Mikä nykyajan isovanhempia vaivaa??

Minkä ikäisiä sinun lapset ovat nyt? Entä sinä itse? Monta lasta? Onko lasten elatus vain sinun varassasi vai onko isä mukana kuvioissa?

Ei sinun tarvitse yli omien voimavarojesi huolehtia aikuisista lapsistasi tai heidän lapsistaan, äläkä tee sitä ainakaan marttyyrina ja muita syyllistäen. Toisaalta voi olla, että kun elämäsi joskus helpottaa, saat nukkua niitä päiväunia ja ostaa uusia housuja, sinulta vapautuukin voimia ja haluja auttaa ja antaa sitä tukea, mitä vailla itse ilmeisesti olet joutunut elämään.

Mun on pakko tunnustaa, että en aio ilmaiseksi lapsenpiiaksi enkä vähiä rahojani antaa lapsilleni. Teen fyysisesti raskasta vuorotyötä. Olen aina väsynyt ja uupunut. Rahat on tiukilla ja itselleni en pysty ostamaan mitään, että lapset saavat sen, mitä muillakin lapsilla on. Joskus haaveilen siitä päivästä kun lapset ovat itsenäisiä ja saan nukkua päiväunet töiden jälkeen ja vaikka käydä kylvyssä ja levätä. Samoin siitä, että saisin joskus ostaa itselleni uudet housut, ilman, että tarvitsee miettiä, kuka lapsista tarvitsee jotain enemmän. Olen kai sitten huono äiti, mutta en aio olla joka viikonloppuinen lapsenvahti ja kesälomia vahtia lapsenlapsia. Ja pitäiskö minun antaa rahaa vielä isoille lapsille.

Tunnen tasan tarkkaan yhden mummin, joka ei taaa lasenlapsiaan - eikä siis myöskään hoida näitä. Mutta syynä on se, että hänen tyttärensä miehineen ovat päättäneet itse haluavansa elää ilman sukurasitteita. Ja tuo sattuu häneen, kuten arvata voi - vaikken tietenkään tunne erimmäisiä syitä siihen, että laset eivät halua häntä elämäänsä.

Tässä siis sinun kertomuksesi. Aha. Ikävää. Mutta se ei oikeuta sinua vähättelemään muiden isovanhemmuutta. Vai oletko tehnyt asiasta isonkin empiirisen tutkimuksen? Mikset muuten korjaa äitisi väittämiä? Siihen sinulla lienee mahdollisuus. Kun kerran kuulet näitä hoitojuttuja muilta - mikäs estää sanomasta: ei muuten pidä paikkansa. Taidat olla melko saamaton ihminen. Toivottavasti miehesi on parempi esikuva lapsillenne.

Olen täysin samaa mieltä että harva isovanhenpien ikäinen aikaan hoiti itse omat lapsensa ilman isovanhempien apua. Silloin isovanhemmat auttoivat paljonkin, lapset saattoivat olla hoidossa heillä koko kesän tai joka päivä. Nykyään moni isovanhempi mielellään kertoo kuinka hoitaa ja auttaa lastenlastensa kanssa. Tälläinen on mm. oma äitini. Kyllä hän hoitaa, ehkä 4-5 päivää vuodessa 5-6h kerrallaan (lapset nykyään kohta 5v, 8v ja 10v). Siitä riittää sitten juttua kertoa sukulaisille ja tuttaville. Siitä huolimatta äitini ei koskaan itse tarjoudu hoitamaan ja yökylään ei lapsia ota. Mutta jos vertaan kuinka paljon minua ja siskoani on isovanhemmat hoitaneet, niin aika eri kastissa painitaan. Me olimme laskennallisesti 1/3-1/4 lapsuudestamme ja nuoruudestamma isovanhemmilla hoidossa. Eivät nämä isovanhemmat kertoneet kylillä ja sukulaisissa kuinka paljon meitä hoitivat, ei ollut tarvetta, me kuljimme siellä heidän mukanaan.

