Mitä tehdä tällaisen miehen kanssa?

pelästyin, että onko meillä sama mies... ihan samat kokemukset, sillä erolla että mies arkena vielä pidempiä päiviä töissä ja joskus öitäkin.



*luovuttanut monta vuotta sitten*

Meillä oli samantyyppinen ongelma vuosi sitten, mies eli vain yritykselleen. Lapset kaipasivat isää ja minä puolisoa, jolle puhua.



Sain eräältä tutulta hyvän vinkin, eli sanoin miehelle, että sinun täytyy jättää aikaa perheelle vai olemmeko me täällä vain vaivoinasi? Julmaahan tuo oli, mutta alkukiukuttelun jälkeen saimme puhuttua, että olisi edes yhden arki-illan kotona lasten kanssa.



Asia lähti etenemään, mies sulki puhelimen tiistai-iltaisin kotiin tullessaan ja oli todella perheen kanssa, kävimme uimassa koko perhe, ulkoilimme ja nykyään vanhempi lapsista käy isän kanssa omilla reissuilla.



Minun ja mieheni suhde, niin, arjen pyöritys on edelleen minulla, mutta lauantaisin mies lähtee nyt ruokakauppaan kanssamme, näkee mitä maksavat asiat ja mitä minä haluan. Kesällä se tempaisi viikonlopuksi koko perheen Kuusamon tropiikkiin.



Eteenpäin mennään, mutta hitaasti. Toisaalta mies tekee työtä ja se raha on koko perheen käytössä, mutta kyllä siitä ihmisestäkin olemme pikkuhiljaa saaneet pienen ajan nipistettyä sieltä-täältä. Ei kannata liian nopeasti edetä, huonona päivänä seurauksena voi olla vaikka ero, kuten tutulla yrittäjäperheellä kävi

kuin että järkkäät itsellesi ja lapsillesi mahd. kivaa ja toimivaa arkielämää. Kun kerran puhuminen ei auta.

En kestäisi tuollaista ollenkaan. Jos on töiden takia poissa, niin sille ei mitään voi, mutta tuo koneen/ puhelimen kanssa räplääminen tuntikausia, se ei käy laatuun. Varsinkaan silloin kun lapset ovat hereillä.

Yritä jaksaa!

Monessa blogissa ja päiväkirjassa vingutaan ensin, kuinka mies on aina töissä ja ei hoida lapsia, eikä ehdi siivota.

Sitten vingutaan uutta vauvaa kun itsellä ei haluta töihin. Mies ei haluaisi ja sitten loukkaannutaan.



Lopulta väsytystyön takia saadaan se uusi vauva ja taas haukutaan miestä kun sillä on niin pitkät työpäivät, vaikka se oli jo ennestään tiedossa.

ja tiedän, miltä sinusta tuntuu, sillä olen kokenut saman. Kirjoitinkin siitä tuohon mies ei puhu eikä halaa -ketjuun eilen ennen nukkumaan menoani.

Meillä lapset kasvoivat aikuisiksi ennenkuin saimme selvitettyä asiat. Ja täytyy vain sanoa, että toimin juuri niinkuin tuossa joku neuvoi: aloin elää omaa arkeani, ja turrutin tunteeni, jotta eläminen tuossa kumppanuudessa, joka ei sitä ollut, olisi edes jotensakin onnistunut.



Enää en sitä tekisi, sillä kun vierekkäin elämistä ilman yhteiselämistä on sitten ollut tarpeeksi kauan, on hirveän vaikeata enää tuntea yhtään mitään. Pelottavaa. Eikö koskaan enää tunne sitä lämpimänä hulmahtavaa läheisyyden ja hellyyden tunnetta? Vaikka rakastaisikin toista.



Minä aloin saada perhekuviomme ongelmia niinkuin myös siitä syntyneitä omia ongelmia (juu-u, ilmenivät mitä ihmeellisimpinä fyysisinä oireina) purettua päätettyäni irtautua miehestäni ja marssittua terapeutille. Sieltä löytyi muitakin malleja kuin ottaa ja lähteä - olen nyttemmin oppinut vaatimaan itsellenikin ihmisarvoista osaa parisuhteessamme ja mies on kuin uudesti syntynyt.



Kunpa olisin tajunut lähteä hakemaan apua jo aiemmin.



Älä jää yksin miettimään ja suremaan vaan etsi hyvä terapeutti, viisas ihminen, joka kulkee nämä ongelma-ajat rinnallasi. Minua helpotti tajuta, että "en ole hullu vaan täysin eksyksissä, miten toimia". Olimmehan ehtineet elää varsin epätasapainoisessa ja vain yksipuolisesti yhden kumppanin tarpeet huomioon ottaneessa suhteessa, jonka aikana ajatukseni siitä, mikä on oikein ja reilua olivat pikku hiljaa vääristyneet.

