Lue keskustelun säännöt.
Olenko ainoa joka ei ymmärrä, mitä pettymistä on siinä jos joutuu sektioon, imetys ei onnistu tai
Kommentit (41)
En itse tuominnut itseäni lainkaan, vaan kaikki muut tekisen puolestani :/ Kokeilin siis ihan oikeasti aivan KAIKKEA! Halusin tosissani imettää lastani! Mutta kun siitä ei tullut mitään, niin päätin olla ottamatta stressiä.. Tärkeintähän että vauva saa ruokaa ja energiaa kasvuun. No muut super äidit eivät näin ajatelleet "Oletko muka kokeillut ihan kaikkea?!"..juu.."oletko nyt ihan varma, koska mun mielestä on todella itsekästä antaa vauvalle korviketta!".. Kuulin ystävältäni kun kaikki muut mammat olivat puhuneet itsekkyydestäni selkäni takana! Siis suurin osa läheisistänikään ei uskonut että imetys ei oikeasti onnistu!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on yksi lapsi ja lisää ei varmaan tule. Lapsi syntyi lopulta sektiolla, kun synnytys ei edennyt. En ollut mitenkään pettynyt, pääasia, että saatiin terveenä ulos. MAitoa ei riittänyt isokokoiselle pojalle rinnoista tarpeeksi, joten sai alusta asti äidinmaidon rinnalla korviketta lisäksi. En silti koe epäonnistuneeni äitinä. Ja mitään "oikeaa" tai "väärää" sukupuolta ei meillä ollut mitenkään määritelty.
Suunitellussa sektiossa ÄITI TIETÄÄ MITÄ TULEMAAN PITÄÄ ainakin päivien, jollei jopa viikkojen ajan! Kiireellisessäkin äiti saattaa tietää tuntien ajan, että sektio tulee, MUTTA HÄTÄSEKTIOSSA VAUVA SAATETAAN LEIKATA JOPA Ä I D I N TIETÄMÄTTÄ ULOS VATSASTA. Kyllä oli itselläkin HIEMAN PETTYNYT OLO, KUN EN HETI EDES älynnyt, että vauva oli "viety" vatsasta. Suurempi shokki tuli vielä, kun tajusin, että siitä oli jo useampi päivä. (minut pidettiin nukutettuna) Oli muuten pelottava tunne, kun huomasin vauvan puutuvan vatsasta enkä tiennyt missä hän oli!
oli hänellle kova pala. Itse en näe sitä yhtään huonona juttuna.
samoin kuin imetys - imetys vielä helpotti kovasti elämää vauvan kanssa.
Tuohon "ei sillä väliä kunhan on terve" - suhtaudun vähän kyynisesti, sillä ole niin moneen vammaiseen lapseen tutustunut, joiden vamma tai sairaus on ilmennyt vasta 3-, 5- tai jopa 8-vuotiaana...
Joten ei voi synnytyksen jälkeen sanoa muuta kuin "toistaiseksi" terve.... eikä sekään sittenkään loppujen lopuksi ole tärkeintä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole myöskään koskaan moista ymmärtänyt.
No mulla ei koskaan ole ollut "väärää" sukupuolta olevaa vauvaa, koska sillä ei ole ollut merkitystä.
Esikoisen syntymä päättyi hätäsektioon. En ymmärrä miksi siitä olisi pitänyt olla pettynyt. Olin vain helpottunut, että minulla oli elävä ja kaikenlisäksi terve lapsi sylissäni.
Imetys takkuili vauvan vaikean alun jälkeen ja itse sairastuin kun vauva oli 3 viikkoa ja jouduin syömään sellaisia särkylääkkeitä, etten saanut imettää. Enpä silloinkaan kokenut pettymystä. Olin vain helpottunut tiedosta, että siitä huolimatta etten imetä lapseni saa hyvää ravintoa ja läheisyyttä.
Miksi noista asioista voi pettyä?
ja kolmannen lapsen syntyessä jouduin sektioon. Ei minua asia haitannut tai jänyt vaivaamaan. Enemmäkin olin onnellinen, että lapsi syntyi terveenä, mikä taas olisi ollut epätodennäköistä, jos olisi alateitse syntynyt.
