Kerro joku kasvatusmuisto äidistäsi, jota et riemulla muistele.

Toistuvia ikäviä muistoja äitiin liittyen on ne, kun isä pahoinpiteli minua ja äiti vain poistui paikalta.



Suoraan äitiin liittyvä ikävä muisto on siitä, kun äiti kerran väkisin syötti mulle kokonaisen ranskanleivän. Siis sillä lailla väkisin, että piti tiukasti sylissään ja tunki leipää kurkkuun. Tuntui, että tukehdun. Tuossa oli kyse siitä, että tykkäsin kovasti ranskanleivästä ja 4-lapsisessa perheessä valitin aika usein siitä, ettei sitä koskaan saa tarpeeksi. Äiti sitten kyllästyi valitukseen ja päätti, että nyt syödään niin paljon, ettei tarvitse enää valittaa.



Tässä kuulostaa rankalta, mutta enimmäkseen äitini oli aika hyvä äiti, lukuunottamatta sitä, että jätti isäni aivan liian myöhään. Nykyään tulen äidin kanssa toimeen oikein hyvin, ollaan läheisiäkin.

kun sain selkääni, koska olin kaatunut kun olin ollut hiihtämässä ja kaatunut. Olin luvannut olla itkemättä jos kaadun joten tästä rangaistuksena selkäsauna. Olin 4 tai 5 v.



Muutenkin on juonut liikaa aina ja syyllistänyt niin että teini-iästä alkaen minulla ei ole ollut itsetuntoa nimeksikään. Olen esim. tämän asian vuoksi sairastunut masennukseen koska tuntui etten ikinä voi olla tarpeeksi hyvä mihinkään.



Vasta viimeisen vuoden sisällä olen alkanut huomaamaan että en ehkä olekaan niin huono kuin olen aina kuvitellut. Olen siis nyt 22 v.



Että kiitoksia vaan "äiti". =)

Nyt olen arka, antisosiaalinen, introvertti joka pelkää sosiaalisia tilanteita.

itse tyytyväisenä ulkonäkööni pyörähdin vielä peilin edessä. Läksiäisiksi äitini kannustavasti totesi, että "muista sitten ettet luule liikoja itsestäsi, se jättää sinut pian kuitenkin." Niin että hauskaa iltaa ja älä lapsi vaan ylpisty liikaa.

Nyt olen arka, antisosiaalinen, introvertti joka pelkää sosiaalisia tilanteita.

oli aivan päinvastainen, ja silti minäkin olen arka, antisosiaalinen introvertti. Eli huono muistoni äidistä on, ettei hän tuntunut juuri välittävän minusta. Jos minulla oli jotain omituisia, ahdistavia murheita, kuten että pelkäsin että olen murhannut jonkun, tai että minua on käytetty seksuaalisesti hyväksi (minulla on mm. ocd jota ei vielä silloin huomattu) niin ketään ei kiinnostanut. Se vähän vituttaa koska olisin voinut saada hoitoa jo paljon aiemmin eikä elämäni ehkä olisi mennyt niin vituralleen.

Johtui varmasti stressistä, sillä oli yksinhuoltajana meille ja rahasta oli todella tiukkaa. Mutta muistan sen, kuinka pelkäsin monesti mennä pienenä juttelemaan äidille, sillä tämä oli lähes aina pahalla tuulella ja tiuski meille lapsille. Itse yritin kovasti miellyttää äitiä ja saada häntä paremmalle tuulelle. Oli rankkaa aina varmistella, että onko äiti sillä tuulella että uskaltaa mennä juttelemaan.



Äiti purki ongelmiaan meille, jouduimme kuuntelemaan kuinka huonosti raha-asiat yms. ovat. Teininä hävetti, kun äiti paasasi kovaan ääneen laskujen paljoutta ja tyhjää jääkaappia kun minulla oli kavereita kylässä. Tästä johtunee, että nykyään pidän huolen ettei lapseni joudu elämään samanlaisessa puutteessa, enkä halua että kukaan ajattelee ettemme tulisi toimeen (vaikka emme tosiaankaan elä missään yltäkylläisyydessä, vaan olemme ns. normaalituloisia).



Lisäksi äiti lähti usein naapuriin istumaan iltaa, kun olin alakouluikäinen (alle 10-vuotias muistaakseni). Jäin yksin kotiin, ja pelkäsin todella paljon. Monesti istuin kotimme rappusilla ja odotin, että äiti tulisi kotiin. Jos kävin hakemassa äidin naapurista kesken illan, tämä oli vihainen jos minulla ei ollut mitään "todellista" hätää.



