Mistä voin hakea apua, kun lyön lastani silloin tällöin? tämä ei ole provo

googlaa Demeter-säätiö.

Minä sain sieltä apua...

http://www.maria-akatemia.fi/html/tehtavamme/demeter/demeter-toiminta.h…

Hui, miten omaa lastaan voi lyödä :(

Minulla puolen vuoden ikäinen vauva, enkä voisi kuuna päivänä nyt tai tulevaisuudessa lyödä häntä missään tilanteessa.

Hyvä ap, että tajuat tilanteet ja haluat apua. Ota viipymättä yhteyttä jonnekin esim. perheneuvola, neuvola, mielenterveystoimisto yms ja sano vaikka, että mielesi tekee lyödä lasta ja pelkäät, että joskus teet niin..tällöin kynnys hakea apua on varmasti matalampi.

Jos parisuhden saa sinut tekemään moista, niin hoida suhteesi kuntoon tai eroa, ei avuttoman lapsen tule kärsiä siitä. Lapsi tuntee lyönneistä varmasti alemmuutta ja voi miettiä tekojasi enemmän kuin arvaatkaan.

Haluan kannustaa myös apua ongelmaas. Työskentelen lastensuojelussa ja tiedän, että kyseisestä asiasta neuvolan tädille kertoessasi tehdään ls ilmoitus, mutta se on pientä siihen verrattuna kun lapsesi itse kertoo asiasta. Huostaanottoa ym sinun ei tarvitse pelätä, koska äiti joka tiedostaa ja haluaa apua niin saa apua. Niin ainakin toivon. Voithan toki hakea apua ensin väsymyksen tai muun varjolla ja kertoa asiasta sitten kun olet siihen valmis. Ammattilaiset osaavat suhtautua ongelmaasi oikein. Tehtyä et saa tekemättömäksi, mutta nyt voit vaikuttaa vain tulevaan. Uskon, että olet paras äiti lapsellesi ja erittäin rakastava lapsiasi kohtaan. Joskus vain eivät keinot enää riitä ja silloin on uskallettava se ääneen sanoa.

Hakkaaminen on yhtä ällöttävää kuin lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö. Molemmissa hyväksikäytetään samaa asiaa, lapsen lojaalisuutta vanhempaa kohtaan.



Lopettakaa, ei siihen tarvita mitään psykiatria. Voitte myös antaa lapsenne terveiden ihmisten huostaan, jos olette noin vammaisia.

Hakkaaminen on yhtä ällöttävää kuin lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö. Molemmissa hyväksikäytetään samaa asiaa, lapsen lojaalisuutta vanhempaa kohtaan.



Lopettakaa, ei siihen tarvita mitään psykiatria. Voitte myös antaa lapsenne terveiden ihmisten huostaan, jos olette noin tunnevammaisia.

ei tässä läimäyttelyssä ole mistään muusta kysymys kuin siitä, että äiti on NIIN paljon yksin lasten kanssa ja vastuussa kaikesta, liian väsynyt ja uupunut. Ennen isovanhemmat kasvattivat ja hoitivat vanhempien kanssa lapsia, nykyään äidit ovat YKSIN.



Missä on yhteisön tuki? Ei ihme että perheet voivat niin huonosti, kun äidit uuvutetaan raskaan lastenhoitotaakan alle. Jaksamista ap, hae sitä apua ja voisit ehkä myös saada sitä kautta hoitajan lapsille hetkeksi, et pääsisit vähän jumpaan tai rentoutumaan.

ei tässä läimäyttelyssä ole mistään muusta kysymys kuin siitä, että äiti on NIIN paljon yksin lasten kanssa ja vastuussa kaikesta, liian väsynyt ja uupunut. Ennen isovanhemmat kasvattivat ja hoitivat vanhempien kanssa lapsia, nykyään äidit ovat YKSIN. Missä on yhteisön tuki? Ei ihme että perheet voivat niin huonosti, kun äidit uuvutetaan raskaan lastenhoitotaakan alle. Jaksamista ap, hae sitä apua ja voisit ehkä myös saada sitä kautta hoitajan lapsille hetkeksi, et pääsisit vähän jumpaan tai rentoutumaan.

