empaattisinta, mitä olet koskaan lääkäriltä kuullut?

mutta vähän ohi aiheen täytyy kehua miten ihanalta tuntui kun kätilö yliaikaiskontrollissa, kun olin yli tunnin sydänkäyrissä maattuani tiuskinut puhelimessa ikävään sävyyn jokojokottelijoille etten kestä enää näitä uteluja, sanoi että "mä tiedän miltä susta tuntuu, munkin vauvani oli yli kaksi viikkoa yliaikainen".



Olin NIIN onnellinen kun sain saman kätilön synnytykseen. Se tuntui oikealta ihmiseltä eikä vain kasvottomalta osalta sairaalakoneistoa.

Mutta kun olin lähdössä osastolta synnytettyäni kuolleen vauvan rv 34, lääkäri halasi minua lämpimästi. Samalla sairaalareissulla minua hoiti myös aivan ihana kätilö, jolla oli aikaa istua huoneessani illalla ihan vain juttelemassa ja pitämässä seuraa kun odottelin synnytyksen käynnistymistä.

olin varmaan kätilöiden kauhu synnytyksieni kanssa. Ensimäinen oli pitkä kun yrittivät käynnistää eikä millään...Olin lopulta ihan kauhee varmaan kunnes vauvan synnyttyä lausuin tuhat kiitosta ja anteeksipyyntöä.



Ensimmäinen vauva oli 4kk ikäinen seuraavan odotuksen alkaessa ja päätin olla kunnolla kun menen uudelleen lyhyen tauon jälkeen, on uusi kätilö ja... Ai että meni heti hyvät yritykseni pieleen kun sattuikin sama kätilö ja hän varmaan muistaa minut, ajattelin. No, jotenkin maltoin kivuissani sen synytyksen, siihen aikaan ei ollut saatavilla minkäänlaista kivunlievitystä, tästä jo aikaa...



Kolmas synnytys meni jo vähän paremmin, ja sitten olin neljättä synnyttämässä josta mukavampi muisto. Iltayönä kun oli kulunut nelisen tuntia synnytyksestä, tuli lääkäri katsomaan minua. Hän sanoi lähtevänsä kotiin ja tuli kiittämään erittäin hyvin hallitusta synnytyksestä. Olin kuulema suoriutunut hyvin ja siksi halusi vielä käydä katsomassa.



Huh kauheata, ajattelin siinä että onkohan lääkäri lukenut kaikki kolme edellistä synnytystäni, ei ainakaan se ekä ollut hallittua, kun jopa kiroillen väittelin lääkärin kanssa siitä saako ikkuna olla marraskuussa auki vai ei.



Se ensimmäisen synnytyksen lääkäri kun tuli huoneeseen ja huomasi että olin avannut ikkunan tuskanhiessäni huusi että kakara jäätyy kun syntyy ja minä vastasin tuskissani vähän rumasti.



Kätilöllä oli kyllä olemista kanssani silloin ekalla kerralla, kun aina hänen lähtiessään riisuin sukat koska olin aivan litimärkä kuumuudesta ja tuskasta. Kätilö jaksoi laittaa sukat uudelleen ja uudelleen...



Siksi olin niin yllättynyt neljännen synnytyksen jälkeen kun lääkäri kehui, tuli oikein sitä varten luokseni ja menihän tämä jo vuorokaudessa ja helpommin kuin ennen, joten hallitsin toisaalta vaikka vaikeaa oli.

ja ihana, empaattinen naislääkäri lähetti minut sairaalaan lisätutkimuksiin. Löytyi eräs äkäinen tulehdus. Joka tapauksessa soitti mulle sairaalaan perään ja kertoi, että hänelle tapaukseni oli ensimmäinen, kun ei tunnistanut ja toivotteli paranemista. Kolme kuukautta myöhemmin otti käsivarresta marketissa ja kysyi, miten olen toipunut ja toivotteli hyvää kesää. Aivan uskomaton tyyppi tuo nainen. Oli yli kolmekymppisenä opiskellut lääkäriksi ja otti ammatin todellisena kutsumusammattina... Oli mahdottoman suosittu ja tykätty lääkäri. Uupui lopulta kokonaan kymmenessä vuodessa.