Jos en käsittänyt väärin niin juuri tähän aloitukseen kaivattiin näitä kertomuksia ja kokemuksia. Enkä näyttänyt olevan yksin tässä joukossa, eli ei ihan yksittäinen kokemus...

Oletkohan itse tehnyt taas päinvastaisen empiirisen tutkimuksen?

En aio korjata äitini juttuja, koska ne jutut ovat se kicksi mistä syystä äitini hoitaa ja on lasten kanssa edes sen pari kertaa vuodessa! Se että korjaan jutut tutuille ja sukulaisille ei auta asiaa mitenkään lasten kannalta, vaan pahentaa tilannetta.

Itse asiassa olen hyvinkin aikaansaava ihminen varsinkin pitämään puoliani. Äitini ei minua pyöritä, mutta en koe tarpeelliseksi olla oikeassa kaikin keinoinkaan.

Mikä esikuvassani on pielessäni? Satutinko sinua jotenkin tällä viestillä, osuiko kalikka omaan nilkkaan?

sekä mun omat että miehen vanhemmat ovat todella kaukana ap:n kuvauksesta. Molemmilta saa apua pyytämällä ja pyytämättäkin, lapsille on aina hoitopaikka kun tarvitaan ja mummolaan myös pyydetään. Taloudellistakin apua olemme tarvittaessa saaneet ja isomman tytön harrastusmaksuihin ja -välinehankintoihin on osallistuttu.

edes pidä yhteyttä.



Meillä miehen vanhemmat soittaa ehkä kaks kolme kertaa vuodessa miehelleni. En tajua.

Meillä on ollut erikoinen lapsuus. Äitini oli tosi kireä, kylmä ja kiireinen. Ei ollut "koskaan" meidän lasten kanssa -tarkoitan, että varmaan oli, mutta muistoissamme meidän kanssa aina puuhasi isä. Meitä 3 lasta 4v ikäeroilla. Kellään ei ole kovin lämpimät ajatukset kun puheeksi otetaan oma suhde äidin kanssa lapsuudessa.



Mutta mutta... nyt tämä kylmä äiti on sitten maailman lämpimin ja ihanin mummi. Hoitaa kaikkia lapsenlapsiaan ja jakaa myös rahojaan, jos jotain tarpeita tulee. Esim. meitä auttoi remontissa 5000 eurolla, veljeni venelainaa maksoi aikoinaan pois 10 000 euroa ja sitä rataa. Ostelee myös lapsenlapsille vaatetta ja semmoista useasti.



Ennen kaikkea hän on ollut korvaamaton hoitoapu tässä vuosien varrella. Hoitaa tosi mielellään ja kyseleekin lapsia aina yökylään. Ja siis kun puhun hoitamisesta niin me viedään aina lapset yökylään -tosi harvoin tarvitaan mitään muutaman tunnin apua vaan kun hoitoapua pyydetään niin aina on meillä joku juttu (matka, juhlat, aikaa parisuhteelle), jonne haluamme kaksistaan.



On tosi kumma, miten äitini on muuttunut noin. Onkohan sillä huono omatunto??



No, enivei olemme nyt vaan kiitollisia, että lapsilla on hyvä mummo ja myös appivanhemmat vahvasti läsnä perheemme elämässä eli hoitoapua olemme saaneet aina kun tarvitaan. Pisimmillään on lapset olleet 3 yötä putkeen kun lähdimme miehen kanssa Lappiin laskettelemaan.

"Tunnen tasan tarkkaan yhden mummin, joka ei taaa lasenlapsiaan - eikä siis myöskään hoida näitä. Mutta syynä on se, että hänen tyttärensä miehineen ovat päättäneet itse haluavansa elää ilman sukurasitteita. Ja tuo sattuu häneen, kuten arvata voi - vaikken tietenkään tunne erimmäisiä syitä siihen, että laset eivät halua häntä elämäänsä."



