Miten oppia tekemään töitä 30-kymppisenä?

Ja siis tietysti otsikko piti olla joko

kolmikymppisenä,

3-kymppisenä

tai 30-vuotiaana.



Sattuuhan näitä.



Ap

Oot tehnyt gradun ja lisurin. Yrität tehdä väikkäriä, hoitaa yksivuotiasta ja käydä osa-aikatöissä yhtä aikaa. Ja lisäksi henkkoht projekteja suunnitteilla.

Pari pointtia mitä tuli mieleen:

- gradun yms omaehtoisesti etenevän tekeminen on ainakin itelle ollut hemmetin paljon vaikeampaa saada aikaseksi kuin se, että menee työpaikalle ajaksi X joka päivä ja tekee ne työt mitä kuuluu

- hajanaisuus. On lapsen hoitoa, osa-aikatyöt, henkkohtprojekteja, väikkäriä. Itellä kaikkein tahmaisinta tekemisen aikaa oli se kun kävin töissä ja tein gradua - ja sillon sentään hajotin itseäni vain kahteen suuntaan. Se vie yllättävän paljon voimia kun ei voi keskittyä yhteen tai kahteen asiaan vaan on just noita palasia ja koko ajan riittämättömyyden tunne kun jos teet yhtä niin et teet toista ja tuntuu että pitäisi tehdä.

= ainakin mulle itselle tulis ton pirstaleisuuden ja erillisten projektien määrän kanssa sellanen olo että ihan turha yrittää mitään kun ei kokonaisuutta voi hallita eikä millään saada tehtyä kaikkea mitä pitäisi. Musta tossa on kertakaikkiaan liikaa.

Eli ehdotus:

- priorisoi. Mikä (tai korkeintaan 2) on tällä hetkellä tärkeintä: työ, lapsi, väikkäri, henkkoht projektit? Keskity yhteen, korkeintaan kahteen asiaan kerrallaan ja siirry sitten seuraavaan kun ne on selätetty (lapsen hoito tietysti jatkuu väistämättä pitemmän aikaa ;-))

- älä odota itseltäsi supersuorituksia

Se hävettää mua todella paljon, mutta vaikka miten yritän, mañana-asenne nousee aina pintaan. Olen kyllä saanut gradun tehtyä ja lisensiaatiksikin olen ehtinyt, mutta väitöskirjaani en vaan enää saa tehtyä. Olen osa-aikatöissä ja se sopii mulle hyvin, lisäksi hoidan kotona 1-vuotiasta. Nyt pitäisi tehdä väitöskirja siis ja muutama henkilökohtainen projekti mulla on suunnitteilla ja haluaisin ihan kamalasti saada ne tehtyä, mutta EI vaan onnistu. Mä vihaan itseäni, kun olen niin laiska. Nytkin istun av:llä (vaikka olen monta kertaa aikonut vierottaa itseni tästä), vaikka pitäisi edes siivota. Onko teillä jotain vinkkejä, miten nousta suosta ja saada elämä jonkilaiseen kuosiin? Olenko ainoa, vai onko kohtalotovereita? Tämä on avunhuuto erämaassa.

paras kannustin on viime hetken paniikki, ja jos ite on sitä deadlinea laittamassa niin sitä lykkää loputtomiin.



Mä aattelin rustata ihan perinteisen "lukujärjestyksen", sen kanssa mä oon koulutkin skulannut. En oo vielä testannu miten toimii, kun laiskuuttani en oo saanu "lukujärjestystä" tehtyä...

yrittää itsensä alentamalla ylentää ;-)

et ihan tosissas usko olevas saamaton ja laiska kun lisuria siinä kirjoittelet. haloo!

Luulen kyllä itsekin, että eniten on vikana se, että odottaa itsensä etenevän koko ajan kaikessa, vaikkei se ole realistista. Sitten harmittaa ja ei saa tehtyä kunnolla mitään, kun tuntuu ettei onnistu. No, siis kunnolla ja kunnolla, että meidän kaltaisille kunnolla ei ole se x tunnin päivätyö vaan se, että pitää tuottaa koko ajan jotakin ja kenelläkään ei riitä energiaa olla niin tuottoisa vuosikausia koko aikaa... jee, ettÄ itse olemme ongelmamme varmasti luoneet. Minä yritän relata, mutta kun sitten se vasta turhauttaakin jos ei ole projekteja ilmassa. Sitten taas se että on niin paljon ettei mikään etene teholla. Olen ratkaissut sen ainoastaan niin että jaan aikani niin, että etenen yhdessä hommassa jonkin aikaa, sitten siirryn seuraavaaan. Joskin sekin joskus takkuaa, koska varsinkin kirjoittamishommassa tai tutkimisessa yleensäkin tulee erilaisia kausia ja inspiraatiota ei voi tilata sopivaan saumaan joka kerran, joten joskus vaan polkee paikallaan vaikka tietää että olisi pakko edetä. No, sen taas ratkaisin niin, että minulla on aina pino luettavaa sellaisen matalan inspiraation hetkeksi, siis käytän sen hetken rutiininomaiseen tiedonpäivitykseen, johon aikaa kuluisi joka tapauksessa, muttei se vaadi luovaa panosta kuten kirjoittaminen ja "uuden keksiminen."