Teininä äiti alkoi juoda, joi siis joka ikinen ilta itsensä jonkinlaiseen huppeliin. Joskus vain pari lasillista viiniä, monesti enemmän. Äiti myös kävi paljon baareissa kun olin yläkouluikäinen, muistan eräänkin kerran kun äiti tuli tolkuttomassa kännissä kotiin puolen yön jälkeen ja sammui huoneeni lattialle itkien. Kotoa saadun mallin mukaisesti join itsekin sitten teininä/parikymppisena aika reippaasti.



Huh, johan siinä oli... oman esikoiseni syntymän jälkeen näitä asioita alkoi tulla mieleeni aika vahvasti, ja menetin luottamukseni äitiini. Emme ole olleet kovin hyvissä väleissä tämän jälkeen, nyt pikku hiljaa yritän ymmärtää ja antaa jotenkin anteeksi. Näistä asioista ei tosin ole koskaan puhuttu millään lailla, olen käynyt näitä läpi vain omassa päässäni. Kummasti olen nyt vasta huomannut, miten paljon lapsuuden/nuoruuden kokemukset vaikuttavat nykyiseen elämääni ja omaan tapaani olla äiti. Taistelen valtavasti sitä vastaan, ettei minusta tulisi samanlaista äitiä omille lapsilleni.

on maanis-depressiivinen ja luulen yhä että näin on. Sai jotain depisjaksoja ja sitten huokaili minulle kun olin pieni että jospa hän kävelee järvee. Vieläkin muistan elävästi sen ahdistuksen.

niin vaikea lapsi. Kahden viikon mykkäkoulujakin piti välillä, tai joskus oli oijoijoi niin sairas, ettei päässyt sängystä mihinkään. Kun sitten sisko tarttui puhelimeen ja sanoi, että noin sairaan paikka on lasaretissa, hän tilaa ambulanssin, äiti ponkaisi ylös ja totesi että olo paranikin. :D

mites ihana äiti minulla on ollut ja on vieläkin

äiti saattoi sanoa, et ei olis teitä (siis meitä lapsia) pitäny tehdä ollenkaan. Revi siitä sit huumoria. Äiti on vieläkin paha suustaan, päästelee sammakoita. Mä voisin kirjoittaa vaikka kirjan äidin ikävistä tekemisistä ja sanomisista :( Hintana mulle se, et sairastuin 20-v. masennukseen ja sillä tiellä ollaan vieläkin.

Äiti uhkaili itsemurhalla jos asiat eivät menneet kuten hän halusi. Oli kanssa varmaan maanisdebressiivinen, mutta ennen kuin sai lääkityksen johonkin(?) raahasi vuorotellen meitä lapsia kasvatusneuvolaan, jotta vika löytyisi meistä. Todella epävakaa persoona, nöyryyttäminen ihan arkipäivää niin kotona kuin ihmistenkin ilmoilla.

Pitkän tien olen kulkenut ja vieläkin havahdun semmoisiin asioihin joiden tajuan olevan peräisin äitini kasvatustavoista. Joskus vieläkin hävettää kun tajuan kuinka surkeilla eväillä olen elämäni porskuttanut. Anteeksikin olen yrittänyt antaa, mutta jotkut asiat ovat hankaloittaneet mun elämääni niin paljon, että vaikeaa on. Äitini on kyllä muuttunut, mutta pohjimmiltaan vieläkin hyvin epävakaa. En pysty läheiseen suhteeseen hänen kanssaan. Olen ajatellut että hän on jotenkin sairas ja siksi epäluotettava.

marttyyri, oli mökötyskausia, esim koko viikonloppu, jos en lauantaiaamulla heti jaksanut herätä ja lähteä kauppaan.

Mutta pahinta oli äidin eläinrakkaus. Se on toisaalta hieno ominaisuus, mutta meidän perheessä mitään tunteita ei osoitettu ihmisten välillä, vaan kaikki tunteet peilattiin lemmikkien kautta.

Meillä oli mm koira, joka piti kotia niin omana reviirinään, että murisi aina, kun minä tulin huoneeseen. Ja jos olisin mennyt, olisi hyökännyt kimppuuni. Puri minua useasti ja otettiin kyllä yhteenkin. Silti tämä koira oli "äitin pikku kulta" elämänsä loppuun saakka. Koirat saivat rakkauta ja äidin huomiota, mutta me lapset emme.

