Olenko aivan pöljä, kun haluan lapsilleni mahdollisimman pienen ikäeron?

Meillä lapset ovat syntyneet 1v 3kk ikäerolla. Esikoinen oli 3kk, kun annoimme uudelle vauvalle mahdollisuuden. Positiivisen testin tein muutaman kuukauden kuluttua (esikoinen silloin 6kk).

Meillä ainakin tuo pieni ikäero on toiminut loistavasti. Toinen raskaus sujui ongelmitta ja lapsi syntyi täysiaikaisena. Esikoinen oli niin pieni kuopuksen syntyessä, että ei osannut olla mustasukkainen. Kuopus nukkui 4-5h päiväunia, joten minulla oli oivasti aikaa leikkiä ja touhuta esikoisen kanssa. Rytmitin myös päiväunet niin, että lapset nukkuivat yhdet unet samaan aikaan, jolloin minullakin oli mahdollisuus levätä, jos siltä tuntui.

Rankimmalta tuntui silloin, kun kuopus lähti liikkeelle ja esikoinenkin oli vielä niin pieni, että tarvitsi koko ajan vahdintaa toimissaan. Silloin hetkittäin koin kyllä riittämättömyyden tunteita...

Mieheni ei juuri lastenhoitoon eikä kotitöihin ole puuttunut työnsä vuoksi, joten kaikki olen hoitanut itse, enkä silti kokemut mitään ylitsepääsemättömän rankaksi.

Meillä siis kaikki on sujunut varsin mukavasti ja nyt lapset ovat 4 ja 5-vuotiaita, ja ovat toistensa parhaat (ja joskus pahimmat) kaverit. Huutoa ja tappelua toki on päivittäin, mutta myös niitä hyviä hetkiä. Tosin kolmatta lasta en enää siihen samaan syssyyn halunnut. Nyt vasta, kun lapset ovat jo melko omatoimisia ja "helppoja" , niin haaveet vauvasta ovat taas vallanneet mieleni... Josko vielä yksi...?

Saanko kysyä, mitkä ovat olleet teidän perheen selviytymistekijät? Pärjäätkö vähällä unella? Oletko saanut hoitoapua tai muuta jeesausta keneltäkään?

Itse muistelen pelkästään kahden pienen lapsen (½-1 vuotta ja 2-2½ vuotta) raastavana vaiheen, kun molemmilla on tiheästi korvatulehduksia. Molemmat huusivat kipua ja kuumetuskaa kurkku suorana (kunnes antibiootit tepsivät) ja itse itkien pidin vuorotellen lapsia sylissä, sen mukaan kumpi kovempaa huusi. Ei tarvinnut moneen tuntiin syödä tai käydä vessassa... Entä jos pieniä sairaita tai muuten äidin syliä tarvitsevia lapsia on vielä enemmän?

Meillä on 4 lasta 5v sisäänJa hyvin on mennyt. Rankinta oli se väsymys alkuraskaudessa kun olisin halunnut vaan nukku,nukkua... ja alle puolivuotias vauva tarvitsi hoitoa. No,onneksi tuon ikäinen nukkuu myös vielä päiväunia eikä kaipaa kauhesti puuhaa ja juoksentelua. Ja väsymys ei kestä kauaa. Loppuraskaus oli välillä hankala kun edellinen ei osannut kävellä ja oli isokokoinen kannettava. Siinäpä ne ainoat harmit. Nyt meidän 4v tyttö ja 5v poika on parhaita kavereita,aina yhdessä ja ihan erottamattomat. Kyllä,raskautta lukuunottamatta kaikki on ollut pelkästään mukavaa tuossa pienessä ikäerossa. Meillä siis kolme nuorinta 1v välein,kun taas vanhimpaan on tokalla 2,5v ikäeroa. Ja tuo vanhin on jo täysin eri leikeissä kuin nuoremmat,valittelee välillä että "ei oo kaveria" jne. Mustasukkaisuutta voi olla pienillä ikäeroilla lapsen luonteesta riippuen, mutta uskon että sitä olisi yhtälailla hiukan pidemmälläkin välillä. Luonnekysymys enemmän kuin ikäkysymys koska meillä sitä on ollut toisilla ja toisilla ei,iästä riippumatta, ja ohihan sekin yleensä menee. Suosittelen lyhyitä ikäeroja,rankkaa voi tietty olla jos molemmat itkeskeleekin vielä yhtäaikaa öisin mutta vauvoistahan ei koskaan tiedä,pitemmälläkin ikäerolla voi noita ongelmia tulla jos vaikka isompi sairastuu ym,elämästä kun ei voi koskaan ennalta tietää :)Asenteesi vaikuttaa niin positiiviselta että sen kuin yrittämään vaan! Meillä kaikki lapset on mennyt hiukan yli lasketun ajan eikä mitään keskenmenoriskejä ole ollut,synnytykset helppoja ja palautuminen nopeaa eli tekisin vieläkin yhden lisää jos muu elämäntilanne sen sallisi

