Rakastaako mies vaimoaan silloin jos ei jätä tätä toisen takia,

noin vuoden ajan. Kun sain tietää asiasta, pistin hänet pihalle (ihan oikeasti, muutti vanhempiensa luo samana iltana). En tiedä kauanko tätä olisi jatkunut, ellen olisi saanut tietää. Tämän mukaan siis mies olisi "rakastanut" minua enemmän kuin tätä sivusuhdetta kun jäi luokseni (eron hetkellä meillä tyttäremme oli kolmekuinen). No puoli vuotta mies yritti vikitellä takaisin, vannoi rakkauttaan, mutta edelleen sivusuhde jatkui. Lopulta kyllästyin tähän ja ilmoitin miehelle että meillä ei ole MITÄÄN mahdollisuuksia enää koskaan palata yhteen tämän kaiken jälkeen. Tämän jälkeen mies on ollut tämän rakastajansa kanssa 8 vuotta ja ovat nykyään naimisissa, joten kumpaa mies rakasti enemmän?



Itse olen tullut siihen tulokseen että on saamaton tossukka, joka ei pysty itse tekemään päätöksiä, enkä usko että rakastaa/rakasti meistä kumpaakaan sen enempää kuin toistakaan. Hänelle tärkeintä on elämän helppous, se että on asuinpaikka ja joku viettämässä yöt vieressä. Sillä ei ole niin väliä kuka se joku on.

Mutta on sekin mahdollista, että tunteet toista naista kohtaan ovat pintakuohua, ja meneillään oleva aviokriisi palvelee lopulta miehen (ja myös vaimon)henkisen kehittymisen tarkoitusta.

Toisen syvä loukkaaminen ei palvele henkistä kehittymistä vaan pyrkimistä näennäiseen ja epäterveeseen valta-asemaan toista polkemalla. Tällaisista valtailluusioistahan jotkut ovat suorastaan riippuvaisia.

On naisten yleinen harha keskittyä koko ajan mieheen ja miettiä, mitä mies aikoo. Ajatelkaa omaa elämäänne.

Onko teillä kaikki, mitä haluatte? Tiedättekö ylipäätään, mitä haluatte? Nainen, jolla on oma elämä ja tavoitteita, on miehelle kiinnostava kumppani.

Kun sitoutuu toiseen ja perustaa hänen kanssaan perheen, tulee väistämättä jossain määrin riippuvaiseksi hänenkin tekemisistään. Tämä ei tarkoita etteikö olisi omaa elämää. Minulle ja puolisolleni perhe-elämä on yhteinen keskeinen elämänsisältö, ja tuntuisi aivan absurdilta jos hän rupeaisi yhtäkkiä syyllistämään minua siitä ettei elämäni fokus tällä hetkellä olekaan tuleva Nobel.

Kiitos tästä. Kumpa me kaikki ymmärtäisimme elämää näin hyvin.

Ja niinpä taisit puhuakin:-)

Pitää keksiä mitä tahansa selityksiä, miksei jättäisi - muita, kuin rakkaus.

Tosiasiassahan tällainen pettäjäpuoliso tosiasiassa ei oikein kykene kunnolliseen rakkauteen. Jos jotakuta rakastaa, häntä ei halua satuttaa. Uskoisin, että pitkäaikaisia rinnakkaissuhteita harjoittavat ovat järjestään tunne-elämältään vaurioituneita. Terveen tunne-elämän omaava ihminen ei pysty tekemään mitään niin pahaa ja elämään kaksoiselämää, sorry vaan, te pettäjät, jotka tätä luette! Suosittelen lämpimästi terapiaa joka ikiselle, joka on vain "viattomasti lipsunut tuohon tilanteeseen", kuten lähestulkoon jokainen tilanteestaan väittää. Paskan marjat.

Oletko todella nuori vain vaan jäänyt henkisesti jonnekin teini-ikään? Useimmat ihmiset oppii ennemmin tai myöhemmin, että elämässä tehdään virheitä ja vääriä valintoja, eikä ihminen silti ole välttämättä läpeensä paska. Avioliitoissakin voi olla todella kamalia aikoja, ja silti ne voivat kestää vuosikymmeniä ja muuttua paremmaksi huonon ajan jälkeen. Rakkauskin on koko ajan muuttuva asia, ei mikään olento itsessään.

En ole ikinä ollut kenenkään kakkosnainen, enkä hyväksy pettämistä lähtökohtaisesti. Mutta ihminen on erehtyväinen, enkä lähtisi ketään tuomitsemaan ihan helposti.