Onko tämä mummi kenties Keski-Suomesta?



Jokatapauksessa, voit olla varma siitä, ettei tuollainen päätös ollut tyttärellekään helppo. Mutta ei ole olemassa tarinaa: "Olipa kerran hyvä äiti, joka välitti, rakasti ja piti hyvää huolta lapsistaan. Kun paha tytär sai lapsen hän manipuloi miehensä olemaan samaan mieltä kanssaan, ja yhdessä he katkaisivat välit tuohon herttaiseen mummiin, joka vain halusi auttaa."



Vaikka syitä ei kerrota, on paljon (mitä ilmeisemmin negatiivisia asioita) tapahtunut. Tytär voi olla kertomatta syitä myös, koska ei halua satuttaa äitiään enempää. Lähipiiri kun on usein tietämätön, mitä äidin ja tyttären välillä on tapahtunut vuosien kuluessa.

"Missähän päin Suomea tämä mummi asuu - kuulostaa tutulle?"



Mä tarjosin mummille asuntoa Keski-Suomen sunnasta. Mistäpäin sinä? Tuli vain tunne, että "hui". Onko kyse meidän "mummista".



Jäännää muuten, että tuo mummi kutsuu itseään mummiksi, vaikka ei tapaa lapsenlapsiaan. Ja raskaudesta kerrottaessa aukoi päätä, kun en olisi saanut lasta hankkia (huom! tämä ei ole syy välien rikkoutumiseen).

Tunnen tasan tarkkaan yhden mummin, joka ei taaa lasenlapsiaan - eikä siis myöskään hoida näitä. Mutta syynä on se, että hänen tyttärensä miehineen ovat päättäneet itse haluavansa elää ilman sukurasitteita. Ja tuo sattuu häneen, kuten arvata voi - vaikken tietenkään tunne erimmäisiä syitä siihen, että laset eivät halua häntä elämäänsä.

..mutta olisi kiva mahtua äidin aikatauluun :(. Enpä oikein mahdu; maanantaina jumppa, tiistaina kirpparille, keskiviikkona tulee joku saippuasarja, torstaina naapurille, perjantaina kissanristiäiset... ymmärtäisin jos tuo kiireinen vaihe kestäisi esim. ekan vuoden eläkkeestä mutta nyt 65-vuotias äitini on ollut yli 5 vuotta sairaseläkkeellä!! Ja kuitenkin ollut mm. kotirouvana vuosikymmeniä, ollut vapaa tekemään mitä tahtoo...

Tuntuu pahalta lukea kokemuksianne. Juttelin poikani ja miniäni kanssa tänään näistä kokemuksistanne ja totesimme, että on todellakin karmeata, miten välinitämättömiä isovanhempia näyttää olevan ympäri Suomenmaata.



Minusta on tosi tärkeätä tukea lapsiani ja heidän perheitään - enkä ole ainoa tuntemistani 40-luvulla syntyneistä isovanhemmista.



Missäköhän päin Suomea teitä hylättyjä äitejä ja isiä oikein löytää - mietin, voisimmeko me, joilla on halua ja tarmoa, tulla jollakin tavalla auttamaan teitä, jos eivät omat vanhemanne tähän ole kykeneviä!

Et voi olla tosissasi!

..mutta olisi kiva mahtua äidin aikatauluun :(. Enpä oikein mahdu; maanantaina jumppa, tiistaina kirpparille, keskiviikkona tulee joku saippuasarja, torstaina naapurille, perjantaina kissanristiäiset... ymmärtäisin jos tuo kiireinen vaihe kestäisi esim. ekan vuoden eläkkeestä mutta nyt 65-vuotias äitini on ollut yli 5 vuotta sairaseläkkeellä!! Ja kuitenkin ollut mm. kotirouvana vuosikymmeniä, ollut vapaa tekemään mitä tahtoo...

