Mistä syistä päädyitte 3 lapseen? Entä 2:een?

Että harvapa varmasti harmittelee, että voi kun tuli hankittua tämä lapsi. Kyllähän sitä rakastaisi kuitenkin ja onnellinen siitäkin lapsesta olisi.



Vaikea kuitenkin pähkäillä, että onko tärkeintä järkisyyt vai tunnesyyt. Toisaalta, mietinkö liikaa? Mutta, kuten sanoin, onhan tämä iso asia, vaikkakin niin luonnollinen juttu.



Kolmannesta ei ole puhuttu mitään ikuisuuksiin, itse olen alkanut tosiaan ihan vasta eilen enemmän tätä miettimään, ja aika sattumaa, että tänään mies alkoi juttelemaan asiasta! Ei haluaisi kolmatta. Mutta toki lämmittelemään alkaisin, jos todella haluaisin kolmannen vielä saada ;)

(älkääkö nyt käsittäkö niin etten yhdestäkin olisi kiitollinen ja onnellinen, mutta jos haavelapsiluvusta puhutaan..) ja miehen maksimi.. Mä haluaisin vielä yhden tai kaksi, mutta mies ei enempään kuin kolmeen suostu. Mun haave ollu iso perhe lapsesta asti, vaan onnellistahan elämä näinkin on. Joskus vaan tulee surumielisyyden läikähdys, miksei voitaisi antaa vielä mahdollisuutta tulla enempikin lapsia... Mutta enpä ala siitä riitelemään, nautin ennemmin siitä mitä mulla jo on

koska olemme ennen ensimmäistäkään lasta puhuneet miehen kanssa kolmesta lapsesta. Nyt on kaksi ihanaa lasta 4-v ja 1-v. Mutta molemmat raskaudet olivat todella hankalia, varsinkin tämän nuorimmaisen. Neuvolalääkäri totesikin jo vähän kainosti, että jos lapsia vielä haluatte niin eihän sen tarvitse olla aina biologinen...niin no ei, mutta tiedän kyllä mitä adoptioprosessitkin ovat (sivusta seuranneena. Ja meillä kun ei ole raskaaksi tulon vaikeutta, mutta sitten se raskaus...olisi siis varmaan täysin mahdoton. Mutta niinkuin, olikohan se nro: 15, joka sanoi, että tämä tunne, että porukasta vielä 'puuttuu' joku, on kamala!

Luonto päätti muuta ja toinen lapsi tulikin tuplana.

Nyt ei ole yhtään ylimääräistä lasta vaikka 3.



Jos yhtään mietityttään ni eiku hakemusta laittamaan ja hommiin. Kukaan tuskin jälkeenpäin katuu, kun pieni rakas ihminen on putkahtanut.

Kukapa sitä katuisi. Kertokaa miehelleni näitä juttuja! :)



Jos vielä yksi tulisi, niin minun pitäisi vähän "kovettaa" itseäni mielestäni. Yöimetys lopettaa aikaisemmin jne jutut, mitkä vievät itseltä voimia. Tassuhoitoa tehtävä tarvittaessa aikaisemmin. Minun on tosi vaikea antaa lapsen itkeä ja sen vuoksi sitten uhraudun hieman liikaa, esim. nukutus. Toisen lapsen kohdalla tein jotain muutoksia ja tosiaan kolmannen kohdalla pitäisi joitain asioita muuttaa lisää vielä, tai väsyisin aivan kokonaan. On hieman marttyyrin vikaa..



Hmm ei tämä kirjoittelu ainakaan vauva-ajatuksia mielestäni saa pois ;)



-Ap

isoa ikäeroa. Meillä ikäero tosiaan 3v. Itse pidän hoppua sen takia, että jos kolmas hankittaisiin, niin sen olisi tosiaan hyvä tapahtua ennen juniorin 3v. synttäreitä, koska muuten äitiysrahat tippuisi minimiin, mikä ei olisi mukava. Eli ikäeroksi tulisi taas n. 3v. Muuten minua ei haittaisi, vaikka ikäeroa tulisi enemmänkin vähän.