Vai teet vaan tollasen johtopäätöksen?



Jos kumpikin käytte töissä niin mikä estää vaikka hankkimasta siivoojaa?

Sitten ehdotat: vietkö roskat vai laitatko tiskit koneesta kaappiin.

Jokanen laittaa varmasti omat tiskinsä pois!

-Eihän sitä paljoa sitten jää: vaatteet ja nekin voi sopia jotenkin? Tai taas: lämmitätkö saunan vai laitatko pyykkiä koneeseen?

Hankkikaa samalla iso kone johon mahtuu paljon pyykkiä kerralla.



Suunnittele paikkoja niin että saatte tavarat nopeasti paikalleen!

Uusi siivousvehkeitä ja mieti uusia aineita jotka vaan suihkit.

Tuoreen läntin siivoaa helpommin, nopeammin ja halvemmin kuin antaa läntin kuivua.



Minusta te olette vaan eksynyt tolle tielle; mutta onko tasavertasta että sinä teet työtä JA hoidat kotia (passaat miestä) koska silloin miehen kuuluu tehdä jotain puolestasi.

Hanki siivooja ja harrastus: mies sitten kyhää myös ruokaa ja toimii perheen kanssa.



Tietty sekin jos mies tekee päivystyshommaa ja oikeasti on varattu niin tilanne taas eri.

Mutta saisiko töitä vaan vähennettyä kotoa?



Teidän on vaan PUHUTTAVA lisää. Ei se auta että joskus mutistaan, pitää tehdä muutoksia.

Toi aloituksesi loppu sinun on kerrottava miehelle: miten tilanne sinuun vaikuttaa.

auttaa minua kotitöissä enemmän, ei niin että kotityöt kuuluvat vain minulle. Mutta sinänsä ihan sama mitä sanoo kun teot merkitsevät ja niissä ei mitään muutosta näy.



Mies ei ole yrittäjä vaan samassa firmassa töissä kun minäkin ja teemme samanlaista työtä. Näin ollen tiedän että tuollaiset työajat ei ole pakollisia. Tiedän että töitä on paljon mutta ei ne tekemällä lopu.



Myöskään tuolle linjalle en ryhdy että kokoajan jankutan teetkö sinä tuon vai tämän, aikuisen ihmisen olisi syytä tajuta itsekin. Ja tuota on siis jo kokeiltu ja vaikka joka päivä sanon samoista asioista niin yhtenä päivänä kun en sano niin se tulee hänelle ihan uutena asiana.



Olette varmaan oikeassa että yritän tehdä arjesta minulle ja lapsille mahdollisimman mukavaa, kesällä voimme taas viettää viikonloput vanhempieni mökillä niin ei tarvitse miehen kanssa olla. Tuntuu vaan tosi pahalta kun haluaisin niin kovasti kumppanuutta, yhdessäoloa, välittämistä jne.



ap

ap kyselee

Jos haluat että mies osallistuu siihen perhe-elämään, sun täytyy pistää hänet valitsemaan joko työ tai perhe. Jos mies valitsisi työn tuossa tapauksessa ja jatkaisi samaan malliin, ottaisin eron. Ja olen siis ihan tosissani.

Mies on koko ajan muissa maailmoissa. Istuu aina koneella, ihan koko ajan. Viikonloppuisin käy suurin piirtein syömässä ja vessassa, sitten menee koneelle taas.



Olen yrittänyt vaikka mitä, uhkailua, kiristystä, terapiaa. Miehellä on ongelmia, joita hän ei vain suostu hoitamaan.



Minä olen sopeutuvainen, ja voisin periaatteessa elää näinkin, vaikka usein kyllä vituttaa rankasti. Enemmän ajattelen lapsia. Minkälaisia heistä kasvaa perheessä, jossa isä ei huomioi heitä juuri lainkaan? Miten se vaikuttaa tyttöjen kehitykseen? Hakevatko he sitten koko loppuelämänsä miesten hyväksyntää, koska eivät sitä isältään saaneet?



Mietin myös, miten ero muuttaisi asioita lasten kannalta. Nyt isä on edes vähän läsnä, kun olen patistanut (en lasten kuullen), mutta jos eroaisimme, niin sitten lapset joutuisivat välillä istumaan jossain siivottomassa kämpässä videoita katsellen ja roskaruokaa syöden, kun isi on tietsikalla.



Joten en tosiaankaan tiedä, mitä tekisin. Eroa en pelkää, mies maksaa yhteiseen talouteen vain vuokran verran. Ja ne vähät taloustyöt, mitä tekee, hoituisivat minulta leikiten. Ilmapiiri parantuisi varmasti. Mutta lapsille isä on kuitenkin tärkeä.



