Onko masentavaan ihmiseen pakko pitää yhteyttä?

kaveruus on aina vapaaehtoista.

Toivottavasti saa tarvitsemansa avun jostain.

Kavarin masennus ja negatiivisuus vain jatkuu ja jatkuu hoidoista huolimatta. Aina on jotain ongelmaa (suurin osa itse aiheutettuja, kun ei ole aloitekykyä lainkaan). En ole puoleen vuoteen ollut yhteyksissä. Onko ok?

Sairastan itse jo x. vuotta vaikeaa masennusta, enkä millään tavalla halua, että ystävät ja läheiset joutuvat siitä kärsimään. Sairaus on minun ja vain minun ristini. Yritän käyttäytyä aina ihmisiksi ja jos voimat on täysin nollassa, sanon, että nyt on valitettavasti tämä kausi taas menossa. Kenellekään en valita tai tilitä, ilmaisia terapeutteja ei ole olemassakaan.



Etäisyyttä saa ottaa ja jos tuntuu siltä, ettei jaksa minua enää, ymmärrän sen paremmin kuin hyvin. Enhän oikein jaksa itsekään itseäni (itsetuhoisuus).



Jokaisella on rajansa jaksamisen suhteen ja sen suhteen, kuinka paljon pystyy toista auttamaan ja pönkittämään.

Sairastan itse jo x. vuotta vaikeaa masennusta, enkä millään tavalla halua, että ystävät ja läheiset joutuvat siitä kärsimään. Sairaus on minun ja vain minun ristini. Yritän käyttäytyä aina ihmisiksi ja jos voimat on täysin nollassa, sanon, että nyt on valitettavasti tämä kausi taas menossa. Kenellekään en valita tai tilitä, ilmaisia terapeutteja ei ole olemassakaan.

Etäisyyttä saa ottaa ja jos tuntuu siltä, ettei jaksa minua enää, ymmärrän sen paremmin kuin hyvin. Enhän oikein jaksa itsekään itseäni (itsetuhoisuus).

Jokaisella on rajansa jaksamisen suhteen ja sen suhteen, kuinka paljon pystyy toista auttamaan ja pönkittämään.

ei tosiaan ole pakko toimia terapeuttina, mutta kaikki ihmiset valittaa toisilleen.

Joskus vaan käy sillä tavalla, että masentunut ottaa sen yhden ihmisen roskiksekseen, koska se on se, joka on ehkä kaikista lähin ja johon luottaa ja jonka tuntee parhaiten.

Joskus on ihan hyvä sanoakin masentuneelle ääneen, että oikeasti en jaksa tätä roolia enää ja tarvitsen hieman etäisyyttä. Ei masentuneita tarvitse paapoa. Jokainen ihminen tarvitsee vain ja ainoastaan aitoja ihmissuhteita, joihin liittyy myös pettymyksiä ja pahaa mieltä. Ehkä masentunutkin tästä tajuaa, että omaa käytöstään voisi hieman tarkistaa.

Joskus on ihan hyvä sanoakin masentuneelle ääneen, että oikeasti en jaksa tätä roolia enää ja tarvitsen hieman etäisyyttä. Ei masentuneita tarvitse paapoa. Jokainen ihminen tarvitsee vain ja ainoastaan aitoja ihmissuhteita, joihin liittyy myös pettymyksiä ja pahaa mieltä. Ehkä masentunutkin tästä tajuaa, että omaa käytöstään voisi hieman tarkistaa.

Juuri näin, jatkaa masentunut nelonen.

Tosin tiedän omasta kokemuksestani vaikean kliinisen masennuksen kanssa, että kun voi psyykkisesti riittävän huonosti, mitään 'omaa käytöstä' ei oikeastaan enää ole olemassakaan, kaikki on sairauden värittämää, pimentämää, pelkkää mustaa. Yhteys omaan itseen ja kaikkeen muuhun on täysin poikki.

Se ei silti tarkoita sitä, että kenenkään tarvitsee sietää masentuneelta (tai syöpäsairaalta tai vanhukselta tai keneltäkään) ihan mitä tahansa loputtomiin.

