Miksi hengellisyys tuo sisäisen rauhan?

mulla on vaan sellaisia kokemuksia, että jotkut käsittää tahallaan ns. normaalin menestymisen menestysteologiaksi ja alkaa pilkkaamaan/ivaamaan tms. olen sitä mieltä, että menestyminen on ihan Jumalan tahdon mukaista, mutta itse tarkoitus ei ole aineellisen rahan jne tavaran keruu ja tavoittelu.

Siunausta kevääseesi!

suorituskeskeiseksi uskonnollisuudeksi, jossa ihmisen usko ja uskonnon mukainen elämä ovat "panos" Jumalan pajatsoon. Mitä enemmän panoksia peliin satsaa (rukoilee tai käy uskonyhteisön tilaisuuksissa paljon, riuduttaa itseään moraalisilla vaatimuksilla, julistaa sanomaansa unissaankin jne.), sitä enemmän "tuotosta" Jumalan pajatso ihmiselle syytää. Jos elämä on millä tahansa tasolla mutkalla (ei oo rahhaa, puoliso lähti toisen matkaan, työt meni alta, talo homehtui pystyyn, sairaus tuli ja terveys meni jne.), johtopäätös menestysteologian mukaan on: et ole rukoillut riittävästi, teet salaista syntiä, josta Jumala sinua rankaisee, uskosi ei ole riittävän aitoa.

Jumalan kanssa kulkemisessa ei ole kyse menestysteologiasta; se on tavallista arjen kristillisyyttä.

(menestysteologia on syvältä).

todellinen menestyminen on sitä, että kulkee ja elää Jumalan tahdossa. Esimerkiksi Joosef oli Jumalan tahdossa, vaikka hän joutui orjaksi ja orjana vankilaan. Silti hänestä sanotaan että hän "menestyi". Ei kovin monelle olisi varmaan siinä vankilakundista joka on vielä orja tullut mieleen sanoa tämmöistä, vai olisiko? Mutta Jumalan työ näkyi Joosefin elämässä.. Luepa huviksesi. Mielestäni monet jotka ns. dissaavat "menestysteologiaa" eivät tajua sitä pääpointtia. Pääpointtina ei ole aineellisen hyvän saavuttaminen, vaan se että menestyy eli kulkee Jumalan tahdossa. Silti Raamattu selkeästi lupaa, että meille kuuluu "elämä ja yltäkylläisyys" ja esim. terveys. Mutta se pääpointti ei olekaan näiden asioiden tavoittelu vaan Jumalan kanssa kulkeminen, Hänen tahtonsa toteuttaminen. Sinä nämä varmaan tiesitkin, kuhan huvikseni kirjoittelin. Mukavaa kevättä!! :)

Keskustelumme osoittaa, miten tärkeää on (olisi) määrittää, mitä itse tarkoittaa jollakin käsitteellä, koska meillä jokaisella on ns. oma kieli, joka pohjautuu henkilöhistoriaamme. Samat sanat eivät tarkoitaa samaa kaikille ihmisille.

Menestys on itselleni vaikea sana kristillisyydessä ja muutenkin elämässä. Menestys edellyttää tavoitteiden asettamista ja sen mittaamista, miten niihin ylletty. Mikä on kristillisen uskon tavoite? Mikä on elämän tavoite? Karkeasti sanottuna ja mutkia oikoen voisi sanoa, että uskon tavoite on pelastus. Voiko tätä tavoiteessa saavuttaa menestystä elämän aikana? Ei. Entä elämän tavoite? Mahdollisimman hyvin vietetty aika ennen kuolemaa? Elämä päättyy kuitenkin aina kuolemaan, joten vaikka kuinka hyvää elämää olisimme tavoitelleet, menestys jää laihaksi loppupeleissä.