Ainoa lapseni täyttää pian 3, eikä tähän mennessä äitini ole kertaakaan pyytänyt lasta esim. yökylään, saati kanssaan kaupungille tms. Kokee sen itsestäänselvyytenä että anoppini hoitaa lasta tarvittaessa...en tajua mistä kiikastaa. Ei mitenkään tunnevammainen ihminen mielestäni.



t. se aikatauluun mahtumaton

Mua ihan itkettää. Mun äitini on tikkana meillä joka ikinen aamu ja kiertelee kuin kissa kuumaa puuroo: saaks tulla ja hakee lapset? Mut sanokaa, jos must on häiriöö.



Tuntuu ihanalta. Mutta itkettää, kun kuulee teidän juttuja. En tosiaankaan osaa ymmärtää, etteikö kaikkien äidit????

Pitäisi kieltää moisilta isovanhemmilta oikeus elämiseen! Meidän lapset rakastaa isovanhempiaan ja joskus tuntuu, että me, äiskä ja isä ollaan ihan toisen luokan kansalaisia, kun vain mummi ja vaari ovat niille tärkeitä!

Ja ihan oikeasti me autetaan toisiamme - ei vaan vanhempamme meitä vaan mekin vanhempiamme. Tuohan on itsestään selvää.

Mua ihan itkettää. Mun äitini on tikkana meillä joka ikinen aamu ja kiertelee kuin kissa kuumaa puuroo: saaks tulla ja hakee lapset? Mut sanokaa, jos must on häiriöö. Tuntuu ihanalta. Mutta itkettää, kun kuulee teidän juttuja. En tosiaankaan osaa ymmärtää, etteikö kaikkien äidit????

järkyttäviä äitejä. Otan osaa. Nytkin on toinen isovanhemmista meillä, kun lapsi kipeänä. Oma lapsi kun saa lapsia, aion ojentaa auttavan käden heille. Omat vanhemmat ovat kasvaneet meinigillä koko kylä kasvattaa. Ovat varttuneet maalla ja siellä tädit ja sedät auttoivat. Kesäisin sukua ympäri suomea tuli lomailemaan/ töihin maatilalle. Itse, kun olin pieni en saanut nauttia isovanhemmista, jotka olivat jo vanhainkodissa. Olivat jo niin iäkkäitä ja kuolivat minun ollessa pieni.

... kontaktissa isovanhempiensa kanssa! Se on lapsille ja isovanhemmille todellinen rikkaus.



Minulle tulee niin paha mieli noista kommenteista tyyliin "kukin hoitakoon lapsensa itse" ja "isovanhemmat saavat tehdä ajallaan ja rahoillaan, mitä lystäävät". No tietenkin saavat! Mutta on sitten täysin turha sieltä vanhainkodista soitella pissaisissa vaipoissaan, kun kukaan ei käy katsomassa. Sitäpaitsi, sellaiset ihmiset menettävät elämänsä ihanimman asian: yhteyden rakkaimpiinsa, elämän jatkuvuuden näkemisen ja toisista huolehtimisen ilon.



Mitä varten me täällä oikein elämme? Haluaako joku todella elää elämänsä sairaalla tavalla itsenäisenä ja ypöyksin, kun olisi upea mahdollisuus tutustua lapsenlapsiinsa? Käsittämättömän tunnevammaista touhua.

Yhteisöllisyys kunniaan.

jos ei ota pieniä, usein yöllä herääviä, vilkkaita ja vahdittavia lapsenlapsia yökylään tai viikoksi pariksi hoitoon?



Kysyitkö äidiltäsi lasta sunnitellessasi, että hoitaako hän?



65-vuotias sairaseläkkeellä oleva naishenkilö on työnsä tehnyt, suotakoon hänelle nautinnolliset eläkepäivät. Hän varmasti haluaa tutustua lapsenlapsiinsa, mielestäni se ei vaadi yökyläilyä, kuten täällä useimman kirjoittajan mukaan on vaatimuksena.



