Lue keskustelun säännöt.
Ongelmamme on, ettemme puhu
26.08.2015 |
Olen ensimmäisen kerran ajatellut eroa jo ennen viime joulua. Onglemiamme on mielestäni se, ettemme puhu, varsinkaan mieheni ei aloitteellisesti jaa asioita. Jos sanon hänelle jotain, niin hän vain hymähtää, tai tiuskii. Meillä ei mielestäni ole muutoinkaan yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Mies vain räplää ipadia ja katsoo sarjoja tietokoneelta. Minusta tuntuu, että joudun organisoimaan ja olemaan aloitteellinen kaikessa, mikäli haluamme jonkin asian toteutuvan. Päätin työskennellä itse enemmän parisuhteen eteen, ja odottaa muutaman kuukauden, jotten teksisi tai sanoa mitään hätiköityä. Ajattelin, että niin metsä vastaa kuin sinne huutaa. En kuitenkaan mielestäni saanut mitään vastakaikua.
Kesäloman alkaessa sitten avauduin puolisolleni. Hänen mielestään ei ollut mitään puhuttavaa. Kerroin hänelle mitä ajattelen, ja kysyin mitä mieltä hän on mainitsemistani asioista. Ei ottanut kuitenkaan kantaa mihinkään. Hän sanoo rakastavansa minua, mutta luulen että hänkin olisi onnellisempi yksin tai jonkun muun kanssa. Uskon, että hän on kanssani tavan vuoksi, koska niin on hänelle mukavaa ja turvallista. Itse tuntuu kuin puhuisi seinille, ja tuntuu että olen parisuhteessa yksin. Luulen, että oikeasti yksin ollessani voisin olla vapaammin, ja hakeutua sellaisten ihmisten pariin, jotka tahtovat keskustella ja jakaa asioita kanssani oikeasti ja samalla tasolla.
Nyt harkitsen todella pois muuttamista, tunnen itseni yksinäiseksi ja surulliseksi. Toisaalta en tahtoisi heittää kaikkea hukkaan. Että erotako vai ei?
Kommentit (4)
Moi,
Kertomasi perusteella olet toiminut erittäin järkevästi. Olet itse koettanut muuttaa asioita parisuhteessanne ja tehnyt töitä sen parantamiseksi. Olet myös kertonut miehellesi rehellisesti ja hätiköimättä mitä ajattelet suhteenne tilasta. Valitettavasti miehesi ei näe tarvetta satsata suhteeseenne enempää. Ehkä hän on tyytyväinen vallitsevaan tilanteeseen, tai niin kuin sanoit, on kanssasi tavan vuoksi ja siksi koska se on tuttua ja turvallista. Sinun on turha miettiä olisiko miehesi onnellisempi yksin tai uudessa suhteessa. Mikäli hän kertoo rakastavansa sinua ja haluavansa jatkaa suhdetta, usko häntä.
Se haluatko sinä jäädä suhteeseen, vaikka et ole siinä tyytyväinen, on sinun henkilökohtainen päätöksesi. Mikäli päätät jäädä toimimattomaan suhteeseen, on riski että katkeroidut ja pahimmassa tapauksessa masennut. Se että lähtee pois suhteessa jossa ei ole onnellinen ja on siihen kaikkensa antanut, ei ole minkään hukkaan heittämistä. Paremminkin hukkaan heittämistä on olla suhteessa joka ei toimi, eikä kumppani ole valmis siihen panostamaan.
Alla pätkä toisesta kysymyksestä joka koski miehen puhumattomuutta:
Osittain miesten puhumattomuus johtuu perinteisestä mieskuvasta, jossa miehen ei kuulukaan tunteilla. Joillain miehillä on ollut mallinaan tunteista puhumaton isä, joka on saattanut jopa halveksia poikansa tunteellisuutta tai tunteen ilmaisuja. Tai sitten lapsuuden kodin malli on ollut sellainen, että kun tunteet tulevat esiin, se on jopa vaarallista. Tällaiset asiat voivat joskus estää puhumasta omista tunteistaan aikuisena. Tämä on valitettavaa, mutta onneksi muuttumassa pikkuhiljaa parempaan suuntaan. Miehen rooli perheessä ja parisuhteessa on muuttunut viimeisten vuosikymmeninen aikana paljon. Ennen miehen ei kuulunutkaan istua sohvalla hoivaamassa lasta ja puhumassa naisen kanssa tunteista. Syvään juurtuneet sukupuoliroolit ottavat aikaa muuttuakseen.