Jos menestys sanaa on pakko käyttää, minulle se olisi elämän elämistä, elämän sietämistä, elämästä selviytymistä ja Jumalan läsnäolon kokemusta sellaisessakin elämässä, missä ei aineeellista, eikä aineetontakaan menestystä tule. Tämä ei tarkoita sitä, että elämässä ei saisi tavoitella muuta kuin nollatason rämpimistä syntymästä hautaan. Jumala voi antaa monenlaisia lahjoja ihmiselle, mutta ne eivät ole palkkaa uskosta.

no sittenhän tässä ollaan samoilla linjoilla :) mulla on vaan sellaisia kokemuksia, että jotkut käsittää tahallaan ns. normaalin menestymisen menestysteologiaksi ja alkaa pilkkaamaan/ivaamaan tms. olen sitä mieltä, että menestyminen on ihan Jumalan tahdon mukaista, mutta itse tarkoitus ei ole aineellisen rahan jne tavaran keruu ja tavoittelu. Siunausta kevääseesi!

suorituskeskeiseksi uskonnollisuudeksi, jossa ihmisen usko ja uskonnon mukainen elämä ovat "panos" Jumalan pajatsoon. Mitä enemmän panoksia peliin satsaa (rukoilee tai käy uskonyhteisön tilaisuuksissa paljon, riuduttaa itseään moraalisilla vaatimuksilla, julistaa sanomaansa unissaankin jne.), sitä enemmän "tuotosta" Jumalan pajatso ihmiselle syytää. Jos elämä on millä tahansa tasolla mutkalla (ei oo rahhaa, puoliso lähti toisen matkaan, työt meni alta, talo homehtui pystyyn, sairaus tuli ja terveys meni jne.), johtopäätös menestysteologian mukaan on: et ole rukoillut riittävästi, teet salaista syntiä, josta Jumala sinua rankaisee, uskosi ei ole riittävän aitoa. Jumalan kanssa kulkemisessa ei ole kyse menestysteologiasta; se on tavallista arjen kristillisyyttä.

(menestysteologia on syvältä).

todellinen menestyminen on sitä, että kulkee ja elää Jumalan tahdossa. Esimerkiksi Joosef oli Jumalan tahdossa, vaikka hän joutui orjaksi ja orjana vankilaan. Silti hänestä sanotaan että hän "menestyi". Ei kovin monelle olisi varmaan siinä vankilakundista joka on vielä orja tullut mieleen sanoa tämmöistä, vai olisiko? Mutta Jumalan työ näkyi Joosefin elämässä.. Luepa huviksesi. Mielestäni monet jotka ns. dissaavat "menestysteologiaa" eivät tajua sitä pääpointtia. Pääpointtina ei ole aineellisen hyvän saavuttaminen, vaan se että menestyy eli kulkee Jumalan tahdossa. Silti Raamattu selkeästi lupaa, että meille kuuluu "elämä ja yltäkylläisyys" ja esim. terveys. Mutta se pääpointti ei olekaan näiden asioiden tavoittelu vaan Jumalan kanssa kulkeminen, Hänen tahtonsa toteuttaminen. Sinä nämä varmaan tiesitkin, kuhan huvikseni kirjoittelin. Mukavaa kevättä!! :)

Helvetti on hyvin latautunut käsite. Kenelläkäänhän ei ole kokemuksellista tietoa siitä, millainen taivas ja helvetti on. Tosin maanpäällisestä helvetistä on monellakin kokemusta. Itse ajattelen helvetistä, että se on lopullista ja pysyvää eroa Jumalan hyvyydestä ja rakkaudesta. Se on yksin ja hylätyksi jäämistä, toivottomuuta ja tuskaa. Siis juuri sitä, mitä ihmiset kärsimyksessä kokevat.

Minulle ei ole ongelma, vaikka helvettiä ei olisikaan. Minä en tarvitse ajatteluuni helvettiä siksi, että saisin kihertää ajatuksesta, että lällällää, minä pääsen taivaaseen, mutta tuo ja tuo ja tuo joutuu helvettiin - ja se on ihan oikein. En ylipäätään elä elämääni helvettifantasioiden parissa, enkä askaroi toisten sieluntilan kysymysten parissa. Omassa elämässä on riittävästi tarpomista ja hyvään pyrkimistä.

Taivaasta en osaa paljon muuta sanoa kuin että toivoisin että se on olemassa. Ja jos se on olemassa ja on olemassa ajallisesti rajaton aika (ikuisuus, iankaikkisuus), saisin olla osallinen, hyvästä, turvasta, ilosta, levosta ja Jumalan läsnäolosta. Jos taivasta ei ole, eikä Jumalaakaan, en ajattele, että voi kettu, meni hyvä elämän piloille uskovaista leikkiessä, jos olisin tämän tiennyt, olisin elänyt ihan toisenlaisen elämän.