Minusta 3v. ikäero on ollut ihan hyvä. Isosisar oli pois vaipoista jne, eli ei ollut kahta vaipoissa samaan aikaan. Kenties siis vähän helpompaa, kun että esikoisen olisi ollut paljon nuorempi vauvan synnyttyä. Tuo vaan yhtenä esimerkkinä.



-Ap

yhteen lapseen. Toinen lapsi sai alkunsa yhdestä kerrasta jälkiehkäisypilleristä huolimatta, onneksi. Nyt sekä järki että tunteet sanoo että meidän lapset on tässä, enempää ei kaivata. Kyllä sen tunnistaa kun on sopiva määrä lapsia.

ap:n teksti voisi olla omasta näppiksestäni, tosin meidän lapset on 4- ja 6-vuotiaita. Vauvakuume pahenee koko ajan. Miehelle riittäisi hyvin kaksi, joten hänet pitäisi ensin jotenkin ylipuhua. Eniten mietityttää, että käyvätkö kaupunkilomat sitten mahdottomiksi, kun rahaa ei ole mitenkään liikaa. Ja taloudellinen puoli muutenkin. Ja myös se, jäisikö kuopus yksinäiseksi, kun nuo kaksi ovat kuin paita ja peppu.

kolmatta ollaan mietitty hartaasta talven aikana. Mies haluasi, minä en. Minusta lapsille alkaisi tulla liikaa ikäeroa, nyt menevät kivana parivaljakkona monessa paikassa, harrastamaan pääsee jo vaikka mitä. Jos vielä tulisi vauva, niin kaikki pitäisi taas aloittaa "alusta" ja kaikessa ottaa huomioon "iso" ikäero.

JOs olisin kolme halunnut, niin sitten pienellä ikäerolla. Mutta kun toinen lapsi oli suht työläs, hänen ollessaan vuoden, ei tehnyt mieli lisää vauvoja (=valvottuja öitä, jatkuvaa imettämistä jne).

Joten meidän lapsiluku on tässä.

Kelan rahat ovat meidän kaikkien rahoja. Ja jokainen etuuksia saava maksaa etuuksistaan veroa, jopa isommalla prosentilla kuin osa palkansaajista palkastaan.

Jokainen on ollut toivottu ja odotettu, kuten ikäeroista näkyy. Kahteen oltiin pitkään tyytyäväisiä, mutta sitten äidille iski sairaus ja lääkäri patisteli tekemään vielä sen kolmannen, koska nyt olisi viime hetket. Kun oltiin selkä seinää vasten, niin tiedettiin molemmat, että kolmas toivotaan.

Minusta kolme menee hyvin. Jokaiselle on ollut aikaa. Toki elämämme kolmea eri elämänvaihetta: koululaisen, leikki-ikäisen ja vauvan.

Meillä kaksi lasta 3v ja kohta 5v, molemmat vanhemmat täyttää tänä vuonna 34v. Minulla on aina ollut ajatus 3 lapsesta, miehellä 2.



Kaksi tehtiin "putkeen" ja oltiin toodella väsyneitä vuosia, koska esikoinen (varsinkin) oli todella huono nukkuja. Ihme, että siitä selvittiin, meillä kun ei ole täällä tukiverkostoja. Itse sain fyysisen vamman jälkimmäisessä synnytyksessä, jota ei heti noteerattu, ja nyt tänä päivänä olen vielä toipilas verrattuna entiseen kuntoon, mutta kuitenkin jo nk. jaloillani.



Vauvakuume on ollut kovaa välillä, mutta järki on laittanut onneksi vastaan. Nyt ajatukset on jo elämän helpottaessa kallistuneet siihen suuntaan, että lapset olisi todellakin tässä ja tehtäisiin muita asioita elämässä. Suunnitellaan ulkomaankomennukselle lähtöä yms.



