Lue keskustelun säännöt.
Uusi suhden pitkän sinkkukauden jälkeen - miksi en lämpene läheisyydelle?
24.02.2010 |
Olen 5 v lapsen yksinhuoltaja, ja ollut monta vuotta yksin. Nyt olen tavannut kaikin puolin mukavan miehen, jonka kanssa seurustelen, mutta jostain syystä kaikenlainen läheisyys ei oikein sytytä minua. En kaipaa sitä ollenkaan. Seksi sujuu, ja hyvin sujuukin, sen yhteydessä läheisyys ei tunnu pahalta, päinvastoin. Mutta kaikessa muussa yhteydessä jopa kavahdan miehen läheisyys-yrityksiä. Mies itse kaipaisi paljon hellyyttä, haluaisi tulla kainaloon ja kaipaisi kaikenlaista silittelyä ja rapsuttelua yms. Minusta vain ei ole siihen, enkä oikein kaipaa sitä itsellenikään. Miehelle en pysty antamaan sitä yhtään. Tuntuu, että musta ei vain riitä siihen. Teen vaativaa vuorotyötä, eikä lapsen 5 v uhmakaan mitenkään helppo ole. Päinvastoin. Arjen pyörittäminen yksin (ei asuta yhdessä) vie voimia myös paljon. Onko suhde tuhoon tuomittu, mitä sanoo av-mammat? Oikeasti tykkään kaikesta silittelystä puolin ja toisin yms, mutta tuntuu että nyt ei vaan irtoa.
Kommentit (4)
Osaatko eritellä tarkemmin mikä tuntuu siinä läheisyydessä erityisen epämiellyttävältä?
Onko kyse siitä, että mies kelpaa seksiin, mutta ei tarjoa henkisesti/älyllisesti sitä mitä sinä tarvitset? Vai häiritseekö sinua sinun reviirillesi tunkeutuminen ja rutiinien rikkoutuminen? Monesti on pelottavaa antautua uudelle elämäntilanteelle, on helpompaa jäädä roikkumaan tuttuun - joskus epätyydyttäväänkin - elämään. Tällöin kaikki jatkuu mukavasti, mutta mitään järisyttävää elämä tällöin harvoin tarjoaa.
Kuinka usein tällä hetkellä miehen kanssa näette toisianne? Liian usein? Liian harvoin jotta luontevaa läheisyyttä ehtisi muodostua?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jossa jouduit kuitenkin pettymään, varovaisuus tunteeseen heittäytymistä kohtaan voi säilyä vuosikausia. Mikään ei ole suurempi pettymys kuin perheen hajoaminen, näin ainakin omalla kohdallani.
kaikkeni jo lapselleni. Olen ollut 5 v totaaliyh, ja elänyt aika tiiviissä symbioosissa lapseni kanssa. Musta tuntuu, että paijaan jo yhtä lasta, niin en rupea toista paijaamaan (miestä). Mies ei ehkä henkisesti/älyllisestikään tarjoa ihan sitä mitä haen, mutta uskoisin suhteen olevan mahdollinen siitä huolimatta, ts. ei se ainakaan siihen kaatuisi. Tuntuu, että kaikki läheisyys, mitä on sängyn ulkopuolella, on mulle vaan liikaa. En pysty antamaan enkä vastaanottamaan. Ehkä jännitän lapseni läsnäoloa, mitä hän ajattelee, ehkä pelkään menettäväni jotenkin itsenäisyyteni ja kontrollini jos antaudun jollekin tunteelle, ja kyllä, ihan varmasti taustalla on alitajuinen menettämisen pelko. Lapseni isä jätti minut tultuani raskaaksi, ja se on ollut melkoinen työstettävä asia näiden vuosien aikana. Siitä on jäänyt trauma, se on ihan selvä juttu. "Jos en päästä lähelle, ei kukaan voi satuttaa" -tyyliin varmaan tässä on elelty. Nyt olisi kaikin puolin hyvä mies, joka järkevästi ajateltuna on paras mitä voisi olla. Mutta kun se läheisyys ei luonnistu, niin...voiko siitä mitään tulla. Mies on itse ottanut asian puheeksi, häntä tilanne häiritsee, ja olen yrittänyt asiaa hänen kanssaan jutella. Nyt se häiritsee jo minuakin. Nähdään useimmiten lähes päivittäin, ja välillä tulee muutaman päivän taukoja (hankalien työaikojen takia). Muutaman päivän tauon jälkeen tuntuu paremmalta olla lähellä, mutta itse ajattelen sen johtuvan siitä, että tekee mieli seksiä tauon jälkeen, jolloin luonnollisesti tekee mieli olla vähän lähelläkin. -ap
melkein.
olen yli 3v ollut yksin,ja en osaa olla jonkun kanssa.jotenkin ahdistaa se,että pitää ny jotenkin sanoa toiselle aina,jos lähtee vaikka johonkin.
olen ehkä tottunu tähän yksinoloon,saa mennä ja tulla miten haluaa,ei ole tilivelvollinen kellekkään.saa lähteä vaikka reissuun ex tempore.tai kavereitten kans tehä jotain kivaa.
tai sitten ei ole vain mulle sattunu semmosta ihmistä,joka kolahtaa niinku täysillä.
jos ei alussa tunnu hyvältä ja joku tökkii,niin en ala turhaa värkkäileen,parenpi siinä tapaukses olla yksin.