Olen hoitanut yksin kaksi kouluikäistä lastamme ja tukiverkkoja ei juuri ollut. Yrittäjämies oli aina töissä, joten jumppiin pääsin hyvin harvoin. En ole KOSKAAN LYÖNYT LASTA, kumpaakaan heistä vaikka toinen oli varsinainen vinkuintiaani koko taaperoiän!!!

Aivan järkyttävä psykopaattimamman teko tuollainen lapsen lyöminen tai läimäyttely, sitä ei pidä ymmärtää tai lieventää. Jokainen lapsensa hakkaaja on minun silmissäni epäonnistunut lopullisesti ja täydellisesti.

Löit lastasi lujaa päähän?! Käsittämätöntä!! Häpeä!

Meillä tilanteet on esim. seuraavia: olen vienyt lapset kauppakeskukseen jätskille ja kirjastoon. 4-vuotiaalle ostanut samalla nopeasti yhden hänen tarvitsemansa vaatteen, jonka valintaan sai sanoa mielipiteensä. Mukavaa iltapäivän parituntinen takana. Tullaan kotiin lapsi laittaa takkia paikalleen eikä onnistu. Takki putoaa lattialle. Pyydän kaksi kertaa kauniisti nostamaan takin minulle. Lapsi ei suostu, vaan alkaa kieriä lattialla. Tartun hänen käteensä ja nostan sillä takin ylös. Lapsi alkaa huutaa äiti on tyhmä, jolloin minulla kihahtaa ja lyön häntä päälaelle lujaa. Samalla huudan täysiä kuinka kiittämätön hän on kun järjestän kivoja juttuja ja hän haukkuu äitiä tyhmäksi....

Nyt kun luen tätä, tuntuu, että omien tunteiden hallinta on 4-vuotiaan tasolla :( Taitaa olla parasta palata työelämään. Ehkä sitten kun näkee lapsiaan hereillä 2-3 tuntia vuorokaudessa, niin ei malta eikä pysty raivoamaan turhasta.

Millaista apua sieltä saa? Ja tarviiko siellä pelätä, että tekevät ls-ilmon... Joo, enkä nyt halua jeesusteluita siitä, että ilmo täytyy tehdä, sillä en oikeasti uskalla hakea apua ls-ilmon pelossa.

Kasvatat huostaanoton riskiä juuri sillä että odotat sitä että jäät kiinni väkivallasta. Jos haet itse apua ja olet tukitoimien aikana rehellinen, se taas vähentää riskiä huostaanottoon. Voit myös menettää lapsesi huoltajuuden toiselle vanhemmalle, jos hänellä palaa käämit käytökseesi. Avun piiriin itse hakeutunut on vahvemmilla paikassa kuin paikassa.

Alkoholistinkin täytyy sanoa ääneen olevansa alkoholisti. On aika huono alku avun hakemiselle, jos et myönnä että mitään ongelmaa on. Maria-Akatemiakin haluaa työskennellä sinun kanssasi eikä keskittyä elämäsi korjaamiseen. Maria-Akatemiassa uskotaan, että oma lapsuutesi on mennyt pieleen ja että sitä perkaamalla saadaan nykypäivä kuntoon. Siellä on lyhyt ykislötapaamisten sarja ja sitten ryhmä, jossa sinun pitäisi kyetä muuhunkin kuin asian vähättelyyn tai ls-ilmoista huolehtimiseen.

Ja ihan ilman jeesustelua; nykylainsäädännöllä JOKAINEN on velvollinen tekemään lastensuojeluilmoituksen; se ei ole enää mikään virkaan tmv. sidottu juttu. Mieti siis mikä riski! Maria-Akatemia rikkoo tätä lakia vastaan, mistä ehkä sitten aikanaan noudee kohujuttu kuten erään toisen naisjärjestön asioista. Julkista rahaa käytettäessä pitäisi suostua joidenkin pelisääntöjen noudattamiseen.