Omaa käytöstään [oikeasti sairas] masentunut siis tuskin pystyy miettimään, mutta siitä huolimatta hänelle pitää sanoa, että nyt en jaksa, tää on mulle liikaa.

että kun menee vähän huonommin, niin ystävät jättävät. Kyllä mua ihmetyttää, mutta minkäs sille tosiaan tekee, eihän toisia voi pakottaakaan ystäväksi. Löytyyhän noita uusia.

Itse ole auttanut yhden ystäväni monen karikon läpi, mutta en saa häneltä mitään tukea nyt, kun sitä itse tarvitsisin.

Meillä on yksi vakavasta ja pitkäkestoisesta masennuksesta kärsinyt perheystävä, ja yhteyttä on pidetty paljon - masennuksen ollessa pahimmillaan (oli pari vuotta työkyvyttömänä) kutsuttiin pitkiksi ajoiksi käymään. Mutta rehellisyyden nimissä myönnän, että tähän pystyttiin siksi, että hän oli masennuksestaan huolimatta mukavaa seuraa. Vaisu toki, vetäytyvä, mutta ei kaatanut epätoivoaan meidän niskaan; tuskin meillä olisi ollut resursseja sellaista kauan kestääkään.



Paradoksaalista kyllä toisen masennus voi olla erityisen raskasta juuri ihmiselle, jolla on voimakas myötäelämisen kyky ja auttamisen halu. Masentunutta kun ei voi kukaan ulkopuolinen "korjata".



Jos olet kauhean turhautunut ja ärsyyntynyt, sinusta ei ole apua, ei vaikka miten pakottaisit itsesi kanssakäymiseen. Kuulostaa siltä että syytät kaveriasi masennuksesta; se on masentuneelle itselleen kovin raskasta kuulla tai edes vaistota toisen olemuksesta. Kenties masentunut kaverisi ei ole helppo tapaus itsekään, vaan vaatii ympäristöltä liikaa.



Jos haluat olla hänen kanssaan tekemisissä, suosittelisin ensin perehtymään masennukseen sairautena, ja vasta jos tunnet että voit suhtautua häneen lämmöllä ja kuitenkin tietyllä tavalla itsesi hänen ongelmistaan irrottautuen, tarjoa seuraa. Muussa tapauksessa on parempi jättäytyä hyvänpäiväntutuksi.

Toivottavasti saa tarvitsemansa avun jostain.

Kavarin masennus ja negatiivisuus vain jatkuu ja jatkuu hoidoista huolimatta. Aina on jotain ongelmaa (suurin osa itse aiheutettuja, kun ei ole aloitekykyä lainkaan). En ole puoleen vuoteen ollut yhteyksissä. Onko ok?

Aloitekyvyn katoaminen on juuri masennuksessa keskeistä. Potilas ei saa itseään niskasta kiinni, vaikka kuinka haluaisi. Se on se ongelma!

ihan järkyttävän negatiivista tuttua, en tiedä olivatko masentuneita vai muuteen vaan rasittavia. Kaikki oli aina älytöntä, lapsellista tai tyhmää, naama oli lähes aina nurinpäin ja kaikesta löytyi aina jotain valitettavaa. Jos kerroit heille jonkin oman iloisen asian esim. "ostin tänään uuden television", niin vastaus oli luokkaa "no toi on ihan paska merkki, älytöntä laittaa rahaa tohon" tms. Sen jälkeen kun olin tavannut jompaa kumpaa noista ihmisistä olin pitkään allapäin ja tosiaan tunsin itseni tyhmäksi ja ääliöksi.

Päätin sitten lopettaa yhteydenpidon heihin ja se on tosiaan kannattanut. Elämäni ei kulu enää turhaan pahaan mieleen ja itsesyytöksiin.

mä masennuspotilas taisin sekoittaa tähän keskusteluun turhaan masennuksen sairautena; ehkä ap:n pointti oli enemmän joidenkn ihmisten perusnegatiivisuus.



Oli muuten aivan mahtavaa lukea kirjoitus häneltä, jolla oli Potilas ollut pitkiä aikoja käymässäkin; uskomattoman viisaita ja fiksuja sanoja, kiitos!