Entä sitten käännyttäminen? Se on hyvin vastenmielinen sana. Se on henkistä ja hengellistä väkivaltaa. Se on ylemmyydentuntoa, tarvetta hallita ja olla oikeassa, henkisen liikkumatilan puuttumista. Minä uskon dialogiin ja kohtaamiseen. Molemmat osapuolet voivat oppia ja saada itselleen, jos ovat valmiita siihen. Aito dialogi edellyttää toisen kunnioittamista hänen erilaisuudestaan huolimatta, eikä keskustelun tarkoitus ole ehdottomasti saada toinen ajattelemaan itsen lailla.

Miltä tämä kuulostaa? Löydätkö mitään liittymäkohtia omaan ajatteluusi?

Olisin ihan oikeasti kiinnostunut hengellisyydestä, jonka peruspilareihin ei kuulu me vs muut -asetelma millään tasolla. Tähän astisessa elämässäni en ole sellaisesta vielä kuullut. Omatuntoni ei mitenkään antaisi minun osallistua toimintaan, jossa uskotaan esim. helvettiin ja käännytykseen.

koska halusit vastata ap:n esittämään kysymykseen. Tiedätkö: sinun ei tarvitse olla hengellinen tai saada uskonnosta tai mistään muualtakaan sisäistä rauhaa, jos et halua. Jos sinä koit seurakunnan toiminnassa mukana olemisen sinulle sopimattomana, hyvä, että lähdit pois. Voi hyvä olla, että seurakunnan ilmapiiri oli vääristynyt tai kaksinaismoralistinen tms. Seurakuntanuoriaika on usein aika repivää. Se on ihmisen kasvussa mustavalkoisinta aikaa ja silloin julistetaan kiihkeimmin, miten asiat ovat. Ikä ja elämänkokemus tuo suhteellisuutta, malttia ja nöyryyttä. Mitä luulet: olisiko sinulle mitenkään mahdollista ajatella, että on muunkinlaista uskonnollisuutta kuin mihin itse olet tutustunut tai mitä olet kokenut? Eivät kaikki uskonnolliset ihmiset ole aivottomia, moraalittomia, ankeita tai pakko-oireista kärsiviä (pakko käännyttää kissat ja koiratkin, jos ihmiset loppuvat). En minäkään ajattele, että kaikki uskonnottomat olisivat yhdestä puusta veistettyjä. Heistä voi kuitenkin rakentaa irvikuva, johon ymppää kaikki keksimänsä inhotuspiirteet ja ilkkuu perään.

Jep. Valitsin siksi kristinuskon esimerkiksi... ... koska a. minulla on siistä omakohtaista kokekusta b. enemmän nähin juttuihin kristityt kirjoitta, kuin esim. buddhalaiset. Pointtini pätee kuitenkin ihan jokaiseen uskontoon. Minusta esim. hihhuloivat jehovat ja muslimit ovat ihan yhtä kapeakatseisia kuin esim. hihhulikristityt. Samaa itsekeskeisyyttä ja muiden dissaamista (tappamisesta nyt puhumattakaan...) kaikki tyynni. Omat aivot laitetaan kyllä useimmissa hihhulilahkoissa tiukasti sinne narikkaan, poikkeamia ei suvaita. Kaikki selittyy tietenkin kyseisen uskonnon pyhällä kirjalla, no problemo. Uskonnoista saa mukavasti "me" -henkeä ja yhteisöllisyyttä, mutta hinta on kova.

saa rauhaa? Huomaatko: reagoit sellaiseen, mitä kukaan ei ollut sanonut. Jos joku kertoo, että oma hengellisyys on kristillistä, ei siinä vielä oteta mitään kantaa, voiko rauhaa saada muualta ja mistä. Toivon, ettei TAAS tästäkin ketjusta tule iänikuista hei, uskovaiset-uskovaiset luulevat ihan väärin-uskonnonopetus pois koulusta-erosin kirkosta-olen ateisti, vain minulle on suotu kyky käyttää aivoja -jauhantaa. Ihan peace, asioista voi keskustella ilman kiihkoa ja vihollisasetelmia rakennellen!