Voit soittaa nimettömänä Maria -Akatemian puhelinpalveluun.

Ja sitten ihan provosoin:

Olet muuten aika raukka jos uskallat/kehtaat aiheuttaa traumoja lapsellesi jonkun lastensuojeluilmoituksen pelossa. Se on oikeasti vain joku tekosyy, jolla pääset laittamaan itsesi tämän tilanteen uhriksi vaikka oikeasti olet se päätekijä. OLE HYVÄ JA TAJUA ETTÄ TÄTÄ MENOA MENETÄT LAPSESI, JOKO LASTENSUOJELULLE TAI SITEN, ETTÄ LAPSESI HYLKÄÄ SINUT HETI KUN SIIHEN KYKENEE. Ja riski sille, että myös lapsenlapsesi kokee väkivaltaa kasvaa tekojesi myötä - koko ajan.

jaksoi edes lukea ketjun ennekuin alkoi kommentoimaan?



Hienoa ap, saat olla nyt ylpeä itsestäsi =) jo aloituksessakin kuulostit vastuulliselta ja hyvältä äidiltä joka nyt on vain syystä tai toisesta ajautunut pahan kierteeseen. Ihanaa saada tälle aiheelle onnellinen loppu! Kaikkea hyvää elämäänne.

Miten paljon teitä sekopäitä oikein on? En ole omien vanhempieni kanssa missään tekemisissä. Kaikki tietävät äitini ja isäni salaisuuden nykyään, suku ja ystävät, KAIKKI. Sitäkö haluatte?



Hakkaaminen on yhtä paha asia kuin insesti. Olette hirviöitä.



terveisin, lapsena pahoinpidelty

Luin kaksi ja puoli vuotta vanhan ketjun tänään 9.10.2012. Tilanteeni eteni siten, että luin laittamanne vastaukset (suuri kiitos niistä ja asiallisesta suhtautumisesta) sekä linkit. Päätin, että en enää lyö ja melko hyvin onnistuin päätöksessä pysymään. Sitten lapsi sanoi uimahalliin mennessä ääneen kassajonossa, että äiti mun päähän sattuu vieläkin kun äsken löit. (kotoa lähtiessä olin hermostunut). Se pysäytti maailmani. Sitä häpeän, itseinhon ja surkeuden määrää ei voi kuvata sanoin. Sen jälkeen en ole lyönyt enkä lyö. Apua en tullut koskaan hakeneeksi, vaikka jälkikäteen fiiis on, että edelleen olisi hyvä käydä puhumassa asiasta, jotta ehkä joskus pystyisi antamaan itselleen anteeksi. Palasin töihin syksyllä 2010 ja sain taas 'oman elämän' eli arvostusta muutakin kuin äitinä, joka selvästi auttoi minua. En vain ollut asiaa tajunnut kotona ollessani, että siis pelkkä äitiys ei riitä. Tosin edelleen tunnen välillä olevani vain huoltaja. Parisuhde kärsi lyömisestä, jota puolisoni ei voinut suvaita ja oli minulle siitä äärettömän katkera. Hän uhkasi soittaa poliisit ja olisi varmasti sen tehnytkin, mikäli en olisi pystynyt hillitsemään itseäni. Voitte arvata, että parisuhde kuoli, kun luottamus oli nolla. Onneksi nyt suhde on saatu kuntoon ja menneet on selvitetty. Mutta, lapselle on jäänyt trauma. Jos huudan kovasti ja käyttäydyn uhkaavasti (tapahtunut kerran) hän käpertyy ja suojaa päätään vaistomaisesti kuin lyöntiä odottaen. Tämä hänen suojautuminen oli kuin puukko rintaan eikä ikinä lähde pois mielestä. Mutta nyt siis lapset 6 ja 4 ja minä en enää lyö koskaan ketään, vaikka joskus raivoissani on sekunnin tehnyt mieli ravistella. Mutta olette kaikki oikeassa siinä, että ongelma on minussa ja jossain syvällä, lapsissa ei ole mitään vikaa. Onneksi esikoinen ymmärtää, että lyöminen on väärin ja vain harvoin sortuu siihen itse. Yritämme tätä edelleen kitkeä kokonaan pois. Mutta tällä hetkellä siis koti on rauhallinen ja onnellinen ja parisuhdekin ok, joten tämä tarina päättyi onnellisesti. Se, mitä kaikki voivat tehdä on auttaa lähipiiriä lastenhoidossa. Ihan ponnekkaasti jopa vaatia saada järjestää aikuisille hetken levon vanhemmuudesta.

