Te, jotka olette saaneet esikoisen vasta 30-vuotiaana tai myöhemmin!

Äitini "uhrasi" minun ja sisareni takia uransa. Ja koko perheemme kärsi siitä. Itse päätim opiskella hyvän ammatin ja löytää vakituisen työn ennen perheen perustamista.

Varmaan toinen syy, että yritämme vasta nyt esikoista (olen nyt 35) on se, että edellisessä suhteessani kihlattuni oli aina ulkomailla (jälkeenpäin kuulin, että hän petti minua) eikä ollut koskaan valmis etenemään perheen perustamisessa. Kun sitten pääsin suhteesta irti, löysin nopeasti nykyisen aviomieheni. Ja nyt kaikki on vihdoin loksahtanut kohdalleen.

-lapset ei kiinnostaneet parikymppisenä

-halusin kiertää maailmaa

-jatko-opinnnot

-pitkäaikainen sairaus, josta parannuin päälle kolmekymppisenä (lääkityksen takia en voinut raskautua)



Tuo sairaus ehkä oli suurin syy siihen, että lapsen teko venähti.

Keskimäärin suomalaiset saavat ekan lapsensa melkein 29-vuotiaana, joten 30 on vielä ihan tavallinen ikä saada eka lapsi, jopa 30+



Vai kysyisitkö täällä vastaavasti, että Te, jotka olette saaneet esikoisen jo 26 vuotiaana tai nuorempana! Mitä syitä teillä on siihen, että saitte ensimmäisen lapsen jo tuon ikäisenä?

uskaltaisinko tehdä joskus toisen, olen jo 37,

minulla yksi vaativa lapsi.

Miten koitte raskauden`? ja vauvavuoden?

oliko iän kannalta raskasta?

minua jännittää ikäni kannalta enkä ole varma uskallanko enää................

yöheräilyt,uhmaikä ym.pelottaa jaksaisiko sitä enää....

Ei mikään kauhean korkea ikä tulla äidiksi nykyaikana. Meillä oli jo ennestään ei-biologinen lapsi. Lasten saaminen alkoi kiinnostaa vasta yli 30-vuotiaana, vaikka olin jo silloin ollut muutaman vuoden naimisissa. Lapsettomuushoidot kestivät varmaan kuutisen vuotta yhteensä. Nyt jälkeenpäin ajattelen, että huono äiti-suhteeni oli yksi iso syy, etten ollut kiinnostunut lapsista aikaisemmin. Äitini oli marttyyriudessaan myös niin huono roolimalli, etten halunnut itse siihen liekaan. Kummasti sitten kuitenkin vuosien varrella aloin kaivata vauvaa. Ja olen onnellinen, että sain niitä vieläpä kaksi.

kertaa elämässäni vasta 28-vuotiaana.

Eikä kyllä varmaan olisi paljon aikaisemmin kiinnostanutkaan. Noilla paikkeilla vasta ajatus alkoi tuntua ylipäänsä houkuttelevalta, ja osittain siksi silloinen mies meni vaihtoon (ei halunnut lapsia).

Just täyttämässä 31 kun tavattiin, 1,5 v päästä naimisiin, 2 v tapaamisesta haluttiin lasta, yritystä reilu vuosi, hoitoja 6 v ja nyt lapsi on vuoden.

olihan niitä muitakin miehiä mutta hän oli alusta saakka se oikea.

Sitä paitsi kaikki tuttavani, jotka ovat vakiintuneet alle 30 v ovat eronneet ja on toisella kierroksella, lapsia jopa 3.n miehen kanssa. Tämä tapa sopii mulle.

Keskimäärin suomalaiset saavat ekan lapsensa melkein 29-vuotiaana, joten 30 on vielä ihan tavallinen ikä saada eka lapsi, jopa 30+ Vai kysyisitkö täällä vastaavasti, että Te, jotka olette saaneet esikoisen jo 26 vuotiaana tai nuorempana! Mitä syitä teillä on siihen, että saitte ensimmäisen lapsen jo tuon ikäisenä?

Komppaan ylläolevaa.

Miksi kysyt? Mikä raja tuo 30 on?

Se että esikoisesi on vaativa lapsi ei vielä sano mitään siitä, onko seuraavakin. Itselläni on yksi helppo ja yksi vaativampi lapsi. Mutta pitäähän siihenkin valmistautua että lapsi voi olla vaativa.