Kiitoksia kommenteistanne. Joku kysyi imetyksestäni; kyllä vain, minä imetän. Menkat on jo alkaneet (tosin hyvin hyvin niukkana entiseen verrattuna). Mielenkiinnolla luin kokemuksianne, toisilla mennyt hyvin & toisilla ei. Sehän sen elämän tekee hankalaksi, kun ei tiedä miten asiat sujuu. Jos/kun menkat alkaa mahdollisesti pian, niin täytyypä miettiä asioita uudelleen..mutta viiden vuoden ikäeroa en halua (tai eihän se minusta ole kiinni)

ap

Minulla on aivan loistava mies, joka osaa kokata, siivota & tekee kaikkia kodin taloustöitä. Eli sen puoleen ei ongelmaa. Meillä on iso suku (varsinkin miehen puolelta) ja olemme hyvissä väleissä + kaikki asuvat lähellä 30 kilsan säteellä..

Jokaisella on omat haaveensa, unelmansa ja arvonsa. Minkä kokee tärkeäksi sen eteen on valmis tekemään työtä, paljonkin työtä. Kovasti ihaillaan ihmisiä, jotka ovat työelämässä avoimia uusille haasteille, nähdään positiivisena asenteena, että ennakkoluulottomasti on valmis antamaan jotakin itsestään ja kokeilemaan rajojaan. Miksi sellainen olisi pöljää omassa perhe-elämässä? Elämä on yksi suuri riski, mutta onnea saa etsiä varsinkin jos on valmis rakastamaan ja antamaan. (Enkä nyt puhu uskonasioista ollenkaan).



Lapsillani on vajaa 13kk ikäeroa. Toisella lapsella oli vaikea koliikki ja oli ensimmäiset 2,5v infektiokierteessä. Lasten isä jänisti vastuusta ja erosimme kun lapset olivat 6kk ja 1,5v. Silti olen kiittänyt elämää näistä lapsista. He ovat toisilleen NIIN tärkeät ja rakkaat, yhteenhitsatut ja silti kuin yö ja päivä. Ensimmäinen vuosi oli todella tuhtia työtä, toinen jo lähti sujumaan ja sen jälkeen elämä kuin kissä tahansa tavallisessa perheessä.

eivät lapset syntyisi 1v 7kk ikäerolla. Molemmat lapset olivat suunniteltuja ja haluttuja ja ovat edelleen rakkaita, mutta... Minulla oli se harhaluulo, että lapsen kehitys tapahtuu lineaarisesti aina eteenpäin. Kun koliikista oli selvitty, ajattelin, että elämä taaperon kanssa on pelkkää vauvamuskarissa käyntiä ja samallahan siellä käy kahden kuin yhdenkin kanssa. Niinpä!

Nyt nauttisin kybällä pitkään yhden lapsen kanssa, enkä altistuisi sille pitkäkestoiselle riittämättömyyden tunteelle, kun ei vain pysty hoitamaan kahta pientä siinä missä yhtäkin. Ja olen samaa mieltä kuin joku aiempi kirjoittaja, että molemmilla lapsilla, niin esikoisella kuin kuopuksella (tai kaikilla lapsilla) tulisi olla oikeus riittävästi rauhoitettuun vauva-aikaan, sellaiseen, missä äiti jaksaa vastata sekä vauvan että vanhemman lapsen (vanhempien lasten) tarpeisiin. Ainakin oma esikoiseni joutui reilu puolitoista vuotiaana liian nopeasti liian ison lapsen rooliin. Sitä laskua on maksettu monta vuotta.

Meillä on kahden ekan ikäero vähän vajaa 2 vuotta, mutta suunnilleen samalla tavalla ajattelen. Onneksi ei ollut vielä lyhyempi ikäero.

Kolmannen ja tokan välissä onkin sitten reilusti yli 3 v ja oli ihana nauttia rauhassa siitä vauva-ajasta kun kaksi oli jo edes hieman isompia. Tosin vieläkin tunnen vähän syyllisyyttä kun nuorimmainen vie niin paljon huomiotani.

mietin tilannetta enemmän lasteni kannalta kuin meidän aikuisten.



Tavallaan tosi rankkaa on ajoittain ollut meillä aikuisilla, etenkin se tolkuttoman väsymyksen aika, kun perheessä oli aktiivinen 1.5v - ikäinen ja vanhempia valvottava vauva-taapero. Mutta aikuinenhan selviää, kun tietää/ymmärtää istä on kyse.