Mutta Maria Akatemia on suunnattu väkivaltaisille naisille. Yhteydenottoon riittää pelkkä pelko että voisi lyödä.

Mä olen ollut oikeasti monta kertaa tilanteessa, jossa olen ollut niin vihainen, et mun kädet on tärisseet. Kerran olen repinyt lapsen päältä haalarit joiden vetskari oli jumittunut, niin että haalarit repesivät, ja lapsi säikähti hirveästi. Minäkin säikähdin, mut eniten säikähti mies joka oli paikalla ja kohteli mua pitkään tosi epäluuloisesti, tyyliin että uskaltaako hän edes jättää lasta minulle aamulla kun itse lähtee töihin. Mä tunsin itseni ihan mitättömäksi äitinä ja ihmisenä.

Minun vihani on oikeastaan turhautumista ja pettymystä enemmän kuin suuttumusta. Sen voi aivan hyvin tiivistää kahteen sanaan: entä minä? Tää äitiys on jotenkin niin totaalista, ja mä olen aina tarpeineni siellä häntäpäässä, ja saan toteuttaa niitä ehkä sitten jos ehdin ja jaksan kun lapsi ja muut velvollisuudet on hoidettu. Eli en suurinpiirtein ikinä. Mun on jotenkin ollut vaikea sopeutua ajatukseen, että kaikki pitää tehdä pienen lapsen ehdoilla, eikä minun tunteitani mieti yhtään kukaan.Aivan kuin mä olisin nykyään vain lapsen jatke. Ja koska mulla ei ole töitä, enkä niitä hakemisesta huolimatta saa, olen jotenkin vaan pelkkä äiti, enkä enää edes oman alani ammattilainen, mikä mä ennen olin ja mikä oli tosi tärkeää. Ja mä tiedän että töitä en saa koska lapsi on vielä niin pieni. Ja nykyään mulla ei ole mihinkään enää mitään sanottavaa vaikka joku kuunteliskin.

Kaverin lapsi sanoi tosi hienosti tän asian kun kerran juteltiin; siksi te äidit ootte niin kiukkuisia kun teidän elämä on niin sikatylsää. Se meni ihan nappiin - siksi mä ainakin olen kiukkuinen. Ei sillä ole mitään tekemistä sen kanssa paljonko lastaan rakastaa tai paljonko juoksee mammapiireissä. Tylsä elämä tekee pahantuuliseksi.

Tää nyt oli tällaista valittamista, mutta en mä usko että sä ap olet ollenkaan yksin sun tunteiden kanssa. Tai tekojen. Mä toivoisin että näistä asioista puhuttaisiin oikeasti, eikä vaan toistettais kuinka lapsen lyöminen on rikos ja paha asia. Se vaan johtaa siihen, että äidit ei enää luota toisiinsa ja siihen että joku kuuntelis ja ymmärtäis kun he kertovat omasta pahasta olostaan. Hyväksyntää tuskin kukaan teoilleen kaipaa, vaan sitä että sais puhua ja pistää omia tunteitaan ja omaa päätään järjestykseen.

