Voiko "ystävyyssuhteen" lopettaa, ja jos voi niin miten?

Mulla oli samanlainen kaveri. Tutustuttiin jo peruskoulussa. Hän oli koulukiusattu ja mä aina huolehdin että hän pääsee mukaan porukkaan. Jotenkin tää vähän vinksahtaneesti alkanut kaveruus sitten aiheutti sen, että meille ei koskaan kehittynyt sellaista tasavertaista vuorovaikutusta kuin muissa kaverisuhteissani.



Meillä oli ihan kivaa, mä siis oikeasti pidin hänestä, kunnes hän sai lapsia ja elämä alkoi mennä alamäkeä (ihan siksi, että hän oli edelleen sosiaalisesti kömpelö monilla elämän osa-alueilla, mukaan lukien parisuhde sekä työ- ja opiskeluasiat. Ja äitinäkin hyvin lyhytpinnainen.)



Tommoseksi se sitten meni kuten ap sinunkin kaverin kohdalla. Mä olin aina aivan nääntynyt kun oltiin nähty, ja hän kohteli lapsiaan tavalla jota mä en voinut hyväksyä. Ikinä en soittanut itse, enkä pyytänyt käymään, eikä hänkään tajunnut vinkkiä.Yritin keskustella asioista jotka mua vaivas mut turha sanoakaan että hän ei edes reagoinut mun kysymykseen, pälpätti vaan päälle omia juttujaan. Mä sit lakkasin vaan vastaamasta puhelimeen. Hirveä morkkis pitkän aikaa mut elämäni parhaimpia päätöksiä. Vasta ton jälkeen kun hän lakkasi soittelemasta mä tajusin kuinka hirveästi toi kaveruus oli vienyt voimavaroja.



Toi kaverini oli myös jollain lailla masentunut ja siksi minusta tuntuikin, että mulla on velvollisuus olla kaveri vaikka mikä tulis. Mut kun mä ajattelin että toi tilanne ei varmasti tule muuttumaan ainakaan seuraavaan kymmeneen-kahteenkymmeneen vuoteen jos ei ihmeitä tapahdu, niin musta tuntui että tukehdun tohon kaverisuhteeseen. Mä pistin välit poikki siis lähinnä itsesuojeluvaiston avulla. Tuossa vaiheessa siis toi kaveruus vei ihan konkreettista aikaakin aika lailla koska lapsilla oli paljon ongelmia, ja aina tarvittiin lapsenvahtia/apua etsimään karannutta lasta/kyytiä viemään lasta lääkäriin jne. Ja pakkohan se oikeasti on auttaa kun tilanne on päällä.



Mut suosittelen että teet radikaalin ratkaisun ja lakkaat vastaamasta puhelimeen, joko kokonaan tai silloin kun sulla on siihen voimia. Sovi tapaamiset aina niin että ne kestää sen puoli tuntia/tunnin ja sun on pakko sitten lähteä jonnekin toiseen sovittuun menoon. Pääasia että susta tuntuu että saat otteen tästä tilanteesta ja pidät kiinni omista rajoistasi.



Mä olen sitä mieltä että kaikkien kaveruussuhteiden ei kuulukaan kestä läpi elämän, jos ja kun ihmiset muuttuvat vuosien myötä radikaalisti eikä mitään yhteistä enää ole. Pelkkä tottumus ei aina riitä kaverisuhteen ylläpitoon!

Tuli niin helpottunut olo vastauksestasi, tuntuu että todella ymmärsit mitä tarkoitin. Etkä teilannut minua huonoksi ystäväksi joka ei jaksa auttaa ja kuunnella kun toinen on masentunut (tällaisia kommentteja vähän pelkäsin saavani).



Konkreettisena hyvänä vinkkinä koin tuon ehdotuksesi tapaamisten sopimisesta niin, etteivät ne kestä kovin kauaa.. puoli tuntia-tunti vielä ehkä tosiaan menee, nykyään kaverin vierailut ovat kestäneet joskus tuntikausia ja silloin alkaa kyllä jo ahdistaa pahemmanlaatuisesti.



Ja jos siitäkään ei ole apua, tarvitsee varmaan vaan uskaltautua sitten lopettamaan se puhelimeen vastaus kokonaan.



Kiitos sulle vielä :)



ap

Oishan se tietenkin kaunis ajatus ajatella, että toiset kannattelee masentunutta ihmistä vuoden, kaksi, kymmenen, kolmekymmentä vuotta...mut jotta sen jaksaa, täytyy sen tunnesiteen olla todella tiivis tai sit tätä ihmistä kohtaan olla muita velvoitteita. Kaveruuden pitäisi olla vuorovaikutteista ja tasavertaista, tai se ei ole enää kaveruutta vaan hoitaja-hoidettava- suhde tai suojelija-uhri-suhde. Noissa on iso riski, että suojelun ja hoivan kohde mukautuu siihen rooliin joka hänellä on eikä ikinä edes tajua kuinka raskasta seuraa hän on. Mä voin sanoa täysin rehellisesti että mun ja kaverini kaveruus lähti väärille raiteille ihan siksi, että mä säälistä ja myötätunnosta sallin hänelle sellaista käytöstä jota en sallisi kenellekään muulle. Mä ihan itse annoin hänen käyttäytyä noin, ja tein tosi suurta hallaa hänelle itselleenkin; jos kukaan ei sano ihmiselle totuutta hänen käytöksestään, hän ei ikinä saa selville miksi kaikki menee aina päin mäntyä.



Mut oikeasti mut havahdutti hereille myös se, että äidilläni on ollut samanlainen ystävyyssuhde 53 (!!!) vuotta. Eikä se ole kehittynyt mihinkään. Yhä edelleen hänen ystävänsä soittaa milloin mihinkin aikaan, puhuu tuntikausia (itsestään) ja näännyttää äitini loputtomilla ongelmillaan. Mä jotenkin tajusin että jos mä en karista tuota kaveria mun elämästä, niin hän ei ikinä päästä musta vapaaehtoisesti irti. Ja miksi päästäiskään? Moniko muka suostuu kuuntelemaan valitusta mukisematta tulematta itse koskaan kuulluksi? Mun kaltainen nössykkä ystävä jolle voi järjestää yhden naisen shown ja kuunnella omaa ääntään tuntitolkulla on aika harvinaisuus eikä kukaan niin tyhmä ole että luopuis tällaisesta etuoikeudesta ja antais vähän tilaa muillekin.



Mä myöskin mietin silloin sitäkin, että pitäiskö mun kertoa hänelle ihan jotenkin kirjallisesti miltä musta tuntuu, mut se ei ois millään lailla ollut järkevä eikä viisas teko. Tavallinen, normaali ystävä ei tarvi mitään kirjeitä huomatakseen ettei anna toiselle tilaa eikä ole aidosti tästä kiinnostunut. Kaikki yritykset selvittää tätä tilannetta muuten kuin katkaisemalla välit ois todennäköisesti johtaneet vaan loputtomiin keskusteluihin kunnes mä oisin väsynyt ja pyytänyt anteeksi aiheuttamaani mielipahaa ja ehkä jopa syyllisyydentunnossa jatkanut jollain lailla yhteydenpitoa, vaikka sitä en nimenomaan enää halunnut.



Mä toivon että tää tilanne selviää sun kohdalla ap, koska selvästi se vaivaa sua kovasti. Sulla on oikeus sanoa ystävyyssuhteessakin EI ja miettiä omaakin hyvinvointia.