Ei tarvitse varmaan kertoakaan, että minulla on pahoja ongelmia itsetunnon ja ihmissuhteiden kanssa..

Kun maitohammas alkoi vähän heilua repi äitini hampaan väkisin irti.

Siis etuhampaat. Kun kulma- ja poski hampaat lähtivät olin jo niin iso ettei voinut väksin repiä niitä. Muistan vieläkin sen kivun.



Toinen rasittava tapa oli opettaa minua mm. tiskaamaan. Seisoi vieressä ja moitti koko ajan ja kun olin tiskannut otti kuivauskaapista hänestä likaiset astiat ja pisti tiskaamaan uudestaan. Tiskasi niin hyvin kuin vain osasin ja silti saatoin joutua tiskaamaan ison määrän tiskiä jopa kolmeen kertaan.



Niin ja kun olin pieni ja halusin osallistua kaikkin kotitöihin, niin äiti aina hääti pois sanomalla, että mene pois et sä osaa.

äitini on itse kasvanut maalla ja saanut perisuomalaisen kasvatuksen kehumatta paras.

Olin kolmannella luokalla neulonut tossut, joista olin ylpeä. Kotona sitten niitä kehuin, niin äitini tokaisi että oma kehu haisee!

En koskaan pitänyt näitä tossuja jaloissani..



Ja omia lapsiani kehun anteliaasti..

noiden kaikkien tarinoiden jälkeen, mutta pahana muistona on jäänyt mieleen kuinka meille lapsille tosi rakas kissa käytiin lopettamassa kertomatta meille mitään. Yhtenä päivänä vaan molemmat vanhemmat olivat viemässä mua harrastukseen mutta hakemaan tuli vain isä. Kun sitten kyselin missä äiti on, ei mulle vastattu mitään, ajettiin vaan suoraan pieneläinklinikan pihaan ja äiti tuli kyytiin pahvilaatikko sylissä. Olin sillon n. 12 v ja tajusin heti mitä on tapahtunut. Itkuhan siinä takapenkillä sitten tuli.



Kai äidin (ja isän) tarkoituksena oli säästää meitä murheelta mutta en kyllä ikinä lopettaisi omaa kissaamme lapsilta salaa. Kuolema on osa elämää ja kyllä mahdollisuus hyvästeille pitää antaa.

Muistan lapsena käyneeni leikkimässä kodissa jossa oli vinttikoira- se oli jotenkin pelottava- en muista oliko sisällä kiinni jotenkin vai mitä. jotain hyvin ihmeellistä siinä oli ja talon tytär pelkäsi koiraa. Vanhempia en koskaan tavannut.

-sanoi usein, että saat muuttaa isäsi luokse, jos olin jotenkin hankala

- syytti minua (silloin olin 10 v.) välirikosta miesystävänsä kanssa. Olin ilmeisesti sanonut jotain josta mies oli suuttunut???

- muisti aina sanoa, että minulla on pitkä kaula kuin kirahvilla ja pienet tissi, joten ei istu vaatteet päälle nätisti



Viimeisestä tuli itsetunto-ongelma, jota parannellessa meni 10 v. Ikinä varmaan en ole täysin sinut rintojeni kanssa.... Mutta onko kukaan...



Ja muuten äiti kyllä oli tosi kiva ja uhrannut paljon, jotta saisin paremman elämän. Nyt jotenkin taas väli huonommat, kun ei auta lastenhoidossa lupauksistaan huolimatta ja tuntuu olevan ehkä jotenkin kateellinen minulle??

sain selkääni kerran, omasta mielestäni väärästä aiheesta. Sain selkään useamminkin, mutta tämä yksi kerta oli mielestäni "vääryys". Menin jäälle hakemaan kaverini pulkkaa, koska luulin, että äiti olisi pahoillaan, jos emme tuo pulkkaa takaisin. Jää petti ja kastuin aivan läpimäräksi. Äiti antoi selkään, koska olin kielloista huolimatta mennyt jäälle.

Kaikki muut kerrat kun sain selkään ovat täysin ns. oikeutettuja. Olin aivan liian villi ja tein pahojani. Muuten mulla on erinomainen äiti.

kuuntelen, kun äitini huppelissa selittää, ettei kannata ottaa 20v vanhempaa miestä, kun ei sillä edes seiso.. joten hehehehe.

me veljen kanssa (6 ja 4 v) ollaan ihan kaksisteen kotona. Mutsi oli lähtenyt ryyppään.