Sinkkuaikoina eroaminen jostain poikaystävästä oli tosi helppoa, sitä vain tiesi, että nyt tää ei toimi ja goodbye. Nyt vain pähkäilen ja pähkäilen, että mitä jos sittenkin teen väärän valinnan ja eroan turhaan.



Toisaalta säälittää myös mies. Jos sen ulos heitän, huonostihan tuollaiselle käy. Mutta aikuinen ihminenhän se on, ei siitä tarvisi vastuuta kantaa. Silti. On tämä vaikeaa.

Mies on koko ajan muissa maailmoissa. Istuu aina koneella, ihan koko ajan. Viikonloppuisin käy suurin piirtein syömässä ja vessassa, sitten menee koneelle taas. Olen yrittänyt vaikka mitä, uhkailua, kiristystä, terapiaa. Miehellä on ongelmia, joita hän ei vain suostu hoitamaan. Minä olen sopeutuvainen, ja voisin periaatteessa elää näinkin, vaikka usein kyllä vituttaa rankasti. Enemmän ajattelen lapsia. Minkälaisia heistä kasvaa perheessä, jossa isä ei huomioi heitä juuri lainkaan? Miten se vaikuttaa tyttöjen kehitykseen? Hakevatko he sitten koko loppuelämänsä miesten hyväksyntää, koska eivät sitä isältään saaneet? Mietin myös, miten ero muuttaisi asioita lasten kannalta. Nyt isä on edes vähän läsnä, kun olen patistanut (en lasten kuullen), mutta jos eroaisimme, niin sitten lapset joutuisivat välillä istumaan jossain siivottomassa kämpässä videoita katsellen ja roskaruokaa syöden, kun isi on tietsikalla. Joten en tosiaankaan tiedä, mitä tekisin. Eroa en pelkää, mies maksaa yhteiseen talouteen vain vuokran verran. Ja ne vähät taloustyöt, mitä tekee, hoituisivat minulta leikiten. Ilmapiiri parantuisi varmasti. Mutta lapsille isä on kuitenkin tärkeä. Sinkkuaikoina eroaminen jostain poikaystävästä oli tosi helppoa, sitä vain tiesi, että nyt tää ei toimi ja goodbye. Nyt vain pähkäilen ja pähkäilen, että mitä jos sittenkin teen väärän valinnan ja eroan turhaan. Toisaalta säälittää myös mies. Jos sen ulos heitän, huonostihan tuollaiselle käy. Mutta aikuinen ihminenhän se on, ei siitä tarvisi vastuuta kantaa. Silti. On tämä vaikeaa.

Täälläkin lapset oikein kerjäävät isiltä huomiota silloin kun hän on kotona mutta hän vaan hätistelee lapset pois että rauhassa saisi keskittyä omiin tekemisiinsä. Meillä on kotona paljon mukavampaa kun mies kireinä hermoineen ei ole paikalla mutta taloudellisesti minun tilanteeni heikkenisi eikä minulla olisi yksin varaa maksaa esim. asumisesta niin että voisimme asua nykyisessä kodissamme.

Siinähän se ongelma onkin kun ei tiedä milloin pitää lopettaa yrittäminen ja luovuttaa niin että voi sanoa tehneensä kaikkensa. Ja onko se lapsillekaan hyvä elää kodissa jossa äiti on joko surullinen tai täysin tunteeton isää kohtaan?

ap jatkaa pohdiskeluja

[/quote]

Täälläkin lapset oikein kerjäävät isiltä huomiota silloin kun hän on kotona mutta hän vaan hätistelee lapset pois että rauhassa saisi keskittyä omiin tekemisiinsä. Meillä on kotona paljon mukavampaa kun mies kireinä hermoineen ei ole paikalla mutta taloudellisesti minun tilanteeni heikkenisi eikä minulla olisi yksin varaa maksaa esim. asumisesta niin että voisimme asua nykyisessä kodissamme. Siinähän se ongelma onkin kun ei tiedä milloin pitää lopettaa yrittäminen ja luovuttaa niin että voi sanoa tehneensä kaikkensa. Ja onko se lapsillekaan hyvä elää kodissa jossa äiti on joko surullinen tai täysin tunteeton isää kohtaan? ap jatkaa pohdiskeluja

[/quote]

Oletko aivan varma, ettet pärjäisi taloudellisesti? Minäkin luulin niin ennen kuin otin kynän ja paperia ja laskin. Toki tekisi tiukkaa, ja tietyistä asioista pitäisi luopua, mutta ei tarvitsisi esim. muuttaa. Lapsilisään tulee yh-korotus, mies maksaa elatusapua ja voi vaikka pyytää/vaatia miehen osallistumaan esim. johonkn lasten harrastuksista. Lisäksi menot pienenee, kun yksi ihminen häviää syömästä, vakuutuksista jne. Laskepa joskus.



Se toinen samassa jamassa oleva, jonka viestiin vastasit.