Miksiköhän sitten myös muista uskonnoista saa ihan saman rauhan? Ai niin, muttakunnehänovatsaatanastajamuutenkinväärässäkumevaanollaanoikeassajakumeidänrauhaonvaansitäoikeanlaistarauhaa. Vai mitä? ;) Kestin srk-nuorissa jopa kolme vuotta, kunnes järki ja omatunto voittivat. Nyt olen agnostikko, mutta missään nimessä en suostu hurahtamaan yhdenkään uskonnon itsekeskeiseen maailmaan. Eiköhän se jumala, jos sitä on, ole pikkasen isompi kuin nämä ihmisten kehtittämä kummalliset systeemit.

ja itsensä tutkailusta, itseensä tutustumisesta. Kun rauhoittuu tavoittaa sisimpänsä ja saa voimaa. Tämä hiljentyminen voi tapahtua uskonnon, meditaation, kautta ja ei ole sidoksissa tiettyyn uskontoon. Vaikka luulemme turvaavamme johonkin korkeaan voimaan olemme avoimia itsellemme.

en kuulu mihinkään kirkkoon enkä kannata mitään uskontoa mutta koen eläväni Jumalan kämmenellä.

Syvä mielenrauha tulee siitä että tunnen olevani turvassa ja että elämälläni on jokin suurempi tarkoitus ja jatkumo. Saan vastaukset kysymyksiin ja avun huoliini.

Jotkut ihmiset vain vaipuvat "hurmokseen" helposti. Ei sillä ole minkään satuolentojen kanssa mitään tekemistä.

Mielen rauhassa on mielestäni kyse jostakin seesteisyydestä ja turvan tunteesta, levollisuudesta elämän ristiriitojen keskellä, oman elämän merkityksen ja mielekkyyden kokemisella, suostumisesta omaan elämäänsä. Tällaisesta mielenrauhaa voi syntyä eri lähteistä. Joillekin se nousee hengellisyydestä. Olisiko sinun mahdollista sallia tämä toisille, vaikka sinulla olisi erilaisia kokemuksia?

Mielestäni hurmos ja mielen rauha ovat eri käsitteitä.

Hengellisyyshän on pelkkää itsesuggestiota Jotkut ihmiset vain vaipuvat "hurmokseen" helposti. Ei sillä ole minkään satuolentojen kanssa mitään tekemistä.

millaisia kärpäspapereitä nämä uskonnollisuusaiheiset ketjut ovat niille, joille uskonnollisuus ei (muka) merkitse mitään. Aina löytyy joku, joka haluaa julistaa, miten toisten kokemukset ovat pelkkää feikkiä. Johtuuko tämä siitä, että tällaisilla kirjoittajilla ei ole tapahtunut riittävää eriytymistä itsen ja toisten välillä ja siksi on mahdotonta sietää sitä, että toisilla ihmisillä voisi olla erilaisia kokemuksia kuin itsellä?

Hengellisyyshän on pelkkää itsesuggestiotaJotkut ihmiset vain vaipuvat "hurmokseen" helposti. Ei sillä ole minkään satuolentojen kanssa mitään tekemistä.

joka rauhoittaa ja tuo turvallisuutta. Siihen uskonto on hyvä asia.



Itse koen itseni tasapainoiseksi ja kokonaiseksi ilman uskontoa, en tarvitse mitään keinotekoista tunteakseni oloni turvalliseksi tai rauhalliseksi - olen sitä jo =) Mutta ymmärrän, että mieleltään rikkinäinen tai tasapainoton ihminen tarvitsee jotain mihin tukea ja uskoa.

millaisia kärpäspapereitä nämä uskonnollisuusaiheiset ketjut ovat niille, joille uskonnollisuus ei (muka) merkitse mitään. Aina löytyy joku, joka haluaa julistaa, miten toisten kokemukset ovat pelkkää feikkiä. Johtuuko tämä siitä, että tällaisilla kirjoittajilla ei ole tapahtunut riittävää eriytymistä itsen ja toisten välillä ja siksi on mahdotonta sietää sitä, että toisilla ihmisillä voisi olla erilaisia kokemuksia kuin itsellä?

Hengellisyyshän on pelkkää itsesuggestiotaJotkut ihmiset vain vaipuvat "hurmokseen" helposti. Ei sillä ole minkään satuolentojen kanssa mitään tekemistä.

jossa saa kommentoida ja argumentoida keskustelun alla olevia asioita. Asioista voidaan olla montaa mieltä ja keskustelupalasta on kaiketi se foorumi, jossa myös eriävät mielipiteen ovat sallittuja ja jopa toivottavia - aiheesta riippumatta.