(Vaikka kyllä silti se yksi lapsi meidän perheeseen vielä mahtuisi. Mitään lopullista päätöstä asiasta ei ole tehty, ei esim. sterilisaatiota)

huonona asiana? Sisarussuhteet ovat aina erilaisia. Itselläni on vähän reilun kahden vuoden ikäerolla syntyneet pienet lapset ja myönnän, että on ihana seurata, miten paljon puuhaavat jo nyt yhdessä. Toivon, että pysyvät aina läheisinä toisilleen, vaikka eri sukupuolta ovatkin. Itselläni on kuitenkin 10 vuotta nuorempi sisko, josta olen myös tavattoman kiitollinen! Kasvoin tavallaan ainoana lapsena, mutta silti minulla on ihana sisko! Teininä oli todella mahtavaa, kun sai luvan kanssa leikkiä ja tehdä kaikkea lapsellista pikkusiskon kanssa. Varmasti suhde voi olla erilainen riippuen ikäerosta, mutta ei se tee siitä huonompaa! Vanhempien täytyy mielestäni ajatellan hieman pidemmälle. Lapset ovat vain pienen hetken pieniä, mutta sisarussuhteet jatkuvat läpi elämän. Itsekin mietin, että jos ei meille enemmän lapsia tule, niin kohta elämä on jo tosi helppoa. Toisaalta, jos se kolmas vielä siunaantuisi hieman isommalla ikäerolla, niin silloin varmaan jaksaisin taas hoitaa vauvaa/taaperoa. Sitä en ymmärrä, kun ihmiset "tekevät" monta lasta putkeen, vaikka ovat täysin poikki ja puhki ja perustelevat sen sillä, ettei sitten myöhemmin enää jaksais... Haluan nauttia jokaisesta lapsestani - olisi aivan kamalaa pakolla saada se kolmas ja olla sitten väsynyt ja kiukkuinen äiti kaikille lapsille ja puolisolle. Elämäntilanteet vaihtuu, eikä sitä ainoata oikeaa ikäeroa/lapsimäärä ole!

Kaksi ensimmäistä lasta alle 2v ikäerolla ja oli selviö. Sitä kolmatta mietittiin, mies ei heti halunnut ja kun lämpesi niin sain keskenmenon. Ikäeroa tuli sitten 3,5v kakkoseen.



Itse halusin ehdottomasti vielä kolmannen lapsen, kaksi tuntui vähältä. Mutta en olisi enää ihan samalla ikäerolla halunnut, vaan vuoden enemmän (nyt tuli se puoli vuotta vielä siihen päälle), jotta olisi jaksanut.



Itse pelkäsin tuota ikäeroa että kolmas jää "yksinäiseksi". Nyt tilanne on se että esikoinen painelee eniten omiaan, keskimmäinen ja kuopus ovat paljonkin yhdessä, vaikka kummallakin omiakin kavereita. Kuopus ei todellakaan ole jäänyt noiden isompien sisarusten touhuista ulos.



Lomamatkat hitusen hankalampia kun on 3lasta, niin majoitusvaihtoehdot vähenee huomattavasti (raha ei sitten ihan niin merkittävää, mutta aina ei meinaa saada rahallakaan).



Raskasta kolmannessa lapsessa ei ollut mikään valvominen, vaan ärsytti se penninvenytys joka jatkuikin vielä taas uudestaan (taas hoitovapaata). Mutta se on rajallinen aika ja myöhemmin paikattavissa töihin paluun jälkeen.



Lisäksi harrastuksissa kolmannen ollessa vauva-taapero hitusen harmitti kun isompien lasten kanssa pystyi tekemään vaikka mitä, niin toisen vanhemman piti olla pienimmän kanssa. Eli koko perhe ei voinut tehdä kaikkea kivaa yhdessä, vaan aikuiset jakautuivat lasten tarpeiden mukaan. Raskasta nykyään on myös se että isommat lapset harrastavat ja pieninkin tarvitsee huomioida, joko ei pääse isomman lapsen peliin tai sitten pienin joutuu kulkemaan mukana.



Omaa aikaa ei myöskään ole vielä silloin samoin kuin jos kolmatta ei olisi. Mutta toisaalta minulla ei ole kiire että lapset irtautuisivat kotoa, vaan on ihana kun on joku kotona pyörimässäkin. En varmaan osaisi olla kun lapset kasvavat ja kotona olisikin välillä lapsetontakin aikaa. Tykkään menosta ja touhusta ympärilläni.