Kyllä muuten selviäisin taloudellisesti mutta joutuisimme muuttamaan. Nykyiset asumismenomme ovat 2000 euroa (molemmat maksaa 1000 euroa) ja tuota koko summaa en millään pysty maksamaan. Jos ei sitten pankin kanssa voisi sopia laina-ajan pidentämisestä tai jotain mutta epäilen kun kyse on noin isosta summasta ettei sekään onnistuisi.



ap

Monet naiset tekee sen virheen, että ensin keskustellaan, siten mökötetään, kun asiat ei toteudu. Et tosiaan saa itkemällä mitään aikaan, vaan mies tarvitsee kunnon justiinan kaulinta.



Ehdotan suoraa toimintaa: jonain arki-iltana kirjoitat lapulle, kun mies tulee töistä, että olet liikaa töissä ja liian vähän perheesi kanssa, nyt sen pitää loppua, minä tarvitsen myös omaa aikaa ja LAPSET tarvitsevat isäänsä! Kengät valmiiksi eteiseen, äkkiä jalkaan, pihistä miehen kännykkä ja painu ovesta ulos. Tai toteuta se lauantaina kun mies on just herännyt. Ja pysy monta tuntia poissa!



Jokohan aukeaisi silmät?

Mies on töissä klo 7-18 ja ehtii näin olla kotona ennen lasten nukkumaan menoa noin 2 tuntia. Tänä aikana hän syö mutta muuten on puhelin jatkuvasti kädessä. Hän ei siis millään tavalla osallistu perheen arkeen. Viikonloput menee sitten tosi kireissä tunnelmissa kun mua ottaa päähän tämä "yksinhuoltajuus" sekä lasten että kodin että muiden hoidettavien asioiden suhteen. Viikonloppuisinkin mies on tietokoneella/puhelimella mahdollisuuksien mukaan (jos siis ollaan kotona) eli silloinkin ajatukset työasioissa.

Olemme keskustelleet joten sitä on turha ehdottaa. Mies toteaa että hänen pitäisi auttaa enemmän (koska minunhan hommia nämä on!) mutta mitään ei tapahdu. Nyt olen sitten lähiviikkoina vaan ignoorannut miehen kokonaan ettei kokoajan ottaisi päähän mutta tätä menoa minulla ei kohta enää ole mitään (positiivisia) tunteita häntä kohtaan. Olen niin surullinen tästä tilanteesta. Itselleni perhe on kaikista tärkein ja haluan tehdä elämässäni muutakin kuin töitä. Ja rahasta tämä ei ole kiinni koska ansaitsen saman kun mies eli mies ei ole se jonka vastuulla on tuoda raha taloon. Nykyisin kun olen jo jossain määrin luovuttanut, en jaksa enää tapella/valittaa enkä myöskään järjestää meille kahdenkeskistä aikaa niin tuskin olemme enää tekemisissä vaikka asumme saman katon alla - ehkä kymmenen lausetta vaihdamme päivässä. Minulla on jatkuvasti tästä tosi paha mieli, en saa kunnolla nukuttua, jos itken niin mies ei ole huomaavinaan jne.

Pistin vaihtoon. Onneksi en hankkinut hänen kanssaan lapsia.

Nykyinen ei käy töissä ja antaa kaiken aikansa minulle ja lapsille. Olen ehdottanut töihin menoa hänelle mutta puistattelee päätään ja heiluttaa käsiä ein merkiksi. Hän vihaa töintekoa.

Minä käyn meidän perheessä töissä. Se on ok.

Ainut heikkous on talous. Rahaa ei tuntuisi riittävän. Exäni tienasi 20 000e kk. Minä tienaan perheessämme 3000e kk. Mieheni saa noin 300e kk satunnaisista keikoista. Korjailee tietokoneita ja muuta elektroniikkaa. Töitä ei kuulemma halua tehdä ikinä.

Olen silti tuhannesti onnellisempi tähän tilanteeseen.

hänellä on aikaa ja hauskakin on kunhan korissa on kaljaa.

entäs sitten, jos joudut muuttamaan.



Tuolla tavalla hajoat.



Tai sitten päätät, että asutte saman katon alle mutta siihen se jääkin.

Joskus muuten laskeskelin, että jos muuttaisin erilleni saisin enemmän rahaa käteen kun nyt kun asumme saman katon alla. Eli lapsilisä yksinhuoltajakorotuksella ja elatustuki minimi kunnan maksamana n. 136 e/laps kuukaudessa.

uuden työpaikan myötä oli helpompi vaihtaa omia toimintatapoja. ensin vaihtoi mies, myöhemmin minä. olimme siis alunperin samassa paikassa, jossa tosiaan olimme molemmat oppineet miehesi kaltaisen tavan tehdä töitä. se ei perheellisenä onnistunut. nykyään olemme eri työpaikoissa.