Jos ajateltaisiin aitoa hengellisyyttä ja sisäistä rauhaa, mulle tulisi mieleen enemmänkin esimerkiksi buddhismi ja Dalai Lama, kuin vaikkapa Paavi katolisen kirkon pedodiilikähmintöineen. Sun muut touhut, millä näitä yritetään vieläpä peitellä, ja selitellä paholaisen töiksi :(

Eikä tarvitse mennä edes vatikaaniin asti jos ajatellaan uskonnollisen yhteisön hyväksymää ja peittelemää hyväksikäyttöä - esimerkkejä löytyy ihan kotomaastakin. Syytetään vain paholaista ja voidaan hyväksikäyttää jatkossakin "enhän minä kun se paholainen"

tasapainoiseksi, kokonaiseksi, turvalliseksi ja rauhalliseksi - ilman uskontoakin.

Kuitenkin tuo näkemyksesi siitä, että vain mieleltään rikkinäinen tai tasapainoton ihminen tarvitsee jotain, mihin tukea ja uskoa, kuulostaa aika kapealta ihmiskäsitykseltä. Oletko varma, että vaikka mitä elämässäsi tapahtuisi, säilyttäisit stoalaisen tyyneytesi? Minä en ole tavannut sellaisia ihmisiä, jotka eivät suuren kärsimyksen kohdatessa kysyisi ns. perimmäisiä kysymyksiä: mistä tässä elämässä oikein on kyse? mikä on elämän mieli? miten kestän elämääni? mihin minun toivoni on ankkuroitu? onko kaikki tässä? mitä kuoleman jälkeen tapahtuu? onko kaikki vain sattumaa tai luonnonlakien ohjaamaa vai onko joku tai jokin tämän kaiken takana?

Vastaukset voiva olla erilaisia, eikä kaikkien ihmisten vastaukset sisällä uskonnollista vakaumusta, mutta on aika suppeaa ajatella, että hengellisyys olisi vain jonkun uskonkappaleen hokemista (esim. edellä mainittuihin kysymyksiin vastaamista aina uudellen vain: uskon Jumalaan, uskon Jumalaan, uskon Jumalaan). Hengellisyys on paljon laajempi ilmiö.

Psykologian näkökulmasta kuulostaa erikoiselle näkemyksesi, että ihmisen riippuvuus ja tarvitseuus olisi vain merkki mielenterveyden häiriöstä ja psyykkisestä epätasapainosta. Etkö sinä tarvitse tai ole riippuvainen mistään tai kenestäkään?

turvattomuutta tuntevilla ihmisillä on tarve löytää joku asia joka rauhoittaa ja tuo turvallisuutta. Siihen uskonto on hyvä asia. Itse koen itseni tasapainoiseksi ja kokonaiseksi ilman uskontoa, en tarvitse mitään keinotekoista tunteakseni oloni turvalliseksi tai rauhalliseksi - olen sitä jo =) Mutta ymmärrän, että mieleltään rikkinäinen tai tasapainoton ihminen tarvitsee jotain mihin tukea ja uskoa.

Pedofilia on täysin tuomittava teko. Siihen sortuvat kuitenkin valitettavasti myös uskonnottomat ihmiset. Eivätkä kaikki uskonnolliset ihmiset tee seksuaalirikoksia, eikä peittele ja puolusta niitä.

Jos ajateltaisiin aitoa hengellisyyttä ja sisäistä rauhaa, mulle tulisi mieleen enemmänkin esimerkiksi buddhismi ja Dalai Lama, kuin vaikkapa Paavi katolisen kirkon pedodiilikähmintöineen. Sun muut touhut, millä näitä yritetään vieläpä peitellä, ja selitellä paholaisen töiksi :(

Eikä tarvitse mennä edes vatikaaniin asti jos ajatellaan uskonnollisen yhteisön hyväksymää ja peittelemää hyväksikäyttöä - esimerkkejä löytyy ihan kotomaastakin. Syytetään vain paholaista ja voidaan hyväksikäyttää jatkossakin "enhän minä kun se paholainen"