Uusi lääkäri näki mun selän röntgen- ja magneettikuvat, niin tokaisi: "Noin nätti tyttö ja näin ruma sisältä" :D



Selkä on mulla aivan solmussa, osittain synnynnäistä, osittain onnettomuudessa mennyttä.

kun gyne joskus kehui että "onpa sinulla kaunis kohtu". Sääli ettei sitä pääse kenellekään näyttämään, vaihtaisin kyllä ilomielin vaikka kauniiseen takapuoleen...

sanoi että ompas sulla hyvät rinnat, kun tuli ohjaamaan imetyksessä. Tarkoitti siis varmaan että hyvänmuotoiset rinnat imetystä ajatellen mutta tuntui silti mukavalta:)



Kätilö oli aiemmin sanonut että mulla on synnyttäjän lantio niin tuli sitten tärkeimmät osat arvosteltua:)

olin pukemassa päälleni ja juttelin niitä näitä lekurille (tuttu ja luotettu). Lääkäri katsoi mua pitkään kun olin lähdössä ja käski istumaan uudestaan alas.

Ihmettelin hiukan, mut hän sanoi että olen LIIAN rauhallinen, hän ei päästä mua ulos ennenkuin olen päässyt ensishokin yli. Istuin hetken, tulihan se itkukin sitten ja kun olin rauhoittunut hän uskalsi päästää mut kävelemään lyhyen matkan TYKSille polille ja jatkotoimenpiteisiin.



(Siellä muuten kohtasin hetkeä myöhemmin maailman törkeimmän ja epäempaattisimman sekä kovakouraisimman naisgynen, mutta se ei kuulu tähän ketjuun...)

kun gyne joskus kehui että "onpa sinulla kaunis kohtu". Sääli ettei sitä pääse kenellekään näyttämään, vaihtaisin kyllä ilomielin vaikka kauniiseen takapuoleen...

jolle menin tosi pahasta ihotulehduksesta kärsineen n. puolivuotiaan vauvani kanssa. Hänellä oli allergioiden takia kamala atopia koko vartalossa, joka oli tulehtunut ja visvaa valui vähän joka paikasta. Lapsi ei nukkunut paljon, ja itsekin olin aivan loppu väsymyksestä ja myös huolesta lapsen takia. Lääkäri oli tosi ystävällinen ja suhtautui positiivisesti ja kun minulle tuli kyyneleet silmiin, hän sanoi, että "älä nyt, ei tämä ole kuin pintaa ja paranee varmasti!" Ei se ihottuma ihan heti parantunut, mutta minun oloni kyllä.

anestesialääkäri epiduraalia laittaessa kyseli harrastanko paljonkin liikuntaa esim. aerobiciä. No en siihen aikaan kävelyä kummempaa harrastanut (aikaisemmin monia vuosia sitten oli tanssinut ahkerasti), joten mieltä lämmitti, kun hän sanoi, että harvalla mun ikäisellä on niin tiukassa kunnossa selkä. Ei tahtonut saada piikkiä laitettua, että onko se sitten hyvä vai huono, mutta itselle tuli hyvä mieli.



Mutta kyllä olen paljon kuullut empaattisia juttuja lääkäreiltä, mutta ne ovat olleet työkavereitani ei minua hoitavia lääkäreitä.

anestesialääkäri epiduraalia laittaessa kyseli harrastanko paljonkin liikuntaa esim. aerobiciä. No en siihen aikaan kävelyä kummempaa harrastanut (aikaisemmin monia vuosia sitten oli tanssinut ahkerasti), joten mieltä lämmitti, kun hän sanoi, että harvalla mun ikäisellä on niin tiukassa kunnossa selkä. Ei tahtonut saada piikkiä laitettua, että onko se sitten hyvä vai huono, mutta itselle tuli hyvä mieli.

ja tosiaan en tuolloin kävelyä kummempaa harrastanut, ja sillä hetkellä en juuri kävelyäkään, koska raskausmaha oli hirvittävän painava, iso ja hankaloitti liikkumista.