Mulla ei ollut mitään jaksamisongelmia vauva-aikoina (olin ekaa kertaa 32v. ja toisella kerralla 35v.), enkä ole muutenkaan huomannut että ikä olisi vielä (nyt 37v.) hirveästi mitään muuttanut. Mutta sekin on varmaan yksilöllistä.

Enemmän kysyisin että jaksatko sinä ap ylipäänsä ottaa riskiä että vauvasi valvottaisi paljon ja olisi muutenkin vaativa, turha sitä on iän kautta yrittää arvuutella.

uskaltaisinko tehdä joskus toisen, olen jo 37, minulla yksi vaativa lapsi. Miten koitte raskauden`? ja vauvavuoden? oliko iän kannalta raskasta? minua jännittää ikäni kannalta enkä ole varma uskallanko enää................ yöheräilyt,uhmaikä ym.pelottaa jaksaisiko sitä enää....

Pitkät ja monipuoliset opinnot, haastava ja matkustelua vaativa työ, joka johti myös avioeroon ja toi sitemmin tielleni myös uuden miehen.



Naimisiinmeno ja työpaikan vaihto. Lapsettomuutta ja sittemmin sekundaarista lapsettomuutta.



Olen nyt 42v ja kaksi pientä lasta - elämä ei voisi paremmin olla!

ja kärsin siitä, ettei kukaan kavereistani ollut samassa elämäntilanteessa kuin minä. Minä itse en välittänyt vapaasta elämästä, bilettämisestä tai muusta sellaisesta, olin valmis äidiksi ja halusin lapset nuorena.



Ja nyt, yli 30-vuotiaana, kun kaverini alkavat hankkia lapsia, olen taas aivan eri elämäntilanteessa isojen lasteni kanssa. He vasta hämmästelevät vauvojansa ja ensimmäisiä askeleita, kun minä painiskelen suurempien ongelmien kanssa (mistä kavereita ujolle lapselle, aikataulutusongelmia harrastusten kanssa jne.), vauvojen kakkausvälit eivät enää kiinnosta.



Opiskelin lasten jälkeen maisteriksi, joten nuorena saadut lapset eivät estäneet korkeaa koulutusta.

Ennen tätä ei ole ollut sopivaa hetkeä - kaksi tutkintoa, työharjoittelut ulkomailla, uran alkuun saaminen ym. Mies on kyllä ollut sama jo päälle 10 vuotta, että sen puolesta mulla voisi olla jo ala-astetta käyvä lapsi. Mutta sitten olisi jäänyt monet kokemukset kokematta. Tämä on mulle se oikea aika.



En tosiaankaan pidä itseäni minään ikäloppuna äitinä, aika kummaa jos joku kolmekymppisenä on jo aivan nuutunut ja uuvahtanut.

En ollut aiemmin tavannut miestä jonka kanssa olisin oikeasti voinut perustaa perheen. sitä ennen olin seurutelusuhteessa miehen kanssa, joka eli henkisesti jotain teinielämäänsä eikä ikinä olisi ollut valmis mihinkään tällaiseen...



En ole koskaan ajatellut että lapsia pitäisi hankkia mahdollisimman nuorena huolimatta siitä onko kumppani sopiva vai ei. Rahalla tai työpaikalla tms ei ole mitään väliä, niitä ei tarvitse olla ennen lapsia. Mutta kunnollinen parisuhde täytyy olla.

5 vuotta halusin tätä vauvaa kovasti, mies ei vielä halunnut lasta. Onneksi meillä tärppäsi melko pian heti yrityksen aloittamisen jälkeen. 31v syntyi toinen tenava.



Itse tosiaan olisin halunnut lapsen jo 25v, mutta aina ei saa mitä haluaa.

heh, löysinpäs tämän vielä... hokasin ton toisen ketjun tossa etusivulla ja huvitti, että juuri tuo ikäraja, 26 vee - itse ajattelin aikanaan, että just se on se ihanteellisin ikä niin biologisesti kuin henkisestikin aloittaa lapsenteko.



Kahdesti olen tehnyt aiemmin raskaustestin, ekan ollessani n. parikymppinen vähän päälle. Menkat olivat parisen kuukautta myöhässä ja alkoivat sitten heti testin teon jälkeen. Pahinta olisi ollut, että tuon aikaan en ollut vakituisessa suhteessa ja isäehdokkaitakin olisi ollut useampi kappale, opinnot alussa ja rahatilanne aika huono - ehkei parhain mahdollinen yhtälö tulla äidiksi.