Kahdeksan vuotta täällä uskonnollisuusaiheisia keskusteluja seuranneena ja niihin osallistuneena alkaa olla aikamoinen näppituntuma, mitkä ilmiöt ovat vakiintuneita. Tämä mainitsemani on yksi sellainen. Tunnistavatkohan uskonnottomat/ ateistit tätä itse ollenkaan? Miten satuhahmoista (kuten Jumala) puhuminen houkuttaa niin paljon? Miksi uskonnolliset aihepiirit ovat joillekin kuin punainen vaate: sarvet ojossa kimpppuun, riippumatta siitä, mistä oikein puhutaan?

millaisia kärpäspapereitä nämä uskonnollisuusaiheiset ketjut ovat niille, joille uskonnollisuus ei (muka) merkitse mitään. Aina löytyy joku, joka haluaa julistaa, miten toisten kokemukset ovat pelkkää feikkiä. Johtuuko tämä siitä, että tällaisilla kirjoittajilla ei ole tapahtunut riittävää eriytymistä itsen ja toisten välillä ja siksi on mahdotonta sietää sitä, että toisilla ihmisillä voisi olla erilaisia kokemuksia kuin itsellä?

tämä lienee keskustelupalsta, Hengellisyyshän on pelkkää itsesuggestiotaJotkut ihmiset vain vaipuvat "hurmokseen" helposti. Ei sillä ole minkään satuolentojen kanssa mitään tekemistä.

jossa saa kommentoida ja argumentoida keskustelun alla olevia asioita. Asioista voidaan olla montaa mieltä ja keskustelupalasta on kaiketi se foorumi, jossa myös eriävät mielipiteen ovat sallittuja ja jopa toivottavia - aiheesta riippumatta.

tasapainoiseksi, kokonaiseksi, turvalliseksi ja rauhalliseksi - ilman uskontoakin. Kuitenkin tuo näkemyksesi siitä, että vain mieleltään rikkinäinen tai tasapainoton ihminen tarvitsee jotain, mihin tukea ja uskoa, kuulostaa aika kapealta ihmiskäsitykseltä. Oletko varma, että vaikka mitä elämässäsi tapahtuisi, säilyttäisit stoalaisen tyyneytesi? Minä en ole tavannut sellaisia ihmisiä, jotka eivät suuren kärsimyksen kohdatessa kysyisi ns. perimmäisiä kysymyksiä: mistä tässä elämässä oikein on kyse? mikä on elämän mieli? miten kestän elämääni? mihin minun toivoni on ankkuroitu? onko kaikki tässä? mitä kuoleman jälkeen tapahtuu? onko kaikki vain sattumaa tai luonnonlakien ohjaamaa vai onko joku tai jokin tämän kaiken takana? Vastaukset voiva olla erilaisia, eikä kaikkien ihmisten vastaukset sisällä uskonnollista vakaumusta, mutta on aika suppeaa ajatella, että hengellisyys olisi vain jonkun uskonkappaleen hokemista (esim. edellä mainittuihin kysymyksiin vastaamista aina uudellen vain: uskon Jumalaan, uskon Jumalaan, uskon Jumalaan). Hengellisyys on paljon laajempi ilmiö. Psykologian näkökulmasta kuulostaa erikoiselle näkemyksesi, että ihmisen riippuvuus ja tarvitseuus olisi vain merkki mielenterveyden häiriöstä ja psyykkisestä epätasapainosta. Etkö sinä tarvitse tai ole riippuvainen mistään tai kenestäkään?

turvattomuutta tuntevilla ihmisillä on tarve löytää joku asia joka rauhoittaa ja tuo turvallisuutta. Siihen uskonto on hyvä asia. Itse koen itseni tasapainoiseksi ja kokonaiseksi ilman uskontoa, en tarvitse mitään keinotekoista tunteakseni oloni turvalliseksi tai rauhalliseksi - olen sitä jo =) Mutta ymmärrän, että mieleltään rikkinäinen tai tasapainoton ihminen tarvitsee jotain mihin tukea ja uskoa.