Samoin mulla on ihasteltu kaunista kohtua. Kaikista parhaiten muistan sen, kun kuopuksen raskaudessa oli ensimmäinen lääkäritutkimus, lääkärinä oli keski-ikäinen mieslääkäri, joka ei edes vilkaissut minua, kun astuin huoneeseen. Käski vain riisua housut, käydä tutkimuspöydälle maate ja nostaa paitaa, ja kun siinä makasin, tämä lääkäri totesi yhtäkkiä: "Tää taitaa olla sun eka raskaus." Menin vähän hämilleni, tajusin ettei hän ollut ehtinyt lukemaan mun papereitani kovin tarkkaan, koska muuten olisi huomannut jo niistä, että olin aiemmin synnyttänyt rv 28 kohtuun kuolleen vauvan sekä lähes 4,5 kiloisen vauvan, jonka synnytyksessä leikattiin myös väliliha. Vastasin vähän epäröiden, ettei ole, tämä on kolmas. Lääkäri hämmästyi, katsoi ensimmäistä kertaa mua kasvoihin ja oli tosi kysyvän näköinen, joten selitin aiemmat raskauteni ja synnytykseni nopeasti, lääkäri vain mutristi huuliaan. Sitten hän sanoi, ettei ole aiemmin nähnyt näin hyvin kahdesta synnytyksestä selvinnyttä alapäätä, epparin arpeakaan ei huomaa jos ei tiedä etsiä sitä. No, sitten lääkäri nousi ylös ja tuli kuuntelemaan vauvan sydänääniä, ja vatsanahkani nähdessään hymyili ja totesi, että no, jossainhan se sentään näkyy että olet ollut raskaana :)

hammashoitajasta mieleen yksi kerta, kun olin hammaslääkärissä itse. Hammaslääkäri nojaili ja kurkotteli ylitseni muutamaan kertaan niin, että tunsin hänen mukavan pehmeät rintansa kasvoillani. Se oli oikein lohduttavaa ja empaattista. :D

joten onko empaattista, kun lääkäri sanoi: "Suru ei ole sairaus, mene töihin." Isäni oli juuri kuollut täysin odottamatta. Menin sitten töihin, valvoin ja itkin yöt ja päivät, itkin ja tuijotin työhuoneeni seinää 3 viikkoa. Ei minusta ollut töihin, mutta voimani olivat niin loppu, että en jaksanut mennä selittämään asiaa enää työterveyslääkärille. Lapseni sitten onneksi sairastuivat, ja sain olla viikon kotona ja samalla käsitellä asiaa.



Toisella kertaa raskaus meni kesken viikolla 10. Itkin kun asia todettiin, olin kauan toivonut lasta. Lääkäri: "Älä itke, ajattele jos se olisi tapahtunut viikolla 17 ja olisit joutunut synnyttämään sen."



Siinä on mun lääkäriltä saadut "empatiat".

tokaisi mulle kättärin lääkäri kun hain aborttia. Olin 17-vuotias ja ehkäisy oli pettänyt, tulin raskaaksi ja poikaystävä jätti :(

Oli vielä kaikenlisäksi todella töykeä ja ilkeä, sanoi ikäviä asioita. Kerroin kaikki sille lääkärille. Se sanoi että, "se poika pitäis hirtää munistaan"!!

yksi lääkäri sanoi, että tulehdukseni on varmaan tosi kipeä. Mutta sekin sen jälkeen kun olin ensin itse sen sanonut ja hän epäillyt että puhun palturia.