Onneksi synnytyksen yhteydessä lapsen sydänäänet antoivat merkin lääkärille, joka päätti leikata. Napanuora oli moninkerrroin solmussa ja hapenpuute olisi varmasti jättänyt jälkiä aivoihin.
Imetys ei onnistunut kahden ekan kanssa kuin 2 kk ja sekään ei ole harmittanut.
Minä yleensä suhtauden asioihin niin, että ne, mihin en voi vaikuttaa tai voinut vaikuttaa, niin niitä on turha etukäteen tai jälkikäteen murehtia. Turhaan murehtimisen menee vain turhaa energiaa. Kaikkea ei voi ennalta päättää ja joskus tulee eteen asioista, jotka vain yksinkertaisesti muuttaa suunnitellun. Pitää mennä sen mukaan mikä tilanne on.
etkä oo ollu ees raskaana, saati sitte joutunu siihe sektioon...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
pätkääkään, onnistuuko imetys, jos ei niin sitten pulloa vaan kehiin ja jos vaikka sektioon joudun niin ajattelen vaan niitä hyviä puolia, ei tule alapäähän kauheita tuhoja ainakaan jne.
se vaan on tietynlainen pettymys joutua sektioon. Ainakin mulle oli, kun kerran IHAN SAIRAASTI PELKÄSIN LEIKKAUKSIA!!! Halusin alatiesynnytyksen, jota en osannut pelätä, mutta niinpä vaan herra Murphy luuli hauskankin vitsin murjaisevansa, kun saattoi minut kaksi kertaa leikkaupöydälle mahan aukaisuun...
Sinänsä en tietenkään ole pettynyt, että ilman leikkausta olis molemmat kerrat päätyneet vauvan kuolemaan, joten parempi minun kärsiä sitten.
Eikä se muuten asiaa auta, että aika moni äiti on sitä mieltä, että olen luuseri, enkä kunnon äiti ollenkaan, kun en ole tussuani venyttänyt lapsenpäästössä :-/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meitä muitakin jotka suhtautuvat asioihin normaalisti eivätkä kaikenlaisella kiihkolla. Itsellä 2 lasta, toinen melkein aikuinen. Alasynnytetty, imetetty osittain ja molempia sukupuolia löytyy. Ekaksi toivoin poikaa, koko muu suku tyttöä, tyttö tuli. Toinen oli sit poika. Halusin kummatkin sukupuolet, järjestyksellä ei niin väliä. Ja miksi halusin kummatkin, koska halusin tutustua molempiin maailmoihin, tyttö ja poika maailmaan.
En minäkään ymmärrä pettymystä moisisssa asioissa. Jos syntyy jollain tavalla niin hyvä juttu. Jos jollain lailla saa ravintoa, ellei tissistä vaan pullosta niin hyvä sekin. Maailmassa on suurempia murehtimisen aiheita.
Mun mielestä noiden asioiden kanssa vouhkaaminen on aivan älytöntä. Mulla on takana kaksi lyhyehköä imetystä, kaksi alatiesynnytystä ja silti en olisi sen kummempi ihminen vaikka nuo olisi menneet jotenkin muuten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä minä tosin toisen lapsen kohdalla toivoin tyttöä, mut ei se nyt ois ollu mikään totaali pettymys jos ois ollu poika. Sektiota kohtaa mulla on kammo, siis inhottaa ajatus siitä että maha leikataan auki :) Mut jos ois pitäny se tehä niin sit ois pitänyt ei siinä sen ihmeempää. Imetys on helppo tapa ruokkia lapsi, mut kyllä mulle se puol vuotta tissitakiaista riittää, en ole tykännyt imettämisestä yhtään.
en minäkään pidä mitään noista kovin suuren pettymyksen arvoisena asiana.
Mutta siltikin, kaikki tunteet ovat sallittuja, ja pettymyksen tunne on yksi niistä. Sekin on tärkeää, että pystyy myöntämään itselleen rehellisesti mitä kulloinkin tuntee. Tämä edesauttaa pettymyksen tai surun ylitse pääsemistä. Eli kun myöntää jopa kielteiset tunteensa, pääsee niistä suurella todennäköisyydellä yli. Ei tarvitse sitten mummona mietiskellä et onpa perseestä ja elämä pilalla kun kaikki lapset olikin poikia eikä tullut yhtään tyttöä.