Aika paljonkin enemmän kuin mitä keskivertotallaaja elämänsä aikana kohtaa. Stoalaisesta tyyneydestä en tiedä, mutta en ole kokenut tarvitsevani uskontoa itseni tueksi. Kuoleman jälkeisestä en tiedä ja väitän, ettei kukaan mukaan voi tietää. Itselleni elämä on tässä ja nyt. Jokainen meistä varmasti pohtii elämänsä eri vaiheissa elämäsn isoja kysymyksiä, moni uskovainen ei vain tunnu käsittävän, että niitä voi pohtia muunkin kuin uskonnon ja hengellisyyden näkökulmasta ja lähtökohdista. Mistä olen tullut, mihin menen, miksi tämä tapahtuu minulle - kaikkia näitä voi pohtia myös monesta muuta näkökulmasta kuin uskonnon näkökulmasta. Missään vaiheessa en kirjoittanut, että hengellisyys olisi pelkkien uskonkappaleiden hokemista, sekoittanet minut johonkin toiseen vastaajaan.

Ja itseasiassa psykologian näkökulmasta riippuvuudet ovat juurikin merkki heikosta minästä ja epävakaudesta. Tosiasiassa en kyllä rinnastanut uskonnollisuutta riippuvuuteen, mutta tietyssä mielessä uskovaisten kirjoituksista, ajatuksista paistaa aina vahvasti etsintä, hakeminen - etsitään ja haetaan kunnes löydetään uskonnosta ja jumalasta rauha. Siksi uskovaisten on ehkä vaikea käsittää, että monet ovat löytäneet sen rauhan ihan ilman uskontoa.

jos joku kritisoi uskontoa niin heti joku uskovainen tulee kommentoimaan tyyliin "kas sitten kun kohtaat elämässäsi oikeita ja vakavia ongelmia niin sitten sinäkin tarvitset tukea ja turvaa jeesukselta".



Näitä vastakkainasetteluja ei tulisi näin kärkkäästi jos uskovaiset vihdoin ymmärtäisivät, että on ihan ok ajatella toisellakin tavalla. Uskovaisten pahin ja yleisin synti näyttää olevan suvaitsemattomuus ja kapeakatseisuus.

kaikki elämässä. Mitä mieltä on värjätä ja tupeerata karvoja, jotka sattuvat olemaan päässä? Miksei ei väkerretä kainalo- ja säärikarvoja, samoista apinan turkin jämistähän on kyse? Miksi jotkut juoksevat hikihatussa jonkun pallon perässä sikin sokin nurmikenttää? Eihän siinä päästä perille minnekään? Entä miksi kaikki vaivannäkö kulinarismin eteen? Kyllähän tämän ajan tekniikalla voitaisiin siirtyä suoraan koiranruuan kaltaisiin rakeisiin, josta saisi tarvittavat ravintoaineet?

Miksi, oi miksi elämä on niin moniulotteista? Miksi muita kiinnostaa sellaiset asiat, jotka minun mielestä on ihan huttua?

millaista höttöä ja hörhöä uskonto on. Sama asia käännetään - tilanteesta riippuen - joko niin tai näin, vailla mitään logiikkaa. Tuohon psykologiakeskusteluun sekaannun tämän verran: kovin vaivaisten psykan aineopintojen perusteella sanoisin, että addiktio ei ole täysin tasapainoisen ja terveen ihmisen ominaisuus. Keskustelua voisi toki jatkaa ikuisuuksiin esim. addiktion tasoista ja siitä, onko kukaan täysin vapaa niistä. Mutta se ei liene tässä pääasia.

että mielenrauha voi syntyä muustakin kuin uskonnollisesta kokemuksesta. Suon sen muille mielihyvin. Toivoisin kuitenkin, ettei uskonnottomilla olisi niin suurta tarvetta ilmoittaa joka väliin, että uskonnollisen ihmisen kokemus on pelkkää harhaa, aivopesua, kemiallinen aivohäiriötila, psyykkistä epävakautta, älyn puutetta - mitä milloinkin. Ensinnäkin toisen ihmisen kokemuksesta on ihan älytöntä sanoa, ettei se ole totta. Se on kokijalle totta. Kokemusten perusteella ei voida kuitenkaan tehdä yleispäteviä johtopäätöksiä: se, mitä minä koen, sen kuuluu olla kaikkien ihmisten kokemus.