Mutta eniten mietin asiaa lasten kannalta. Jos voisin valita uudelleen, niin juuri lasten kannalta tekisin toisin. Eli jollei olisi "pakko" kuten meillä oli, niin "hankkisin" lapset isommalla ikäerolla. Jotta saisivat kukin enemmän ihan omaa aikaa ja huomiota. Sekä äidiltä että isältä...

kun jätettiin ehkäisy pois (yhdet kuukautiset oli ehtinyt olla). Esikoinen oli tällöin 7 kk.



Meillä meni niin päin, että kuopus oli supertyytyväinen vauva, eli ei arki ollut missään vaiheessa kovin rankkaa. Muutenkin lapsemme ovat ilmeisesti perineet vanhempiensa rauhallisen temperamentin eli esikoisessakaan ei ollut hirveää "vahtimista" - ja mitään mustasukkaisuuksia ei ole ollut (paitsi nyt vanhemapana toki normaalia sisarusten välistä kinaa joskus).



Meillä myös mies on aina osallistunut paljon kodin ja lasten hoitoon, etenkin silloin kun lapset olivat pieniä. Se on ollut toki tärkeää, ja toisaalta oli minun puoleltani edellytyskin pienelle ikäerolle (mies sitä erityisesti toivoi).

isolla ikäerolla, että ei ole monen koulumaksuja päällekkäin sitten isona.

toista ruvetaan miettimään vasta vuoden päästä. Mies haluaa myös olla kotona vauvan kanssa ja siksipä syksyllä minä lähden töihin ja mies jää kotiin vauvan kanssa.

Itselläni on myös ylimääräistä painoa ja siksipä ennen toisen yrittämistä aion pudottaa painoani, jotta jaksan myöhemmin olla kahden pienen kanssa.

Samaa suosittelen sinullekin, koska kahden liikkuivaisen lapsen kanssa on hyvä olla hyvässä kunnossa että jaksaa touhuta.

molemmille lapsillemme aivan riittävästi. Kaksi lasta, kaksi vanhempaa -> eipä ole kovin haastava kuvio vielä. Sitä paitsi, lapset saavat rakkautta ja läheisyyttä myös toisiltaan, eivät pelkästään vanhemmilta. Meillä ainakin lapset ovat hyvin läheisiä edelleen, leikkivätä paljon yhdessä ja heillä on ihan omia juttujaan. Itselläni ei tällaista lapsuudessa ollut, sillä pikkuveljeeni oli 7 v. ikäero.

Meillä ikäeroa 1 v 4 kk, kuopus "tärppäsi" välittömästi kun jätettiin ehkäisy pois (yhdet kuukautiset oli ehtinyt olla). Esikoinen oli tällöin 7 kk. Meillä meni niin päin, että kuopus oli supertyytyväinen vauva, eli ei arki ollut missään vaiheessa kovin rankkaa. Muutenkin lapsemme ovat ilmeisesti perineet vanhempiensa rauhallisen temperamentin eli esikoisessakaan ei ollut hirveää "vahtimista" - ja mitään mustasukkaisuuksia ei ole ollut (paitsi nyt vanhemapana toki normaalia sisarusten välistä kinaa joskus). Meillä myös mies on aina osallistunut paljon kodin ja lasten hoitoon, etenkin silloin kun lapset olivat pieniä. Se on ollut toki tärkeää, ja toisaalta oli minun puoleltani edellytyskin pienelle ikäerolle (mies sitä erityisesti toivoi).

ole jos se tuntuu omalta jutulta. Mulle ei tuntunut vaan halusin pitemmän välin. vähän vajaa 5 vuotta on pojilla ikäeroa ja on toiminut meidän perheessä hyvin. Sopii siis meille, mutta ei minusta tuohon voi olla yhtä oikeaa vastausta, erilaisiahan me ollaan.

isä voi töitään tehdä...

Ne isät voi myös jäädä kotiin välillä ja tehdä puolikasta päivää. Niin kuin meillä. =)

niin aion hankkia joksikin aikaa minipillerit. Eräiden kommentti kolahti: antaa vauvan olla ainoa hetken aikaa

mutta siis, aika näyttää..

vähän alle 1v3kk. Vauvan ollessa 2-3kk oli kaikista rankin vaihe. Jonkun asteista baby bluessia ilmassa. sen jälkeen on kokoajan helpottanut.

Sanotaanko että kuopuksen ollessa noin puoli vuotias alkoi helpottamaan. Meillä molemmat lapset on lähteneet liikkeelle tosi aikasin ja perässä saa mennä ja vahtia. Samoin molemmat on edelleen vaipoissa.

Kyllä välillä on päiviä että olen ihan puhki. mutta enimmäkseen on vain positiivista sanottavaa.

Nyt meille onkin kolmas tulossa. Nuorimman ja vanhimman ikäeroksi tulee 2v7kk.

