Mulla ei ole mitään kiinnostusta enää lasten kanssa olemiseen, kun ne eivät arvosta sitä ollenkaan.

Minusta tuntuu joskus ihan samalta. En minä oota kiitosta lapsilta, ja tiedän, et ne on liian pieniä siihen. On itsestään selvää, että niiden kanssa tehdään noita asioita, mutta silti tuntuu monesti, että eipä ois tätäkään tarvinnut aloittaa, kun aina vaan mukulat tappelee keskenään.



Oonkin ihan pohtinut, miksi mua ärsyttää se niin paljon. Ja luulen, että mua ottaa päähän se, että siinä vaiheessa, kun ne jotain hoksaa, niin ne onkin päivät tarhassa, kun ite raadan töissä. Mminusta ois tosi kivaa, kun näkisin lasten nauttivan siitä tekemisestä, mitä oon niille keksinyt. Mut eihän ne nyt varmaan itekään tykkää siitä askartelusta tms. kun haluis jotain toisen kädestä mut ei saa, tai toinen on koko ajan riuhtomassa itseltä jotain.



Olen ratkaissut asian nyt niin, että sitten askartelen isomman kanssa, kun pienempi nukkuu päikkäreitä tai on vuorostaan mummolassa. Pienempi saa sitten joskus sutia maalia paperiin, kun on kahestaan minun kanssani. Ja sen oon huomannut myös, että toi 3-vuotiaskaan ei jaksa keskittyä vaikka askarteluun yhtään, jos en oo valmistellut sitä työtä tarpeeksi pitkälle. Jos meinaan jotain vaikka leikata pojan ootellessa, niin takuulla se ei vieressä sitä toimitusta seuraa, vaan sitten se räplää jotain askartelusilmäpussia. Ja ekaks pitää näyttää, mitä ollaan tekemässä, muuten ei tuu mitään. Perhekerhossa tehtiin viimeksi se lumimaisema valkoisella liidulla valkoiselle paperille. Pojalta meni hermo, kun mitään ei näkynyt. Mut heti kun se tajus, että siihen päälle maalataan vesivärillä, ja piirustus alkaa näkyä, niin se oli tosi innoissaan.



Mut mua lohduttaa tosi paljon se, että ite en muista lapsuuden tarhaajoista paljon mitään, vaan kaikki kotona puuhailut. Ja mäkin olin kuitenkin tarhassa 2-vuotiaasta lähtien melkein aina täysipäiväisesti.

Jos muuttaisi suhtautumista, alkaisi väkisin etsiä niitä pieniä hyviä hetkiä, jos ei muusta niin siitä kun lapset on niin söpöjä kun ne nukkuu. Vaikka tekisi mieli vaan vetää ovi kiinni ja antaa nukkua ja rynnätä jatkamaan kotihommia tai juomaan se kylmä kuppi kahvia loppuun, ei pieni herkkä hetki vie paljon aikaa, mutta voi antaa paljon lisävoimia. Fake it till you make it, ehkä tuon itsevarmuuteen liitetyn itseään toteuttavan fraasin voisi liittää onnellisuuteenkin? Pakottaa itsensä hymyilemään tai nauramaan, laulamaan ja tanssimaan lasten kanssa, onhan sitä kaikenlaista nauruterapiaakin. Ja koittaa niissä tilanteissa, joissa on hankaluuksia, nähdä ja kehua pienistäkin onnistumisista, niin itseä kuin lapsiakin. Jos joutuu kokoajan keskittymään riitojen selvittelyyn ja kurinpitoon, helposti jääkin jatkuvasti siihen kurinpitomoodiin ja näkee vain ne negatiiviset tilanteet joissa joutuu taas reagoimaan. Jos keskittää ajatuksensa toisin päin niihin hyviin asioihin, alkaa nähdä niitä yhä enemmän ja saattaa sille sisäiselle perfektionistillekin saada tyydytystä, kun huomaa että kyllähän tässä onkin edistystä tapahtunut.



Esim: Ennen olisi ajatellut "taas se riitely ja kitinä alkoi, ettekö te voi kertaakaan leikkiä nätisti", kun tietää että on epärealistista odottaa että lapset yhtäkkiä pystyisivät muuttamaan tapojaan ja oppimaan ottamaan toisen huomioon jne., jos eivät ennenkään ole osanneet sitä tehdä. Siinähän vaan asettaa itsensä ja lapset mahdottomien odotusten eteen ja pettyy varmasti. Sen sijaan voisi ajatella "hienoa kun nytkin vanhempi näki kun nuorempi otti hänen kynänsä, mutta ei alkanutkaan heti kirkua", ja kun siitä pääsee kehaisemaan vanhempaa, hänkin saa positiivista huomiota.

Tuolla äskeisellä (fake it till you make it jne) tarkoitin sitä, että vaikka hetkellisesti voi saada varavoimat käyttöön ajattelemalla, että kyllä tämä kaikki työ kantaa hedelmää joskus tulevaisuudessa ja että tämä on vain väliaikaista, täytyy kuitenkin nykyhetkestäkin löytää palkitsevia asioita, jotta jaksaa. Sen eteen täytyy ehkä tehdä töitä, jos omat negatiiviset ajatusmallit on tiukassa.



Tämän lisäksi täytyy tietysti tunnistaa omat voimavarat, jos ei jaksa niin ei jaksa, ja väsyneenä pienetkin asiat tuntuu paljon suuremmilta. Arkeen täytyy tehdä muutoksia, jos se nykyisellään kuluttaa liikaa. Tietysti jos tilanne on jo masennuksen kaltainen psyykkinen sairaus, ei riitä pienet muutokset, vaan apua täytyy vaatia heti.



Ja lisäksi, jos kyse on vain arkipäivän turhautumisesta, täytyy ruveta kehittämään parempia selviytymiskeinoja ja rutiineja ja opetella tuntemaan ne omat lapset paremmin, niin kuin tuossa aikaisempi kirjoittaja kertoi erilaisista järjestelyistä, joita tekee että saa askarteluhetket onnistumaan. Tuollaisia systeemejä ei pysty tekemään, jos ei malta oppia itse lapsilta. Ja tämänkin voi nähdä positiivisena asiana, itsehän siinä tulee koko ajan taitavammaksi ja saa onnistumisenkokemuksia kun näkee lapsen onnistuvan.

koska he odottavat automaattisesti sinun olevan se hyvä äiti.

Jatka vaan samaan malliin ja itse tiedät olevasi hyvä ja osallistuva äiti.