Mikähän psykologiatieto sinulla on tämän väitteen taustalla: "Ja itseasiassa psykologian näkökulmasta riippuvuudet ovat juurikin merkki heikosta minästä ja epävakaudesta."? Ainakin psykodynaamisen psykoterapian mukaan ajatellaan, että ihminen liikkuu koko elämän riippuvuuden ja riippumattomuuden sekä erillisyyden ja läheisyyden välisellä janalla. Terve ihminen ei siis ole absoluuttisen riippumaton mistään tai kenestäkään - päinvastoin se kertoo oman riippuvaisuuden ja tarvitsevuuden kieltämisestä ja torjumisesta. Ainoa oikea kasvusuunta ei ole Camelboots-mies (tai nainen), joka ratsastaa koko elämänsä yksin kohti auringonlaskua. Liian autonominen ihminen voi olla myös sisäisesti tavattoman yksinäinen ja suojella omaa haavoittuvuuttaan vetäytymällä pois suhteista, joissa oma riippuvuus paljastuu. Ihminen syntyy riippuvaisena toisten ihmisten huolenpidosta ja kasvaa suhteessa.

Aika paljonkin enemmän kuin mitä keskivertotallaaja elämänsä aikana kohtaa. Stoalaisesta tyyneydestä en tiedä, mutta en ole kokenut tarvitsevani uskontoa itseni tueksi. Kuoleman jälkeisestä en tiedä ja väitän, ettei kukaan mukaan voi tietää. Itselleni elämä on tässä ja nyt. Jokainen meistä varmasti pohtii elämänsä eri vaiheissa elämäsn isoja kysymyksiä, moni uskovainen ei vain tunnu käsittävän, että niitä voi pohtia muunkin kuin uskonnon ja hengellisyyden näkökulmasta ja lähtökohdista. Mistä olen tullut, mihin menen, miksi tämä tapahtuu minulle - kaikkia näitä voi pohtia myös monesta muuta näkökulmasta kuin uskonnon näkökulmasta. Missään vaiheessa en kirjoittanut, että hengellisyys olisi pelkkien uskonkappaleiden hokemista, sekoittanet minut johonkin toiseen vastaajaan. Ja itseasiassa psykologian näkökulmasta riippuvuudet ovat juurikin merkki heikosta minästä ja epävakaudesta. Tosiasiassa en kyllä rinnastanut uskonnollisuutta riippuvuuteen, mutta tietyssä mielessä uskovaisten kirjoituksista, ajatuksista paistaa aina vahvasti etsintä, hakeminen - etsitään ja haetaan kunnes löydetään uskonnosta ja jumalasta rauha. Siksi uskovaisten on ehkä vaikea käsittää, että monet ovat löytäneet sen rauhan ihan ilman uskontoa.

- Ongelmat maailmasta poistuisivat, jos uskovaiset/ ateistit muuttuisivat kirjoittajan kaltaiseksi ja hänen laillaan ajatteleviksi."Näitä vastakkainasetteluja ei tulisi näin kärkkäästi jos uskovaiset vihdoin ymmärtäisivät, että on ihan ok ajatella toisellakin tavalla."

- Sterotypiointi: tiedän millaisia kaikki lokeroimani ihmiset ovat. "Uskovaisten pahin ja yleisin synti näyttää olevan suvaitsemattomuus ja kapeakatseisuus." Sterotypiat eivät koske koskaan minua itseäni, koska olen aito ja uniikki, ajattelen ihan itse, enkä ole mikään massanjatke.

- Haluttomuus yrittää ymmärtää toisia ihmisiä ja kysyä ja tarkentaa; pakkotarve saada sanoa oma näkemyksensä aitona totuutena, haluttomuus ja kyvyttömyys tarkastella asioita kiihkottomasti ja ilman mustavalkoisuutta.

yleinen kaava näissä uskontokeskusteluissa: jos joku kritisoi uskontoa niin heti joku uskovainen tulee kommentoimaan tyyliin "kas sitten kun kohtaat elämässäsi oikeita ja vakavia ongelmia niin sitten sinäkin tarvitset tukea ja turvaa jeesukselta". Näitä vastakkainasetteluja ei tulisi näin kärkkäästi jos uskovaiset vihdoin ymmärtäisivät, että on ihan ok ajatella toisellakin tavalla. Uskovaisten pahin ja yleisin synti näyttää olevan suvaitsemattomuus ja kapeakatseisuus.

Jankkaavuus, kyvyttömyys tarkastella asioita isommasta kokonaisuudesta, samojen argumenttien jatkuva toisto ja yritys keksiä pyörä uudelleen (minä keksin juuri, että... jo muinaiset roomalaiset olivat havainneet asian), luulot ja mutut korvaavat tiedon.