Mikään näistä ei ole sellainen asia, minkä vuoksi olisi epäonnistunut äitinä, asiat vain eivät ole menneet suunnitelmien mukaan. Ja myönnän, en ole kokenyt sektiota, en saanut "väärää" sukupuolta olevaa lasta ja imetyskin onnistui kohtuullisesti :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuitenkin niin helposti käy. ITse en saanut imetettyä kuin 2,5kk täysimetystä ja sinäkin aikana lapseni itki ja laihtui (luulin vatsanpuruiksi kunnes neuvolassa todettiin maidon riittämättömyys) ja lopulta kaiken maailman kikkakolmosten ja imetysohjaajienkaan neuvot eivät saaneet tilannette parantumaan ja imetys jäi kokonaan. Harmittaa se vieläkin, vauva nyt 4kk. Toisaalta se oli ainut mahdollinen ratkaisu meille, ja olen siihen tavallaan tosi tyytyväinen myös.
Mutta synnytin normaalisti kipulääkkeettä alateitse, ja (vaikka näin ei ehkä saisi sanoa) minusta se oli ihanaa kaikessa kamaluudessaan. Minusta oli etuoikeus saada synnyttää, kokemus oli niin hurja ja ravisteleva ja upea etten luopuisi siitä mielellään jos joskus saan toisen lapsen. Tätä miettiessäni arvelen pettyväni jos joskus joudun sektioon. Ei sillä kuitenkaan ole muutoin väliä, sektio on hieno juttu jos niin pitää tehdä. Tärkeintä on oikeasti se terve (tai elävä) lapsi, mutta kyllä on ihan luvallista pettyä.
eikä se tarkoita sitä, että mieluummin synnytetään vaikka vammainen lapsi alateitse kun mennään sektioon. Ihme ajatuksenjuoksua joillakin. Vaan siinä petytään siihen, ettei se olisi voinut syntyä terveenä alakautta, mikä oli ehkä se normaali oletustilanne.
Minäkin petyin siihen, ettei imetys onnistunut. Tietysti petyin, koska olisin mieluummin halunnut onnistuneen imetyksen. Ja toisen synnytyksen jälkeen ehdin hetken iloita hyvää oloani ja miettiä, että tällä kertaa pääsen kävelemään osastolle (kun ekassa en pystynyt). Sitten yhtäkkiä vuosin verta litratolkulla ja päädyin kaavinnan kautta sängyllä puolikuolleena työnnettynä osastolle. Totta hemmetissä harmitti! Eikä se tarkoita sitä, että olisin mieluummin mennyt veret valuen osastolle kuolemaan, vaan toivoin ettei koko vuotoa olisi tullutkaan.
Minulla on kolme lasta, vanhin jo 12-vuotias. Kaikki lapseni ovat syntyneet alateitse, mutta en ihmeemmin edes ajatellut synnyttämistä etukäteen. Luotin sairaalan henkilökuntaan ja siihen, että leikkaavat sitten, jos on pakko. Ei olisi vaikuttanut mitenkään omiin onnistumisen tai epäonnistumisen tunteisiini.
Samoin imetys: rankkaahan se oli alussa, koska lasta pitää alkukuukaudet (ainakin minun lapsiani) imettää lähes taukoamatta. Ajattelin kuitenkin, että jos lapsi on siten tyytyväinen, niin sehän on sitten minun hommani. Jos lapsi ei olisi ollut tyytyväinen, pakkohan se olisi ollut ottaa korvikkeet käyttöön.
Minulla on muutenkin "fatalistinen" elämänkatsomus, eli olen sitä mieltä, että kaikkia asioita elämässä ei vain voi kontrolloida ja hyvä niin. Auttaa jaksamaan, kun voi hymähtää vastoinkäymisille. Joku mukava juttu kuitenkin odottaa jossain kulman takana.
Ja on minutkin jätetty ja minua on petetty, ja onhan se silloin sattunut kipeästi, mutta en ole sen takia koskaan elämänjanoani ja optimismiani menettänyt.
Ja on minutkin jätetty ja minua on petetty, ja onhan se silloin sattunut kipeästi, mutta en ole sen takia koskaan elämänjanoani ja optimismiani menettänyt.
