Miten lapsen syntymä muutti parisuhdettanne?

väitän, että se johtui siitä, että olimme 10 vuotta yhdessä ennen lapsia.

Meillä parisuhde lujittui, ihan sementoitui. Siinä esikoisen ollessa vuoden vanha meilläkin oli sellainen vaihe, että toista ei sietänyt silmissään, mutta taistelimme yhdessä sen yli. Nyt ollaan yksikkö. Olisi ihan kauhea tragedia, jos jotain tapahtuisi tälle meidän ihanalle tiimille, juuri kun ollaan vauhdissa!

Lapsen syntymän jälkeen rakastin miestäni entistä enemmän ja se yhteenkuuluvuus loppuelämäksi vahvistui entisestään. Mikään ei mennyt huonompaan suuntaan. Rehellisesti näin.

Ja suoraan sanottuna ihmettelen, jos oikeasti ei muka muuta jonkun parisuhdetta, oli oltu yhdessä sitten 10kk tai 10v. Parisuhteen toinen osapuoli muuttaa olomuotoaan ja ulkonäköään ihan täysin, saa kaikenlaisia omituisia vaivoja ja itkukohtauksia jne., ja sitten yhtenä kauniina päivänä kantaa kotiin parkuvan nyytin, jota pitää syöttää, vaihtaa kuiviin, syöttää, nukuttaa, vaihtaa kuiviin, syöttää, nukuttaa... Yöunet katoaa, aika, joka on ennen vietetty kahdestaan, katoaa, minnekään et voi lähteä etkä mitään tehdä spontaanisti, vaan aina on varattava muuttokuormallinen vaippoja, puhtaita vaatteita vauvalle ja itselle, harsoja, mahdollisesti tuttipulloja ja korvikepaketteja. Voin vain arvailla, että varmasti on moni vasta isäksi tullut oikeasti ihmeissään, kun tähän asti on saanut haalta ja sylitellä ja harrastaa seksiä vaimonsa kanssa, joka nyt yhtäkkiä hääriikin jonkun vaaleanpunaisen mytyn ympärillä, imettää tai syöttää pullosta, kärsii omituisista kivuista, ei muista miehensä läsnäoloa/olemassaoloa mitenkään paitsi ehkä raivoamalla tekemättömistä kotitöistä, eikä muista edes itse olevansa muuta kuin äiti.



No juu, minä toki puhun vain itsestäni ja oman kokemukseni kautta. Me olimme tunteneet 11kk, kun esikoisemme syntyi - hän siis ei ollut mitenkään suunniteltu vauva, vaan hyvinkin yllätys. Mieheni on alusta asti ollut paljon mukana tässä lapsiperhearjessa, niin, että muistan joskus esikoisen vauva-aikana ihmetelleeni, miten se voikaan olla hänelle niin luontevaa. Hän ei koskaan kiukutellut, kun yöunet jäivät vajaiksi, ruoka oli tekemättä tai kotona sotkuista, vaan itseasiassa useimpina öinä molempien lastemme kanssa hän oli se, joka nousi ylös, sanoi mulle, että "nuku sä vaan" ja hoiti vauvan. Kotiin tullessaan, jos en ollut syystä tai toisesta ehtinyt/jaksanut ruokaa tehdä, hän alkoi tekemään sitä, ja kotityöt teki siinä missä minäkin, eli mitä minä en tehnyt, hän teki. Minun näkökulmastani katsottuna hänelle isän rooli tuli paljon luontevammin kuin mulle äidin rooli. Minä työnsin esikoisen sairaalassakin "kärryyn" nukkumaan, kun en osannut nukkua itse se tuhiseva nyytti vieressäni, mieheni puolestaan otti vauvan syliin ja lähti kuljeskelemaan pitkin käytäviä, kuin olisi aina tehnyt sitä samaa.



Parisuhde oli käytännössä jäissä koko esikoisen ensimmäisen vuoden. Vuosi oli rankka, eikä meillä ollut aikaa eikä voimia ylläpitää parisuhdettamme, päinvastoin se, että kaikki jankuttivat sen ylläpidon tärkeydestä, vain ahdisti. Ei varmaan ole ihme, että tuon ensimmäisen vuoden lopulla olimme eron partaalla - emmehän me juuri tunteneetkaan toisiamme vielä, kun meistä tuli vanhempia, joten miten olisimme voineet tuossakaan vaiheessa edes tietää, kuka se toinen on. Me yhdessä kuitenkin päätimme yrittää vielä, menimme parisuhdeterapiaan ja rupesimme oikeasti tekemään työtä parisuhteemme eteen, koska molemmat olimme sitä mieltä, että tahdomme tarjota lapsellemme ehjän perheen, emme kahden kodin välillä matkustelua ja yhtä äärimmilleen väsynyttä ja toista ikäväänsä potevaa vanhempaa.



Eli kyllä se lapsi muutti, ensin ajoi erilleen ja sitten pisti taistelemaan parisuhteen puolesta. Nyt toisen lapsen kohdalla (joka tosin oli hyvinkin suunniteltu) olimme viisaampia, tiesimme, että tämä ensimmäinen vuosi on parisuhteemme kannalta rankin. Meistä on tullut armollisempia, paitsi vanhempina, myös puolisoina. Emme odota enää niin paljon itseltämme emmekä toisiltamme, ymmärrämme paremmin, että jos minua väsyttää, varmasti myös toista väsyttää. Nykyään tietysti myös tunnemme toisemme paremmin, ja osaamme tukea toisiamme. Mutta tässä pisteessä ei oltaisi ilman yllätysesikoistamme, eikä toisaalta ilman toisiamme. Jos toinen meistä olisi luovuttanut ja antanut periksi, ei oltaisi tässä.

meillä aika tavallinen suhde, riidellään kun riidellään ja sen jälkeen taas menee tosi hyvin. nyt meillä jo kauan hyvää aikaa ja oikein ihanaa. mitä nyt itse saan (syytän hormoneja..) pultteja =)

kumpikin arvostaa toista ja tuntuu ihmeellisestä että on löytänyt tuollaisen ihmisen. yhdessä ollaan oltu jotain 4 vuotta ja vuosi naimisissa.



kaverini on edelleen onnellinen lapsensa ja vaimonsa kanssa ja lisää tulee lapsia. mutta sit toinen kaverini on kahden yhteisen pienen (ja 6vuotiaan) äiti ja on jo tuon toisen lapsen jälkeen ihan poikki ja "inhoaa" miestään ja silti teki heti toisen. ??

ja minä jään vähemmälle kuin ennen. Mutta niinhän sen pitää ollakkin :)

Minusta oli ihanaa jäädä töistä äitiysLOMALLE, kotityöt hoitui miehen työpäivän aikana ihan itsestään koska vauva nukkui hyvin päikkäreitä (ja myös hereilläoloaikana tein kotihommia), kiloja ei tullut eikä jäänyt, mies ei joutunut valvomaan koska minä imetin ja itse kestin valvomiset hormonien voimin. Kuulostaa ehkä lässyltä mutta näin se meillä meni.



Toinen lapsi toi tullessaan pienen kriisinpoikasen koska sitten koin itseni jo vähän ylityöllistetyksi. Mutta vähänä keskustelua miehen kanssa ja asia korjaantui.

Lapset 6 ja 8. Olen lopenkyllästynyt koko perheeseeni! Haluan pois!