tunnetko lapsia, jotka ovat kokeneet traumoja varhaislapsuudessaan?

oireet on tietysti vähän erilaisia jos truama on fyysinen kuin jos se on psykkinen ja jos jälkimmäinen johtuu esim siitä että mummo kuoli kuin siitä että naapurinsetä käytti hyväkseen.

ja sukulaiset adoptoivat hänet. Aika kelju ihminen on vieläkin, mutta voi olla myös pelkkä luonnekysymyskin. Sama veemäinen luonne löytyy nimittäin muiltakin samassa suvussa, vaikka traumasta ei ole tietoa.

en tiedä, sellaisiksi nämä aikuiselämän tietyt tunnetilat on kuitenkin psykiatrien ja psykologien mukaan määritelty. Varhaislapsuudessa (kaksivuotiaaksi mennessä) olen kokenut vanhempien alkoholismin, väkivallan (toisiaan kohden ainakin), vanhempien hylkäämisen (siis totaalisen, pikku kauppareissu venähti kolmen päivän mittaiseksi, isoveli oli parvekkeelta huudellut naapuria avaamaan oven -ei saanut sisäpuolelta auki- kun me pikkusiskot kuulemma söimme paskaa...), kolme lastenkotireissua ja lopuksi sijoittamisen uuteen (ihanaan, rakkaaseen) perheeseen.



Traumoja on jäänyt vain sen verran etten kestä hylätyksi tulemista millään tasolla. Tietoisesti (tai joskus tiedostamattakin) testailen lähimpiä rakkaitani, että voinko tehdä niin tai näin, jääkö tuo vai lähteekö? Jokainen "yksin" tai "ulkopuoliseksi" jääminen tuntuu maailmanlopulta, ja ihmissuhteeni ovat järestäin päättyneet totaalisiin katastrofeihin tästä syystä. Pisimmän, kuuden vuoden, suhteeni päätyttyä masennuin pahoin, en päässyt mitenkään yli asiasta, että ihminen jota minä rakastin ja tarvitsin, jätti minut. Kahden ja puolen vuoden terapian jälkeen opin tuntemaan itseäni paremmin, ja sitä noussut pikkuhiljaa sille tasolle että tiedostan tämän läheisyysongelmani ja pyrin hillitsemään sitä...



Mutta päällepäin ei kyllä (enää ainakaan) näy mitään. Nykyään pystyn käsittelemään yksinjäämistä, vaikka se tuntuu pahalle, ei se tukehduta.



Itse asiassa olen huomannut olevani ihmisenä kokonaisempi juuri yksin. Olen ollut yksin reilun vuoden nyt ja tuskin koskaan palaan siihen tilaan että olisin henkisesti kenestäkään riippuvainen, sillä niinhän se on, että arvet vaalenee muttei ikinä häviä.

Asunut alkoholisti/narsisti-isän hirmuvallan alla.

Meiltä on toinen lapsi kuollut. Minusta tuo esikoinen ei oireile mitenkään erikoisesti, vaikka tietysti pikkuveljen kuolema on traumaattinen kokemus.



Asia on tietysti hänellä mielessä ja kuolemasta puhutaan ja se tulee leikeissäkin esiin. Mutta mun mielestä tuo on normaalia leikki-ikäisen surua ja tapaa käsitellä asiaa.

Lapsuuteeni littyi vahvasti isän alkoholismi, aggressiivinen ja negatiivinen ilmapiiri, väkivallan uhka oli suuri aina isän juodessa. Meillä asiaa peiteltiin erittäin tiukasti, isä kävi töissä ja ulospäin elämämme oli täydellistä. Aina, jos jotain luvattiin, lupaukset petettiin. Kun isä ei ollut töissä (yksityisyrittäjä), hän joi.



Näin isompana saan paniikkikohtauksen aina, kun joku mies korottaa ääntään (vaikka vain bussikuski pyytäisi ihmisiä siirtymään bussin perälle sen täyttyessä). Lisäksi pelkään uhkaavia tilanteita ja myös ukkosta, etenkin sitä jyrinää. En kestä, jos lupauksia petetään tai tilanteet muuttuvat ja jos en voi ennakoida tilanteita. Inhoan ennakoimattomuutta.



Olen erittäin uskollinen lapsi ollut perheelleni, aina peitellyt asioita ja suorittanut koulun hyvin ja ollut todella sosiaalinen. Tästä syystä en enää halua teeskennellä mitään kenellekään. Tosin olen vieläkin ihan samanlainen kuin lapsena: kiltti ja rauhallinen.