Ei se, että johonkin pettyy, tarkoita etteikö olisi elämänjanoinen optimisti. Itsekin olen ihan iloinen ja onnellinen ihminen ja nään yleensä kaikessa sen kultareunan, se vaan joskus kestää hetken. Imetyspettymys oli minulle niissä hormoonihuuruissa niin kummallisen iso asia, etten ihan heti osannut laskea siitä irti, mutta varsin pian näin kuitenkin kaikki hyvät puolet.
Muutenkin näihin asioihin vaikuttaa kamalasti ne hormoonit, jotka juuri synnyttäneellä ja imettävällä äidillä vellovat. Ennen lapsen saamista en ajatellut pätkäkään, että olisi jotenkin suuri äitiyden merkki pystynkö imettämään vai en. Tahdoin kyllä imettää, mutta mietin ettei se niin vakavaa ole jos en pystykään. Kyllä se silti kurjalta tuntui kun ei onnistunutkaan, ja siihen väitän olevan syynä hormoonien ja myöskin sen äitiyden tuoman vastuun jota ei lapsettomalla ollut.
30
mutta ehka jos oikein kovasti on odottanut, etta synnytys ja imetys onnistuu tietylla tavalla, kun vain oppaita ja ohjeita noudattaa, niin sita sitten syyllistyy ja pettyy, kun kokemukset ovatkin erilaiset.
Kyllahan moni "baby friendly" -artikkeli sisaltaa viestia siita, miten ainoa este hyvin kayntiin saadun synnytyksen/lapsivuodeajan valissa on "luonnoton aiti" tai sitten "mekaaninen sairaala". Etta kyllahan muuten kaikki sujuisi kuin tanssi, mutta...
Mutta minusta on älyttömän ihana tunne saada imettää lasta!
Ja todella päätöntä että olen kokenut mielihyvää luovuttaessani maitoa!!
Minulla on kolme alatiesynnytystä takana ja nyt raskaana oli eka perätilakokemus kun viimesillä viikoilla huomattiin että lapsi väärinpäin.
Koin hurjasti pelkoa jos menee leikkaukseen.
ONNEKSI lapsi liukui vielä itse oikeinpäin mutta pienellä jännityksellä olen kunnes lapsi on maailmassa.
Sairas kai olen kun tunnen jotenkin halua ponnistaa lapsen pihalle, vaikka en kyllä perätilaa synnyttäisi tuosta vaan: lapsen ja oma terveys tulee aina ensin.
Miksi ei saisi kokea kauhua tai pettymystä?
Kyllä minä ainakin sanon että harmittaa jos imetys ei onnistuisi, JOUTUISI sektioon.
Minusta ne äidit jotka ei ole imettäneet alkaa puolustautumaan keskusteluissa.
Onko se niin väärin sanoa että joku luovuttaa jos maitoa tulee pulloon jo sairaalassa hiukan -kun itsellä ei ole tullut lainkaan ja silti olen imettänyt?
Tietoa ei ole mutu. Miksi moni "epäonnistunut" imettäjä tuntuu liikkuvan virheellisellä tiedolla?
Miksi ei saisi olla pettynyt? Minä olisin.
Ei imetys tee kenestäkään äitiä tai tapa jolla lapsi tulee maailmaan. Äiti on vaikka adoptoisi.
Kyllä minä koen oikeudeksi saada tuntea pettymystä. Ja ihmettelen jos joku sitä vähättelee; ehkä se imetys todellakaan ei vaan kiinnosta sitten, joten miksi tällänen ihminen edes imettäisi? Hälläväliä?
Täydellisestä idylliperheestä, täydellisestä parisuhteesta, täydellisestä raskaudesta ja täydellisesti menneestä synnytyksestä, siitä täydellisestä lapsesta yms.
JA VOIH!
Synnytys meni iha pieleen, lapsi oli väärää sukupuolta, en osaakkaan imettää, parisuhde on jo valmiiksi kärsinyt kun ei ole 9kk tehnyt mieli seksiä ja muutenkin on tullut koko raskaus aika kiukuteltua miehelle ja nyt kun on tämä huutava nälkäinen koliikki vauva sylissä niin ei tämä jätjetön uni vaje tilannetta paremmaksi muuta.. Mutta minä imetän vaikka se tappais tämän vauvan nälkään koska onnistunut imetys on hyvän äidin mitta!
Ehkä tää synnytyksen jälkeinen masennus johtuu siitä kun romahdetaan sieltä pilvillinnoista alas..