Tuon ihanneiän kohdalla puolestaan kävi niin, että silloinen avomieheni olis kyllä halunnut lapsen, mutta minä epäröin. Suhde oli muutenkin jatkuvaa manana, manana - meininkiä mm. naimisinmenon kanssa.



Periaatteessa olisin voinut tulla raskaaksi, koska käytimme pitkän aikaa keskeytettyä yhdyntää ehkäisykeinona. Suhteen alkuvaiheessa tein raskaustestin, mutta se näytti negatiivista. Tosin seksielämäkin alkoi kuihtua suhteen edetessä, joten en tiedä, johtuiko siitä vai enkö ole kovin herkästi raskautuvaa tyyppiä, mutta ei tärpännyt.



Ja näin jälkeenpäin olen kyllä hyvin helpottunut, että en tullut raskaaksi kummallakaan edellä mainituista kerroista, kun testin tein. Elämä voisi kulkea hyvin erilaisia uomia kuin tällä hetkellä.



Avoliittoni päättyi eroon ja puoli vuotta sen jälkeen aloin seurustella nykyisen aviomieheni kanssa. Olin muuttanut toiselle paikkakunnalle ja aloittanut opiskelemaan toista tutkintoa. Suhteen alussa olin opintojeni alkuvaiheessa, joten en halunnut heti raskaaksi. Käytännön syistä muutimme yhteen vasta vuoden päästä seurustelun aloittamisesta.



Olen nauttinut, että olen saanut viettää ns. laatuaikaa mieheni kanssa ja tutustua häneen kunnolla. Olen miettinyt myös tätä lapsen saanti-asiaa moneen kertaan ja asiasta on puhuttu viimeisen parin vuoden aikana paljon. (luonteeltani olen aikas harkitseva ja varovainen, vauvakuumetta minulla ei varsinaisesti ole ollut koskaan, naimisiinmenoakaan piti harkita parisen vuotta)



Nyt olen 33-vee ja yritän tulla raskaaksi. Omasta mielestäni olen biologisesti melkein liian vanha tulemaan äidiksi esikoiselle. (oma äitini oli 31 ja mummoni peräti 44 saadessaan iltatähden) Henkisesti olen kyllä kypsempi kuin 7 vuotta sitten ja taloudellinen tilannekin on vakaampi, vaikka se ei ole ollut se ensisijainen syy lykätä lapsentekoa.



Sitäkin vaihtoehtoa olen ajatellut, että jos en tule raskaaksi luomumenetelmällä, en halua ainakaan hedelmöityshoitoihin tms. En myöskään haluaisi hankkia lasta tai siis tulla raskaaksi yli 35-vuotiaana. Jos lapsettomuuden täytyy jollekin osua niin sitten mieluiten itselleni, uskon, että pystyisin asian kanssa elämään helpommin kuin sellainen, jolla on todella kovasti haluaa lapsia.



Tämä on minun valintani. Sori kaikille tämä pitkä sepustus, mutten voinut vastustaa kiusausta ja perustella näin, lieneekö, että asiaa on tullut mietittyä jonkin verran?! ;) Jos olisin ollut fiksumpi, en olisi miettinyt... ?

Yrityksen aloituksesta raskauden alkuun meni viitisen vuotta.

Halusin tehdä muutaman vuoden töitä ennen perheen perustamista. Sitten meni miehen (nykyinen ex) kanssa sukset ristiin ja erosimme.



Nykyisen mieheni ja lapseni isän kanssa ehdimme olla yhdessä noin 2 vuotta ennen kuin lapsi sai alkunsa. Olin 32 vuotias ensisynnyttäjä.

eli kolmen kympin puolelle menee. Ensin en ollut kiinnostunutkaan lapsista, eikä niiden miesten kanssa mitään perhettä olisi voinut perustaa. sitten 24v. tapasin elämäni miehen, joka on minua nuorempi eikä ole ollut kypsä ajatukseen vauvoista. Muutaman vuoden ollaan nyt nautittu olosta kahdestaan ja vakautettu taloutta. Kesällä vihille ja sit vauveleita.Ei minulle suunnattu kysymys, mutta tulipahan vastattua.:)suurin osa samanikäisistä kavereistani on vielä lapsettomia.