Tästä syystä minä menin aikoinaan töihin lapsen ollessa 1v. Huomasin, että oma jaksaminen kotona alkoi olla äärirajoilla. Olin aina pahalla tuulella ja kaikesta katkera miehelle, jolla oli työ ja omat harrastukset ja minä olin kiinni kotona lapsenhoidossa. Aloin olla inhottava ihminen kaikille. Lastani en koskaan lyönyt, mutta pinna alkoi palaa pienimmästäkin asiasta, itkeskelin ja olin vihamielinen lapsellekin. Kun päätin palat töihin, kaikki muuttui.

Sain muuta ajateltavaa ja itselleni toteutettavaa. Nykyisin illat lapsen kanssa ovat todellista laatuaikaa. Omat hermot ovat miltei rajattomat. Yhteistä aikaa on noin neljä-viisi tuntia illassa ja vaikka se on paljon vähemmän kuin äippälomalla ollessa, koen olevani paljon onnellisempi ja myös meidän perhe ja parisuhde voi paljon paremmin. En tajua miksi jotkut väen vängällä haluaa olla kolme vuotta kotona vaikka elämisen laatu voi mennä sinä aikana päin mäkeä. Rakastan lastani yli kaiken ja siksi tämä on juuri meille oikea ratkaisu.

Haluan sanoa muillekin, että kuunnelkaa itseänne ja tarkkailkaa käyttäytymistänne ja uskaltakaa tedä ratkaisuja joissa voitte hyvin. Sitä kautta lapsetkin voivat paremmin.

Apua toki saa perheneuvolasta, mutta tekevät lastensuojelu ilmoituksen.

Olen käynyt erään sairaanhoidon kurssin, jossa sanottiin, että laki kieltää kaiken lapsen ruumiillisen kurituksen, joten kaikista jopa tukkapöllystä täytyy tehdä lastensuojeilmoitus.

Ajattele sitä, että menetät lapset, jos jatkat toimintaasi.

Näin minä lopetin.

Juokse vessaan ja laske kymmenneen, niin että raivosi laantuu.

Aika moni on läppäissyt lastaan, mutta sen eteen täytyy tehdä työtä, että se loppuu.

Ei se ls-ilmoitus tarkoita huostaanottoa, vaan sitä että teillä on paremmat mahdollisuuden saada apua.

OT Kaverin perhe teki itse ls-ilmoituksen omasta perheestään. Sosiaali-ihminen kävi heillä sen jälkeen kylässä ja totesi, että kaikki on kunnossa. Apua eivät saaneet.

Millaista apua sieltä saa? Ja tarviiko siellä pelätä, että tekevät ls-ilmon... Joo, enkä nyt halua jeesusteluita siitä, että ilmo täytyy tehdä, sillä en oikeasti uskalla hakea apua ls-ilmon pelossa.

Kyllä aikuisen pitää hillitä itsensä, eikä lyödä lasta omasta väsymyksestä tms. Joskus voi käydä pahastikkin vaikka olisi vahinko. Mutta se jättää pysyvät jäljet lapseen. En voi kun tuntea inhoa ja suurta vastenmielisyyttä sellaisiin vanhempiin, jotka lyövät lastaan.

Olen yrittänyt hillitä, mutta joskus vain palaa hermot. Lapsi selvästi koettelee minua tahallaan, jos haluaisin olla hetken rauhassa itsekseen, ja hän haluaisi minusta leikkikaverin, niinjuoksee perässä, paukuttaa ovia, räpsii valoja, huutaa, huitoo ja mätkii käsillä.

Yritän mennä vessaan karkuun, mutta riiviö tulee oven taakse hakkaamaan nyrkeillä ja huutamaan. Inhoan itseäni. Ja olen myös pyytänyt lapselta anteeksi, kun olen joskus läimäyttänyt sitä pyllylle. Eniten pelottaa se tieto että huonot kasvatustavat periytyvät, ja tiedän jo nyt että lapsestani tulee myös jonain päivänä väkivaltainen kavattaja.