Mun miehen "kohta" on noin 2 tuntia.

Mun miehen "kohta" oli 2 vuotta sitten 6 tuntia.

Nykyään se alkaa olemaan puoli tuntia - tunti.



Ala kouluttamaan sitä takaisin. Odotuta jossain jne, alkaa huomaamaan ettei ole kiva seistä esim pakkasessa odottamassa kun toinen tulee "hetken päästä". Kyllä se vielä tajuaa.

On ikää lähemmäs 50. Omaa suhtautumista pitäis kai muuttaa, kun olen sellainen heti ihminen.

Alkanut vaan into lopahtaa kaikkeen kun saa aina odottaa. t: ap

"kolmen maissa" saatto hyvin olla neljän jälkeen. Ison palautteen jälkeen alkusuhteen jälkeen kolmen maissa täsmennettiin olemaan kolmen maissa :D

Miehen "ihan kohta" on n. 2h ja "ei mene kauaa" on minun muutama tunti ja miehen "muutama tunti" on 6-8h.



Mutta tämän kun tietää, niin ei meille enää mitään känää näistä tule. =0) Yhteiseloa ja koulutusyritystä 20v takana. Olen luovuttanut ja sopeuttanut omat aikatauluni miehen aikakäsitykseen.

tosin sitä en tehnyt miehelleni vaan eräälle henkilölle töissä ;)

Mun "kohta" on ihan mitä sattuu 10 minuutista siihen kahteen viikkoon. Eli tämä ei suinkaan ole vain miesten ongelma. Mä tosin saan tuon anteeksi, koska miehen mukaan mun ammatissani työskenteleville tuo on ihan jo pääsyvaatimuksena :)

sillä on väliä missä yhteydessä sanoo. Jos lupaa jonkun työdokumentin tms "kohta" ja se on 2viikkoa, on se eri asia jos sanoo toiselle että tulee vaikka "kohta" hakemaan ja se onkin 6 tuntia - ja toinen odottaa ulkona pakkasessa. Jos ymmärrätte pointtini.



Mutta, jos katsotte pelin jo pelatuksi niin ei auta muu kuin sopeutua :)

sellainen mies jonka kohta tarkoitti että ko asia tapahtuu 2-6 tunnin päästä. Nytpä onkin ex mies, en enää ikinä ota sellaista miestä joka antaa minua odotuttaa kaupassa, kotona, tai jonnekin menoa. Sain hävetä silmäni päästä kun piti mennä vanhempieni luona käymään ja aina oltiin myöhässä monta tuntia sovitusta ajasta. Itse olen tottunut täsmällisyyteen. Mutta tuo on tosiaan luonnekysymys, ei mikään muu.

En joudu enää odottamaan häntä ollenkaan, kun tiedän niin tarkasti, milloin hän tulee. Ilmoitan esim. kyläpaikkoihin aina kaksi tuntia myöhäisemmän ajan kuin mitä mies on sanonut. Kun teemme treffit kauppaan, menen reilun tunnin myöhemmin kuin on sovittu. Sillä tavoin kerkiän tehdä ostokset sopivasti ennen hänen tuloaan ja hän vain maksaa kassalla.

mies on kans tollanen! Jos sen vaikka pitää tehdä joku homma "kohta" niin ei koskaan tiedä kuinka kauan siihen menee, että aloittaa/saa valmiiksi. Miljoona kertaa olen huomanut että itse olisin ehtinyt tehdä siinä odotellessa vaikka mitä! ÄRSYTTÄVÄÄ!

Muistan, että mun mummoni "kohta" Lieksassa oli se noin 2 tuntia. Veljen kanssa naureskellaan sitä vieläkin.

T: ap

Mutta ei kaikki selity jollain perimälläkään.

Täällä Hämeessäkin paljon tosi aikaansaavia ja täsmällisiä miehiä.

Eikä tämä niin haittaisi mutta lapset kun kasvaa niin on heillekin ikävää tuo odottelu.

Eilen esikoinen odotti tunnin eteisessä isää (vaatteet päällä), että lähtisivät hiihtämään.

Mun mies on syvästä etelästä ja kohta = tunti ja vartti. Ei toiveitakaan että oppis paremmille tavoille, 15 v olen kouluttanut.



Kun pitää mennä jonnekin peräpohjolan ihmisten kanssa, sanon miehelle aina ajan tuntia aikaisemmaksi. Joskus jopa 2 tuntia jotta oltais kriittisissä kohdissa ajoissa.



Ja se ottaa päähän! Mä en siedä olla myöhässä! Myös mun isä on aina myöhässä.