Siis summa summarum, luulen, että meidänkaltaisten on opittava elämâän ja lakattava suorittamasta niin kovasti. Suurin osa normi-ihmisiä kokee olonsa ihan tehokkaaksi työtä tehden, vaikkei joka päivä tekisikään mitään erityistä. Luulen, että ongelma kumpuaa juuri tuosta opiskelun pituudesta, että siitä on tullut elämäntapa, että saa uutta materiaalia kokoajan eteensä. Sitten taas kun sekin muuttuu lopulta vääjäämättä yksin tutkimiseksi, niin vaikka materiaalia kertyykin vinot pinot, niin se ei ehkä kuitenkaan innosta ihan niin kovasti kuin esim. luennolla istuminen. Minulla vielä työ myös vaatisi jatkuvaa asiantuntemuksen kehitystä (olen hiukan oman alani vieressä), joten ollakseni tyytyväinen työhöni ja sen tehokkuuteen, joutuisin panostamaan kaikkeni siihen, enkä silti olisi ihan tyytyväinen juuri siksi, että se on hiukan vierestä ja väittäriä suunnittelen toisesta aiheesta, johon keskittyisin mieluummin... Mikä nyt sitten stressaa jo ajatuksenakin, mutta minun on se saatava tehtyä jos haluan omalla alallani toimia tulevaisuudessa. Luulen kyllä ettÄ sellanen sisÄinen tyytyvÄisyys omaan itseensÄ ja saavutuksiinsa ei sillä muutu, koska aina kun akuutein haaste menee minulla ohi, alan kokea tuota kuvaamaasi turhautumista ja tehon puutetta. Naurettavaa, ja varsinkin jos sitä selittÄä jollekin normaalille ihmiselle. Jos ei aio pelkkää tutkimusta tehdÄ lopunikäänsä ikuisten deadlinejen kanssa, niin on pakko oppia olemaan itselleen armollisempi ja hyväksyä, ettÄ elämä on arvokasta silloinkin kun ei suorita mitäÄn. Eli itselle on löydettävä tasapaino, tai nämâ tuntemukset eivät muutu miksikään. MInkäÄn saavuttaminen ei niitä ratkaise, kun saavutus on vain porras matkalla seuraavaan suoritukseen.



Ap, luulen, ettÄ ymmärrät mitä tarkoitan.

Sori kauheat kirjoitus- ja kielioppivirheet. Kirjoitin liian nopeasti...

Luulen, että useat on ymmärtäneet mut väärin, kukin tavallaan.



Mä ihan oikeasti häpeän saamattomuuttani ja laiskuuttani, koska en muutaman viime vuoden aikana ole saanut elämässäni mitään tehtyä, vaikka ennen vauvan syntymää aikaa olisikin ollut vaikka millä mitoin. Lisurinkin sain ulos vain, koska gradussani oli riittävästi ainetta, lähes mitään uutta en siihen teyhnyt. Olen siis vain ollut ja ahdistunut ajatuksesta, että jotain pitäisi koko ajan olla tekemässä. Väitöskirja on nyt ollut työn alla vaikka kuinka monta vuotta, eikä etene yhtään. Kohta menee apurahakin alta, jos en saa jotain tolkkua tähän touhuun.



Tietysti voisin ajatella, että tuo lisuri on jo saavutus sinällään, mutta ei se ole. Mulla ei ole mitään oikeaa työkokemusta, eli vaikka sen väikkärin joskus saisinkin ulos, pitää työ kehittää joltain ihan muulta alalta. Siksi siis haluaisin niitä henk. koht. projektejakin edistää, etten olisi ihan tyhjän päällä parin vuoden päästä, jos silloin on asuntolainaakin tms.