Lisäksi rakastan että lapsia on useampia ja jokainen on erilainen. Kukaan ei ole tuntunut kovinkaan raskaalta. Mutta jokainen vaatii sitä aikuisen aikaa ja aika jakamista siinä ajassa joskus on.

on mitoitettu kahden (suht pienillä ikäeroilla) lapsen perheille. Kolmas on aina liikaa joka paikassa kun matkustaa tai käy jossain lapsiperhejutuissa.



Meillä on kolme lasta. Kolmas tuli hankittua kun tuntui että yhdelle olisi vielä tilaa. Kahden ensimmäisen ikäero on kuusi vuotta, joten jos kolmatta ei olisi tullut, meillä olisi kaksi yksinäistä lasta. Nyt keskimmäinen ja kolmas viihtyvät hyvin yhdessä.

Samaa sanoo mieheni, että kaikki on suunniteltu 2 lapselle. Hän ei varmastikaan helposti lämpiäisi vauva-ajatukselle, en ole edes puhunut mitään, kun tämä on tämmöistä omaa mietintääni vielä tällä hetkellä.



Sehän siinä onkin, että kumpi sitten on tärkeämpi, tunne vai järki. Järkipäätös minulle olisi, ettei kolmatta, kun tosiaan kahdessakin on ihan tarpeeksi. Mutta jos tulisi suuri tunne siitä, että kertakaikkiaan vaan toivoisi vielä yhden lisää, haluaisi vielä kerran olla raskaana jne niin tulisiko sen tunteen sitten voida voittaa järki?



Minulla itselläni on vain yksi sisarus, samoin miehelläni ja minä mielelläni pitäisin yhteyttä moneenkin sisarukseen, niinkuin ennenvanhaan on ollut, että sisaruksia on monta. Tavallaan siis toivoisin sitä lapsilleni. Mutta rankkaahan se minulle tulisi olemaan, kolmas tähän lisää.



Loppujen lopuksi iso päätös.

Ja siinä välissä keskenmeno ja erittäin vaikea ja vaarallinen synnytys äidille (teholla ja monta viikkoa sairaalassa).



Meillä siis parempi olla elävä äiti kahdelle kuin kuollut kolmelle .... Lisäksi ikääkin oli jo sen verran että odotteluun (=aika kultaa muistot) ei ollut aikaa. Kaksi lasta siis.



Minusta on aika tuntunut että kaksilapsissa perheissä kaikki on jotenkin bipolarisoitunut. Uskon että kun lapsia on enemmän asiat tasoittuvat eli lapsi ei tunne että kun se toinen saa, se on häneltä pois. Oppii siis jakamaan ja ottamaan muut uomioon paljon paremmin jo oman perheen kesken.



Itselläni on yksi sisarus, miehelläni seitsemän!

miehen ehdoton päätös on, ettei enempää. Itse haluaisin kolmannen. Kurjaa, kun toiveet eivät mene yksiin. Mutta näin siis meillä päätetty...

Tiedän, että lapsiluku on nyt tässä. Nuorempana haaveilin suurperheestä, mutta olen käynyt iän myötä mukavuudenhaluisemmaksi, ja kolme kuulosta ihan riittävältä määrältä. :) Kolme lasta on jo isohko perhe. Miehelle olisi riittänyt kaksikin, mutta suostui ilomielin kolmanteen.



Mutta ei kai siinä muuta ole kuin se Tunne, että nyt on hyvä.

ja tiedettiin alusta asti että kolmea toivotaan. Ja nyt kun ne on saatu, tiedetään myös että onneksi saatiin, eikä enempää haluta. 2 olisi tuntunut liian vähältä. 3 on jo mukava lauma. Iät 7, 5 ja 2. Ja kaikki hyviä kavereita keskenään. Matkoja tehdään, tosin esim. etelän reissut varattava hyvissä ajoin että saadaan iso hotellihuoneisto, muuten kolme ei ole tuottanut ongelmaa....