Jokaisen ihmisen jokaisen teon takana on hyvä tarkoitus. Ja jokainen vastaa loukkaantumisestaan itse. Loukkaantuneena oleminen on valittu tunnereaktio. Ei sitä ole pakko valita.



Olen minäkin ollut syvästi loukkaantunut ja minuakin on törkeästi petetty, mutta en enää usko ollenkaan, että ex-mieheni tarkoitus olisi ollut "loukata minua syvästi". Hänellä olivat mielessä omat hyvät aikeensa, ja niiden toteuttamisen sivutuotteena hän teki asioita, jotka tuntuivat minusta pahalta. Tarvitsin sen pahan olon, että ymmärsin, ettei se suhde/avioliitto ylipäätään ollut johtamassa minua mihinkään hyvään. Se oli ollut virheliike meiltä molemmilta.



Näin jälkeenpäin kiitän ex-miestäni siitä, että hän "loukkasi minua syvästi", koska muuten en olisi mitenkään päässyt tähän, missä nyt olen: paljon tasapainoisempaan ja onnellisempaan elämään. Minulla on myös mies, jonka kanssa jaamme tärkeimmät elämäntavoitteet.



Rautalangasta: exäni ei loukannut minua syvästi, vaan teki minulle suuren palveluksen! Näin on, jos katse nostetaan hieman ylemmäs, koko elämän mittakaavaan.



Myös erhe-elämä voi tietenkin olla valittu elämänsisältö, ja lapsiperhevaiheessa sen erittäin mielellään pitäisikin olla. Onnettomat perheet tulevat siitä, kun perustetaan perhe ilman tätä valintaa. Silloin ei osata priorisoida asoita oikein eikä tajuta, että tämä jakso kestää vain jonkin aikaa ja sitten taas on muiden asioiden ja tavoitteiden aika.

jos rakastaa vaimoaa ei pidä ollenkaan toista naista. Jos pettää vaimoaa niin pitää tätä pilkkanaan, ei rakasta. Paremminkin on vaimon kanssa jonkun muun syyn takia esim. taloudellisten asioiden vuoksi.

vaikka pitäisikin yllä suhdetta tähän toiseen? Eikös vaimo silloin kuitenkin ole rakkaampi jos pysyy tämän luona? Olettaen ettei vaimo tiedä suhteesta ja mies siis vapaaehtoisesti pysyy vaimon luona.

Loukkaantuminen ei ole valittu tila, ja epätarkoituksenmukaisen, toimimattoman suhteen voi mainiosta päättää myös menemättä niin pitkälle, että ruhjoo toisen psyykeä.

Oletko todella nuori vain vaan jäänyt henkisesti jonnekin teini-ikään? Useimmat ihmiset oppii ennemmin tai myöhemmin, että elämässä tehdään virheitä ja vääriä valintoja, eikä ihminen silti ole välttämättä läpeensä paska. Avioliitoissakin voi olla todella kamalia aikoja, ja silti ne voivat kestää vuosikymmeniä ja muuttua paremmaksi huonon ajan jälkeen. Rakkauskin on koko ajan muuttuva asia, ei mikään olento itsessään.

En ole ikinä ollut kenenkään kakkosnainen, enkä hyväksy pettämistä lähtökohtaisesti. Mutta ihminen on erehtyväinen, enkä lähtisi ketään tuomitsemaan ihan helposti.

mutta kyllä hän on enemmän oikeassa kuin sinä. Tottakai ihminen tekee erehdyksiä, mutta tehdyt valinnat ja erehdykset kertovat meistä ihmisinä. Ihmeesti joidenkin ihmisten virheet tuottavat uudestaan ja uudestaan tuskaa muille ihmisille (ja jotain kiellettyä kivaa heille itselleen), kun taas toisten virheet ovat omiaan aiheuttamaan harmia enimmäkseen heille itselleen. Itse en sallisi itselleni sellaista vaihtoehtoa, että rupeaisin pettämään hienoa, suuresti arvostamaani puolisoa. Joku muu sallii itselleen tällaisen, eikä häntä silloin mistään pienestä asiasta olla tuomitsemassa. Tokihan pettäjälle olisi mukavaa päästä pälkähästä analysoimalla itseään pehmoisin sanakääntein ja vetoamalla siihen, kuinka "elämä ei ole mustavalkoista". Ihmeesti meillä kotona ei ole koskaan tarvetta pelata tätä korttia.