On myös hyvä pohtia omaa toimintaansa. Antaako esimerkiksi toiselle riittävästi tilaa ja aikaa kertoa tunteistaan, toiveistaan ja haluistaan, vai eteneekö keskustelu verbaalisti lahjakkaamman ja nopeamman ehdoilla. Tunteeko miehesi todella olevansa turvassa, kun olette eri mieltä, niin ettei hän pelkää liian rankkaa vastahyökkäystä, jos hän sanoo ääneen asiat, jotka harmittavat? Ja kuten sanottu, tällaiset oletukset usein seuraavat mukana lapsuuden perheestä aikuissuhteisiin.
Miesten puhumattomuus on myös osittain myytti. Tapa jolla mies puhuu tunteistaan, voi olla erilainen kuin naisen. Miesten kommunikointi voi olla lyhytsanaisempaa ja tapahtua esimerkiksi toiminnan yhteydessä lenkillä, halkoja hakatessa, jääkiekkopelin erätauolla tai saunan lauteilla. Kannattaa yrittää keksiä yhteistä tekemistä josta te molemmat pidätte. Näin hankalista asioista puhuminen voi olla helpompaa, kun ei tarvitse istua paikoillaan. Ketään ei tietenkään voi pakottaa puhumaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos vastauksesta. Kun olin kirjoittanut kysymykseni, ja luin se ruudulta, tunsin jo itseni vähemmän tuskaiseksi. Älysin, että olen todella yrittänyt, ei jää ainakaan siitä kiinni. Ja vastauksessa minua helpotti nähdä kirjoitettuna, että ero "on henkilökohtainen päätöksesi". Niinhän se on. Minun ei tarvitse ottaa vastuuta mieheni tunteista, eikä minun tarvitse välittää mitä muut sanovat. Meidän ei tarvitse yhdessä päättää erosta, minä voin yksin tehdä päätöksen suuntaan tai toiseen ja toimia sen mukaan.
Alkuperäisessä ketjussa sain peukkuja ylöspäin ja kannustusta, kiitos tykkääjille ja kommentoijille.
Moi, ero on tosiaankin aina henkilökohtainen päätös. Ihannetilanne toki on, että eropäätös on yhdessä tehty ja etukäteen yhdessä pohdittu. Näin kumpikin on samalla viivalla eron hetkellä. Jos ero tulee täytenä yllätyksenä, koituu siitä usein turhaa riitaa. Jätetyksi tuleminen on aina iso kolaus itsetunnolle ja jos se tulee täysin puskista, voi viha ja pettymys kohdistua suhteesta lähtijään. Suhteesta lähtijän päällimmäinen tunne voi olla helpotus, toisaalta hän voi potea myös syyllisyyttä. Syyllisyyttä on turha kantaa mukanaan, jos eropäätöstä ei ole tehty pikaistuksissaan, yrittämättä ratkaista ongelmia ja asiasta on keskusteltu avoimesti.
Meillä oli samanlainen tilanne pari vuotta sitten. Annoin miehelle puoli vuotta aikaa korjata tilannetta, sanoin suoraan että jos ei muuta tapojaan, lähden menemään. Mitään ei tapahtunut, oikeastaan vaan paheni entisestään joten puolen vuoden kuluttua muutin omaan asuntoon lähelle entistä asuntoa, että lapset mahdollisimman vähän "kärsisi" erostamme.
Tässä parin vuoden aikana suhteemme on ollut "on-off", mutta molemmat ovat saaneet miettiä elämäänsä ja sitä mitä siltä haluaa. Tilanne on muuttunut niin, että kumpikin puhuu nyt enemmän asiaa ja rehellisesti. Olemme (enemmän kuin )ystäviä, mutta vielä emme ole valmiita palaamaan yhteen, vaikka se molempien haave onkin.
Oli miten oli, meille ero oli välttämätön, ja välimme parantuneet selvästi. Tulevaisuudesta emme tiedä, aika sen näyttää. Lapset ovat molemmille elämän prioriteetti nro 1, ja sen voimin jatkamme eteenpäin. Tulevaisuudessa ehkä joku päivä taas yhdessä?