Rankkaa tulee varmasti olemaan. Meillä ei ole täällä kauheasti tukiverkostoa, mies osalistuu mielestään paljon, mun mielestä sais osalistua enemmän...

Itselläni on oma harrastus 2kertaa viikossa jonne pääsen yksin.

Ulos ihmisten ilmoille lähteminen auttaa aina jos kiristää.



Molemmissa on omat puolensa, pitkässä ja lyhyessä ikäerossa. Meillä lapset tehdään tarkoituksella nyt samaan syssyyn, ei tarvitse sitten taas alottaa alusta vauvarumbaa. Sitä paitsi olen jo 30 v, enkä halua kovin vanhana lapsia enään tehdä. haluan olla kunnossa mahdollisten lastenlastenkin aikaan.



Ja siitä sylissä pitämisestä, kyllä mä tänäänkin pidin kahta huutavaa lasta samaan aikaan sylissä kumpaakin. Toinen kipeä ja toinen oli lyönyt päänsä. Mies ei ollut kotona. kaksi mahtuu hyvin samaan syliin. Ja eiköhän se kolmaskin saada sinne mahdutettua. : )



Toki joskus on tunteita kunpa voisi itsensä jakaa kahtia mutta kun ei voi. Annan huomioni sitä sillä hetkellä enemmän tarvitsevalle mutta jos esim kuopus kitisee ja kaipaa syliä ja esikoinen jää vähemmälle. Niin sitten kun kuopus touhuaa omiaan otan tietoisesti esikoisen vuorostaan syliin hellittäväksi.



Se mikä kärsii on kotityöt. Ei enään kiillä ja ole tavarat järjestyksessä. Mutta sepä ei olekkaan niin tärkeää.



Tsemppiä sinulle ap. paljon riippuu omasta asenteesta. Minäkin tiedän monia joille 2 lasta pienellä erolla on ollu tosi raskasta. Itselläni ei ole vastaavaa kokemusta asiasta.

Tai sitten tajuan raskauden vasta joskus vuosen päästä. : )



niin ja lapset on nyt 2v ja 10kk

omaa jaksamistani varten olen surutta nukkunut päiväunet aina kun mahdollista. Kuopuksen ollessa vauva menin aina esikoisen unien aikaan itsekkin tietoisesti nukkumaa, vaikka juuri sillä hetkellä ei olikaan väsyttänyt. Vauvan otin rinnan päälle tai viereen ja siihen nukahti jos meinasi olla hereillä juuri "väärään" aikaan.



Nykyäänkin vielä toisinaan nukun päiväunet, aina kun siltä tuntuu. Useimpina päivinä lapset nukkuvat päivällä samaan aikaan, toki poikkeuksiakin on.

Oma esikoiseni lopetti päiväunet 2-vuotiaana (pikkuveli oli silloin puolivuotias ja nukkui allergiansa vuoksi todella katkonaisesti parivuotiaaksi), joten silloin loppuivat äidinkin päivälevot... Ihan karseeta, en voi suositella lasten pientä ikäeroa kenellekään!

omaa jaksamistani varten olen surutta nukkunut päiväunet aina kun mahdollista. Kuopuksen ollessa vauva menin aina esikoisen unien aikaan itsekkin tietoisesti nukkumaa, vaikka juuri sillä hetkellä ei olikaan väsyttänyt. Vauvan otin rinnan päälle tai viereen ja siihen nukahti jos meinasi olla hereillä juuri "väärään" aikaan. Nykyäänkin vielä toisinaan nukun päiväunet, aina kun siltä tuntuu. Useimpina päivinä lapset nukkuvat päivällä samaan aikaan, toki poikkeuksiakin on.

Vauvamme nyt 4 kk :D Raskausmahdollisuus on olemassa. Suurin huolenaiheeni on ylipainoni, vaikka eka raskaus ja synnytys sujuivat erinomaisesti siitä huolimatta..no huolenaiheensa kullakin..

ettet kuskaa sitä toista päiväkotiin hoitoon kun vauva valvottaa. Päiväkoti ei ole nimittäin vuosikkaalle mitenkään sopiva paikka.

Mutta äidin terveyden kannalta läheiset synnytykset ovat parempi kuin 10 vuoden päästä toisistaan olevat.

Vauvamme nyt 4 kk :D Raskausmahdollisuus on olemassa. Suurin huolenaiheeni on ylipainoni, vaikka eka raskaus ja synnytys sujuivat erinomaisesti siitä huolimatta..no huolenaiheensa kullakin..

ettet kuskaa sitä toista päiväkotiin hoitoon kun vauva valvottaa. Päiväkoti ei ole nimittäin vuosikkaalle mitenkään sopiva paikka.

Tekeekö joku niin????

ap