Jokaisen ihmisen jokaisen teon takana on hyvä tarkoitus. Ja jokainen vastaa loukkaantumisestaan itse. Loukkaantuneena oleminen on valittu tunnereaktio. Ei sitä ole pakko valita. Olen minäkin ollut syvästi loukkaantunut ja minuakin on törkeästi petetty, mutta en enää usko ollenkaan, että ex-mieheni tarkoitus olisi ollut "loukata minua syvästi". Hänellä olivat mielessä omat hyvät aikeensa, ja niiden toteuttamisen sivutuotteena hän teki asioita, jotka tuntuivat minusta pahalta. Tarvitsin sen pahan olon, että ymmärsin, ettei se suhde/avioliitto ylipäätään ollut johtamassa minua mihinkään hyvään. Se oli ollut virheliike meiltä molemmilta. Näin jälkeenpäin kiitän ex-miestäni siitä, että hän "loukkasi minua syvästi", koska muuten en olisi mitenkään päässyt tähän, missä nyt olen: paljon tasapainoisempaan ja onnellisempaan elämään. Minulla on myös mies, jonka kanssa jaamme tärkeimmät elämäntavoitteet. Rautalangasta: exäni ei loukannut minua syvästi, vaan teki minulle suuren palveluksen! Näin on, jos katse nostetaan hieman ylemmäs, koko elämän mittakaavaan. Myös erhe-elämä voi tietenkin olla valittu elämänsisältö, ja lapsiperhevaiheessa sen erittäin mielellään pitäisikin olla. Onnettomat perheet tulevat siitä, kun perustetaan perhe ilman tätä valintaa. Silloin ei osata priorisoida asoita oikein eikä tajuta, että tämä jakso kestää vain jonkin aikaa ja sitten taas on muiden asioiden ja tavoitteiden aika.

ainakaan petettyä kohtaan.

Ei rakasta. On kiintynyt ja tottunut vaimoonsa eikä halua vaikeuttaa omaa elämäänsä. Vaimo on hänelle kuin äitihahmo joka ruokkii ja hoivaa.. Mies on itsekäs.

Rakaus on hukkunut jo silloin, kun mies on alkanut vilkuilemaan muita.

Kiitos tästä. Kumpa me kaikki ymmärtäisimme elämää näin hyvin.

Ja niinpä taisit puhuakin:-)

Ihmisen elämä ei ole suora, vaan siinä on mutkiakin.

kun muilta ei heru toivottua validointia.

Kiitos tästä. Kumpa me kaikki ymmärtäisimme elämää näin hyvin.

Ja niinpä taisit puhuakin:-)

Ihmisen elämä ei ole suora, vaan siinä on mutkiakin.

Hupaisi sormi pystyssä -asenne sinulla. Olisi varmaan hirveää olla läheisesi; kuin kuuntelisi tv-evankelistaa päivät pitkät.

valitettavasti:(



Meillä mies on sanonut, ettei rakasta minua. Hän on jopa sanonut että haluaa avioeron ja että on ihastunut toiseen...



Tätä on nyt kestänyt 3 vuotta, eikä mies ole vieläkään lähtenyt!! Kumpaako hän siis rakastaa, minuakoko vaiko sitä ihastustaan?



No väittäisinpäs että sitä ihastustaan kun kerran minulle sanotaan suoraan, että hän ei minua rakasta, MUTTA siltikään hän ei ole vielä valmis eroonkaan!! Ja syy tähän lienee VAIN ja ainoastaan lapset, joista mies ei haluaisi "luopua"...tai sitten ihan joku muu syy, jota en edes tiedä tai käsitä, mutta rakkautta se ei ainakaan ole, että mies edelleen "kyräilee" tässä!!



Ja juu, pariterapiassa käydään, ollaan käyty jo reilut puoli vuotta eikä mikään ole tuona aikana muuttunut mihinkään suuntaan:(



Sen tieän että tuo (vielä) mieheni on maailman "selkärangatomin" tyyppi ja varmaa on myöskin se, ettei hän tule koskaan sitä eroa itse ottamaan...hän kun haluaa vierittää siitä(kin) syy minun niskoille:(



Lyhykäisesti siis väittäisin, että jos miehellä on sivusuhde, tiesipä vaimo siitä tai ei, niin ei se mies vaimoaan ainakaan rakasta!! Kyllä ne on ihan muut syyt pysyä perheenä, valitettavasti....

..joka on ottanut viestin omiin nimiinsä ja jota sitten täällä muuan kirjoittaja tästä moittii :D



Eli ei, 20 ei ole kehunut omaa viestiään vaan sen on tehnyt joku muu.



Ja jotakuta toista harmittaa vietävästi, että kaikki eivät ajattele sampom kuin hän itse. No, sekin harmitus on itse valittu, kuten kaikki muutkin tunteet. On se jännä juttu miten paljon aggressiota tämä ajatus herättää. On se niin vaikeaa ottaa vastuuta omista tunnetiloistaan.