitten lähdin tuulettumaan toiseen huoneeseen, ja kuulin kun olohuoneesta kuului "En minä nyt oikein ymmärrä mitä minä olen tehnyt." Ja muu perhe siinä nyökytteli mukana.



En pidä itseäni vielä täysin hullluna enkä kamalana miniänä. Mutta toivoisin että Minut otettaisiin aikuisena ihmisenä. Ja että voisin olla rehellinen hänelle tunteistani ja että hän kunnioittaisi minua ja että voisimme pitää omat mielipiteemme ilman "ABSOLUUTTISTA" totuutta.



MUR.

Minusta anoppiin saa suhtautua miten haluaa ja ihan hyvin voit lähteä vaikka jumppaan kun hän tulee kylään.



Miniä-anoppi suhde voi muuttua aika paljonkin vuosien varrella. Kun on vain kaksi ihmistä, etsitään vielä sitä tasapainoa. Meilläkin anoppi on yrittänyt vaikka mitä tyhmiä temppuja, minä taas suutuin turhan usein.



Esim. tällä hetkellä minua ei enää haittaa yhtään jos anoppi kysyy tartteeko tulla auttamaan vaikka siivouksessa, tuo ruokaa tai on ylihuolehtivainen. Kun on omia lapsia, jotenkin ymmärtää antaa enemmän tilaa sellaiselle :) (muttei loputtomin)



No, nyt kun on lapsia, en jaksa anopin mielentilaa pahemmin miettiä. Siihen loppui anopin temput, ketään ei vaan kiinnosta. ;)

Opin myös sanomaan sille takaisin tarvittaessa.



Meillä on aika selvät säännöt: ei tarvitse tykätä anopista, mutta pitää olla kohtelias. Anopilla taas ei ole vierailuun (tai oikeastaan mihinkään) mitään mahdollisuutta jos on ilkeä/arvostelee/vittuilee. Ja se ihan hyvin sen ymmärtää. Joten elämme sovussa.

Anoppi juuri lähti, tuli yllärivisiitille ja laittoi paikat uusiksi. Visiitti ok, tottakai saa tulla ja ihan ilmoittamattakin mutta ensin päätti, että nyt tehdään pihatyöt kuntoon, vaikka olemme lähdössä ylihuomenna matkalle ja olisi pitänyt pakata ja pestä pyykkiä. No, olisin tietty voinut sanoa, että tee yksin mutta menin nyt kumminkin auttamaan. Sitten huomasi valtavan silityspinon (inhoan silittämistä ja teen sitä niin harvoin kuin suinkin pystyn, yleensä viikonloppuna 3 tuntia putkeen) ja päätti, että nyt silitetään kaikki vaatteet kuntoon ja marmatti, miten lapsiperheessä voi olla noin kamala siivo, kun minä olen vielä kotona kaiket päivät. Ja siinä sitten silitti 2 tuntia. Lähti vasta äsken. Tiedän, minun pitäisi olla kiitollinen , että auttoi, varsinkin asioissa, joita inhoan, mutta miksi tunnen itseni vain huonoksi ihmiseksi, joka ei itse osaa pitää kotiaan kunnossa. Miksi hän aina saa minut tuntemaan näillä ylitse pursuavan ystävällisillä tempauksillaan, että olen laiska ja että hänen täytyy pitää huolta pojastaan? No, olin kyllä ystävällinen, ainakin yritin. Ja onneksi mies tajusi, että minusta tuntui pahalta eikä marmattanut, miten minun pitäisi olla kiitollinen avusta (on joskus näinkin tehnyt). Nyt vaan täytyy nollata tilanne ja unohtaa koko juttu, kunnes taas tulee visiitille...