Kuinka vaikea teidän on oikeasti tajuta, että nämä miehet tulevat vasta tunnin ja vartin päästä!? Eihän niitä lapsia tarvitse puhkea kuin vasta siiheksi. Aiheutatte aivan turhaa mielipahaa kaikille kieltäytymällä hyväksymästä tosiasioita, jotka ovat tiedossanne.

t. nro 2



ps. meillä hän ei ole "hämeen hitain", on kyllä rivakka liikkeissään mutta myöhässä..

Oli isänsä kanssa kahdestaan kotona ja isä sanoo, että mennään hiihtämään. Itse tulin ulkoa nuorempien lasten kanssa ja kysyin minne ovat menossa niin lapsi sanoo että oltais menossa hiihtämään ja oon jo tunnin odottanut. En siis voi kaiken aikaa suojella lapsia isän aikakäsitykseltä. Pelkään, että lapsisita tulee samanlaisia vetkuttajia, esikoinen on täsmällinen mutta kaksi nuorempaa ovat sitten enemmän isänsä kaltaisia.

Samaan sarjaan kuuluu "saman tien" ja "heti kun ehdin". Ainut, mikä on varmaa, se ei tarkoita ainakaan mitään tapahtuvan alle puolessa tunnissa. Tunnista hamaan ikuisuuteen on tarkempi määritelmä.



Meiltä hajosi silitysrauta kolme vuotta sitten. Se toimii kyllä, mutta siitä kolosta, johon vesi kaadetaan, irtoaa kansi päältä. Mies lupasi tuolloin, että hän käy "saman tien" ostamassa uuden - eipä ole vielä näkynyt. Juu, olisin tietysti voinut itsekin tässä välissä jo uuden ostaa, mutta samapa tuo kun kerran edellinenkin toimii. Tämä nyt siis oli vain esimerkki siitä, miten mieheni toimii :) no, sitten enemmän jo ärsyttääkin pari viikkoa sitten hajonnut silityslauta, ja se, että mies lupasi ostaa uuden "heti, kun ehtii". Sitäkään ei ole näkynyt eikä kuulunut, minä en silityslautaa saa kotiin raahattua ilman autoa (eikä mulla ole ajokorttia, eli en voi lainata miehen autoa ja käydä ostamassa), ja mies on kuluneen kahden viikon aikana kävellyt ainakin kuudesti kaupassa ohi hyllyvälistä, josta löytyy silityslautoja. Niinpä mulla seisoo ja kasvaa iso pino silitettäviä pyykkejä makuuhuoneessa.



Mun miehen kanssa ei edes toimi se, että esim. pukisi lapsia valmiiksi vasta tunnin tai parin päästä - kun hänellä se "kohta" ei tosiaan ole kuitenkaan mikään määritelty käsite. Tyypilliset lähtötilanteet ovat sellaisia, että mies haahuilee tekemässä mitä milloinkin, minä odotan josko se alkaisi näyttää jotakin lähtemisen merkkejä, ja kun lopulta kysyn, aikooko lähteäkään, mies tiuskii minulle, että kun minä en tee mitään, hän kuulemma vain odottaa että lapset ja minä ollaan valmiina kun meillä kestää aina niin kauan. No, minä menen pukemaan lapset ja itseni, mies ei ole elettäkään tehnyt lähdön eteen. Sanon miehelle, että ollaan valmiita, lähdenkö laittamaan lapsia autoon, hän sanoo, että älä vielä, hän tulee kohta. Vartin päästä molemmat lapset parkuvat ja kiukuttelevat kuumissaan, minä yritän hiki päässä rauhoitella niitä ja kysyn mieheltä, joko voin lähteä laittamaan lapsia autoon. Hän tiuskaisee, että aian sun pitää hoputtaa, alkaa hyvin hitaasti kaivaa tavaroitaan, etsii kännykkäänsä, etsii kotiavaimia, etsii sitä ja etsii tätä. Menee taas vartti, mies tulee pukemaan eteiseen ja sanoo, että voin mennä lasten kanssa jo autoon. Minä menen, ja kun molemmat ovat turvaistumisissa ja vöissä kiinni, mies ilmestyy pihalle, sanoo "voi v..., mä unohin sen", kääntyy kannoillaan, palaa sisään, palaa ulos, tulee autolle, muistaa taas jotain, palaa sisälle, palaa ulos, hakee vielä pari kolme reissua jotakin ja sitten tulee autoon. Lapset ovat ihanan väsyneitä huudettuaan ja kiukuteltuaan reilut puoli tuntia, kaikki ovat hikisiä ja kiukkuisia ja mies mutisee, että pakkoko meidän on aina olla niin hankalia. Jostain syystä mä olen ruvennut käyttämään enemmän julkisia nykyään, ilmoitan vain miehelle, että siellä ja siellä pitää olla silloin ja silloin, me lähdemme busilla siihen ja siihen aikaan ja hän voi tulla autolla perässä jos on tullakseen. Harvemmin tulee, kun "mä unohin ihan kokonaan".