Mitä omaisuudenjakoon tulee, sen aika koittaa viimeistään, kun omaisuuden haltija kuolee. Näin on aina ollut. Isoisä- ja isoäiti-ikäluokka on elänyt säästeliäästi, oli opinto- ja asuntolainat, mahd. autolainat, yksityiselle oli vietävä hoitoon, jos hoitajaa yleensä jostain löytyi, kun vanhempien oli pakko olla töissä, että jotenkin pärjättiin. Ei ollut varaa uusia keittiöitä ja kylppäreitä uusimpien sisustustrendien mukaan. Isovanhempien vanhat kalusteet kelpasivat, oli tärkeämpääkin, mihin rahansa laittaa.

Kun nämä ihmiset jäävät pois työelämästä, eiköhän heillä ole oikeus lepoon ja matkusteluun, ihan omaan elämään kerrankin, jos terveyttä on vielä tallella.

Joku tukee lapsiaan rahallisesti, joku ei.

Itse tuen, jos on rahaa, mitä antaa.

Aikuisten lasten on hyväkin kokea, mitä se aikuisuus on. Harvalla se on niin ruusuista, kuin kuvittelee.

itsekkyydestä. Ainakin omat ja kavereiden vanhemmat (ikäluokkaa 60-70v.) juoksevat aina avuksi, antavat taloudellista tukea ja tekevät kaiken lastensa eteen. Mikään oma meno ei ole niin tärkeää, ettei sitä voi lasten pyynnön edestä perua. Ja jokainen penni säästetään omasta elämästä ja annetaan ennakkoperintöjä lapsille. Ovat toki itsekkäitä esim. eläke-eduistaan, mutta nekin välillisesti koituu lasten hyväksi.

pelkäsin että minustakin tulisi kuin äitini, outo ja sellainen joka jättää lapsensa hoitamatta kunnes sosiaalitoimi puuttuu asiaan.



Minut sijoitettiin sukulaisperheeseen, jossa oli hyvä olla, syliäkin sai plus perusasioita kuten ruokaa ja puhtaita vaatteita.



Vasta jälkeenpäin olen huomannut kuinka kylmä mummini oli äitiäni kohtaan aina, ehkä se on osa syy sairastumiseen, toisaalta vaikeat ajat olivat silloin kaikilla, koko Suomessa. Joo, olen ikäloppu, puhun sota-ajoista, äitini lähetettiin taaperona sotalapseksi, palasi kotiin viisivuotiaana. Kaikki olivat haavoitettuja omalla tavallaan, mutta äitini oli yhdeksästä lapsesta se, joka jäi vähimmälle huomiolle, varsinkin oman äitinsä puolesta.



Olen nyt viisivuotiaan lapsen äiti ja toivon, että sukupolvien kylmä kierre on saanut päätöksensä. Kyllä mä olen huomannut, että rakkaus omaan lapseen on jotain ylivoimaista. Ehkä sitten vaikeat ajat ja rakkauden puute omassa varhaislapsuudessa tekee ihmisistä kylmiä ja kyvyttömiä, en tiedä.



Mahdollisuus on myös toiseen suuntaan, että haluaa antaa sitä, mitä ei ole itse saanut. Eikä näitä asioita rahassa tai tavarassa voi mitata, oikeasti. En todellakaan olisi näihin lähtötilanteisiin halunnut, että mieheni kanssa maksamme hänen äitinsä takausvelkoja vuosia ja menetetämme oman luottokelpoisuutemme, mutta näin nyt sitten kävi. Katkeruus on kuitenkin se viimeinen asia, jonka haluaisin lapseeni siirtää. Yksi skitsomummo sinne, toinen alkkismummo tuonne, meidän elämämme on elää omaa elämää. Näin mää sen koen.