Miksi hengellisyys tuo sisäisen rauhan?

jos joku kritisoi uskontoa niin heti joku uskovainen tulee kommentoimaan tyyliin "kas sitten kun kohtaat elämässäsi oikeita ja vakavia ongelmia niin sitten sinäkin tarvitset tukea ja turvaa jeesukselta".

kun oikeat ja vakavat ongelmat tulevat, uskominen loppuu. Näin kävi esim. minulla. Vuosien helvetin jälkeen olin pääsemässä jaloilleni, ja sitten kun rupesi menemään pikkuisen paremmin, iski taas uusi pommi. Siihen loppui minun uskoni ainakin kristinuskon jumalaan sellaisena kuin hänestä uskovat puhuvat. Eikä tämä ole mikään sellainen "en kyllä usko, siitäs saat!" -tyyppinen kapinajuttu. En vain usko enää, hyvin syvällä tasolla.

Ei siis sen Jumalauskon kanssa, vaan jouduit elämän moukaroimaksi.

Joskus käy niin, että ihminen raastetaan niin loppuun, ettei hän enää pysty uskomaan Jumalaan, ei ehkä enää edes elämään. Minun kristillinen vakaumukseni sanoo tähän, että jos rakastava ja hyvä Jumala on olemassa, ei hän vaadi ihmiseltä uskoa, jos hän itse on sallinut sellaisen tapahtua, mikä on tuhonnut sen uskon. Ei Jumala mittaa meitä samoilla mittareilla kuin me ihmiset mittaamme itseämme ja toisiamme. Usko on lahjaa ja jos Jumala ei sitä lahjaa tarjoa tai ihminen ei rikkinäisyytensä vuoksi pysty ottamaan sitä vastaan, ei Jumala katso ihmistä tuomiten.

Toinen juonne on se, että kriisit ja kärsimys muuttavat väkisinkin elämänkatsomusta. Joskus on ihan hyvä, vaikka se tekeekin kipeää, että joutuu luopumaan aiemmmista uskonkäsityksistään. Kärsimyksessä riisuutuvat sellaiset rönsyt pois, jotka eivät ole olennaisia tai ovat päälleliimattuja. On aikuista uskoa ajatella itse pohjaan saakka, mikä itselle on luovuttamatonta ja arvokasta. Asiat yksinkertaistuvat ja kirkastuvat. Jos lopputulema on, että ei enää voi uskoa Jumalaan lainkaan, kannattaa olla itselleen rehellinen. Toisinaan usko muuttuu kuitenkin enemmän tietämisestä ja vakuuttuneisuudesta toivomiseksi ja ihmettelyksi: toivon, että Jumala on ja jos Jumala on, miksi elämä on tällaista?

jos joku kritisoi uskontoa niin heti joku uskovainen tulee kommentoimaan tyyliin "kas sitten kun kohtaat elämässäsi oikeita ja vakavia ongelmia niin sitten sinäkin tarvitset tukea ja turvaa jeesukselta".

Käytännössä menee myös usein niin, että kun oikeat ja vakavat ongelmat tulevat, uskominen loppuu. Näin kävi esim. minulla. Vuosien helvetin jälkeen olin pääsemässä jaloilleni, ja sitten kun rupesi menemään pikkuisen paremmin, iski taas uusi pommi. Siihen loppui minun uskoni ainakin kristinuskon jumalaan sellaisena kuin hänestä uskovat puhuvat. Eikä tämä ole mikään sellainen "en kyllä usko, siitäs saat!" -tyyppinen kapinajuttu. En vain usko enää, hyvin syvällä tasolla.

Minulle se on tuonut sisäistä ristiriitaa, pettymystä Jumalaan, jota ei vähempää voisi kiinnosta minä ja minun elämäni. Harkitsen vakavasti uskosta luopumista.

millaista höttöä ja hörhöä uskonto on. Sama asia käännetään - tilanteesta riippuen - joko niin tai näin, vailla mitään logiikkaa.



Tuohon psykologiakeskusteluun sekaannun tämän verran: kovin vaivaisten psykan aineopintojen perusteella sanoisin, että addiktio ei ole täysin tasapainoisen ja terveen ihmisen ominaisuus. Keskustelua voisi toki jatkaa ikuisuuksiin esim. addiktion tasoista ja siitä, onko kukaan täysin vapaa niistä. Mutta se ei liene tässä pääasia.

kaikki elämässä. Mitä mieltä on värjätä ja tupeerata karvoja, jotka sattuvat olemaan päässä? Miksei ei väkerretä kainalo- ja säärikarvoja, samoista apinan turkin jämistähän on kyse? Miksi jotkut juoksevat hikihatussa jonkun pallon perässä sikin sokin nurmikenttää? Eihän siinä päästä perille minnekään? Entä miksi kaikki vaivannäkö kulinarismin eteen? Kyllähän tämän ajan tekniikalla voitaisiin siirtyä suoraan koiranruuan kaltaisiin rakeisiin, josta saisi tarvittavat ravintoaineet?

Miksi, oi miksi elämä on niin moniulotteista? Miksi muita kiinnostaa sellaiset asiat, jotka minun mielestä on ihan huttua?

millaista höttöä ja hörhöä uskonto on. Sama asia käännetään - tilanteesta riippuen - joko niin tai näin, vailla mitään logiikkaa. Tuohon psykologiakeskusteluun sekaannun tämän verran: kovin vaivaisten psykan aineopintojen perusteella sanoisin, että addiktio ei ole täysin tasapainoisen ja terveen ihmisen ominaisuus. Keskustelua voisi toki jatkaa ikuisuuksiin esim. addiktion tasoista ja siitä, onko kukaan täysin vapaa niistä. Mutta se ei liene tässä pääasia.

Me täällä maailman laajuisesti arvioiden hyväosaisten joukosa tallatessamme luulemme olevamme riippumattomia toisista ihmisistä. Kaikkea saa, kun pistää euroja pöytään. Entäs jos eurot on loppu? Milläs syötät itsesi ja lapsesi, mihin pääsit painat yötä vasten ja mihin kadunkulmaan peittelet pienokaisesi nukkumaan? Vieläkö uhoat, että riippuvuus toisista ihmisistä ei ole tasapainoisen ja terveen ihmisen ominaisuus - apuahan en pyydä, koska en tarvitse ketään? Aika sissimeininkiä, jos ei missään kohtaa tulee mieleen turvautua toisiin ihmisiin.

Kovin vaivaisten psykan aineopintojen perusteella sanoisin, että addiktio ei ole täysin tasapainoisen ja terveen ihmisen ominaisuus. Keskustelua voisi toki jatkaa ikuisuuksiin esim. addiktion tasoista ja siitä, onko kukaan täysin vapaa niistä. Mutta se ei liene tässä pääasia.

Miksi me opetamme lapsille, että he ovat turvassa, äiti ja isi pitävät heistä huolen, kun lopputulema voi olla, että äiti ja isi kuolevatkin kesken matkaa ja siihen jää se huolehtiminen? Eikö olisi loogisempaa opettaa jo pienestä, että elämässä ei ole mitään turvatakuita? Mitä tahansa voi koska tahansa sattua ja viimeistään kuolema näyttää, miten turvassa ihminen on.

Me kaikki tarvitsemme uskoa johonkin (toisiin ihmisiin, Jumalan, mammonaan...), jotta kestämme joten kuten selväjärkisenä turvattomuutemme kanssa.

Tyhmä sokea usko luo illuusion turvasta