Mutta siis. En todellakaan ole yli-, vaan alisuorittaja. Jos vaan tekisin, voisin tehdä aika paljonkin kaikenlaista. Mun ongelmani vaan on, että olen aina mennyt siitä, missä aita on matalin, ja tähän asti päässyt elämässäni eteenpäin sen kummemmitta ponnisteluitta. Nyt se alkaa muuttua ja seinä tulla vastaan. Nyt pitää oikeasti tehdä jotain, että tulosta syntyisi. Mutta miten? Miten opin jonkinlaista itsekuria? Miten saan itseni potkittua työhön jokaisena vapaahetkenäni (siis aina silloin kun on vapaata vauvasta)? Mä HALUAISIN niin kovasti olla reipas ja aikaansaava, mutta sen sijaan notkunkin netissä ja puuhaan huuhaata.



Häpeän itseäni ihan oikeasti. Olen akateeminen luuseri.



Ap

Miten tämä eteni? Olen nyt vähän samassa tilanteessa... Ratkaiskaa tämä minulle, kiitos!

Ei mitenkään. Kannattaa ottaa rikas mies niin saa rauhassa laiskotella. Itse aion keskittyä vauvan hoitoon ja harrastuksiini. Opiskelen verkkaisesti jotain diipadaapaa avoimessa yliopistossa.

Omat tavoitteeni ovat lähinnä kilpaharrastuksessani. Keskityn siihen ja viisveisaan mitä muut ajattelee.

T:kotirouva 34v

Mä kaipaan keskustelua tästä aiheesta. Itse myös lapsen kanssa kotona, saamaton olo. Akateeminen tutkinto ja ihan hieno ura takana. Nyt jumalattoman saamaton olo. En ole töissä, mutta mahdollinen paluu töihin tuntuu ylitsepääsemättömältä. Kommentteja kaipaisin henkilöiltä, jotka ovat / ovat olleet vastaavassa tilanteessa. Muiden kommentteja en nyt kaipaa. Mainittakoon, että selusta turvattu. Tässä voi möllehtiä pidempäänkin, mutta jotain valuu hukkaan.

Mitä te joulupäivänä tällaisia mietitte?

Vierailija kirjoitti:

Siis summa summarum, luulen, että meidänkaltaisten on opittava elämâän ja lakattava suorittamasta niin kovasti. Suurin osa normi-ihmisiä kokee olonsa ihan tehokkaaksi työtä tehden, vaikkei joka päivä tekisikään mitään erityistä. Luulen, että ongelma kumpuaa juuri tuosta opiskelun pituudesta, että siitä on tullut elämäntapa, että saa uutta materiaalia kokoajan eteensä. Sitten taas kun sekin muuttuu lopulta vääjäämättä yksin tutkimiseksi, niin vaikka materiaalia kertyykin vinot pinot, niin se ei ehkä kuitenkaan innosta ihan niin kovasti kuin esim. luennolla istuminen. Minulla vielä työ myös vaatisi jatkuvaa asiantuntemuksen kehitystä (olen hiukan oman alani vieressä), joten ollakseni tyytyväinen työhöni ja sen tehokkuuteen, joutuisin panostamaan kaikkeni siihen, enkä silti olisi ihan tyytyväinen juuri siksi, että se on hiukan vierestä ja väittäriä suunnittelen toisesta aiheesta, johon keskittyisin mieluummin... Mikä nyt sitten stressaa jo ajatuksenakin, mutta minun on se saatava tehtyä jos haluan omalla alallani toimia tulevaisuudessa. Luulen kyllä ettÄ sellanen sisÄinen tyytyvÄisyys omaan itseensÄ ja saavutuksiinsa ei sillä muutu, koska aina kun akuutein haaste menee minulla ohi, alan kokea tuota kuvaamaasi turhautumista ja tehon puutetta. Naurettavaa, ja varsinkin jos sitä selittÄä jollekin normaalille ihmiselle. Jos ei aio pelkkää tutkimusta tehdÄ lopunikäänsä ikuisten deadlinejen kanssa, niin on pakko oppia olemaan itselleen armollisempi ja hyväksyä, ettÄ elämä on arvokasta silloinkin kun ei suorita mitäÄn. Eli itselle on löydettävä tasapaino, tai nämâ tuntemukset eivät muutu miksikään. MInkäÄn saavuttaminen ei niitä ratkaise, kun saavutus on vain porras matkalla seuraavaan suoritukseen.

Ap, luulen, ettÄ ymmärrät mitä tarkoitan.

Olis ollu hyvä teksti ilman tota ä tä. Pirun ärsyttävää.

Up.