Miksi "lapselliset" usein pitää lapsettomien elämää haljuna?

Tämä vertailu on siinä mielessä päätön, että tottakai sen ihmisen kannalta joka on aina halunnut lapsia ja kokee, että ne täydentää elämän, lapsettomuus ei ole toivottavaa ja on köyhempää. Ja sitten se joka ei niitä halua eikä tee, niin lapsen ei nähdä tuovan sisältöä.



Ja hyvähän on, että nämä yhdistyy, koska jos ne menee ristiin, niin ihmiseltä menee aikaa sopeutua tilanteeseen.



Onneksi suuri osa ihmisistä varmaankin tietää mitä haluaa ja saa mitä haluaa? Jos ei näin käy, niin sopeutumiseen voi mennä aikaa.

Sellaista rakkautta ei ole olemassakaan (eikä sellaista lapseton ihminen voi kuvitella) kuin rakaus omaa lasta kohtaan. Se tunne on NIIN ihana ja se täyttää koko kehon ja elämän

Itse olen ollut onnellinen ennen kuin hankin lapsia ja onnellinen lasten hankkimisen jälkeen. Turha sitä on verrata, kumpi aika oli / on onnellisempaa.

ja ne ihmeet ja ihmetykset ja ihanuudet.

Toisaalta kaikki rankkuus ja rasittavuus jää myös eli toisaalta joltain ne lapsettomat säästyvätkin. Tulee mieleen, että saavat elää jotenkin tasaisempaa elämää.



Kyllä elämää on ilman lapsiakin, oli itsellänikin pitkään ennen lapsia. No, itse olin aika tarpeeksi saanut omasta elämästä ilman lapsia eli se oli sitä tiettyä samaa, mutta kyllä olisi elämässäni omia asioita ja olisin tyytyväinen, vaikka ei olisi lapsia, ainakin uskon näin. Nyt on sitten jäänyt vähemmälle ja tulevaisuutta odottamaan ne omat jutut. Ehkä niille joskus on vielä aikaa, ehkä ei, ehkä tuleekin muuta tärkeämpää.

Onneksi suuri osa ihmisistä varmaankin tietää mitä haluaa ja saa mitä haluaa? Jos ei näin käy, niin sopeutumiseen voi mennä aikaa.

Olen vapaaehtoisesti lapseton, eikä minulla ole mitään velvollisuutta kuunnella jonkun ulkopuolisen näkemyksiä siitä, onko elämäni mielekästä, onnellista tai epäitsekästä. Minun ei tarvitse perustella lapsettomuutta tai todistella valintani hyvyyttä. Sama koskee lapsia hankkineita. Toivottavasti ainakaan kukaan ei ole teiltä kasvotusten kysynyt, miksi olette lapsia hankkineet. Tai kertonut, että mahtaa olla tyhjää elämää sellainen työpaikan, päiväkodin ja kodin väliä sahaaminen.

pelkästään rationaalisesti, ymmärrän tietenkin, että jokainen on yksilö ja jokaisella on eri kriteerit elämän sisällyksekkyydelle ja merkityksellisyydelle. Itse olin oikein onnellinen ennen lasta.



Mutta en voi sille mitään, että elämyksellisesti, emotionaalisesti koen, että vanhemmuudesta saa sellaisia merkityksen kokemuksia, joita ei saa mistään muusta (ehkä jotain harvinaisia poikkeuksia voi olla, tyyliin äiti Teresa ihmisten auttamisesta), ja jotka ovat "parempia" kuin mistään muusta saatavat kokemukset. Eli en pysty estämään sellaista intuitiivista kokemusta siitä, että lapsettomien elämä on jotenkin "haljumpaa", vaikka tajuankin, että tämä kokemus on "väärä".

On se kumma ettei täällä yksikään mamma uskalla myöntää, että ei se lasten saaminen aina takaa parempaa tai onnellisempaa elämää kuin lapsettomilla ihmisillä.



Minulla on kaksi lasta, enkä todellakaan väitä elämäni olevan "syvällisempää" kuin lapsettomilla. Itseasiassa uskon lapsettomien kavereideni elämän olevan kokonaisuutena tällä hetkellä laadukkaampaa ja onnellisempaa kuin minun. Tällä asialla ei ole mitään tekemistä lasten kanssa vaan nimen omaan sillä MUULLA ELÄMÄLLÄ mitä jokaisella äidilläkin on lasten lisäksi.



Omalla kohdallani se MUU ELÄMÄ tarkoittaa tällä hetkellä työttömyyttä omalla kohdalla, pettävää miestä, mahdollisen eron jälkeen kauas nykyrutiinista muuttamista kun tulot ovat mitättömät jne. Millä tavoin tämä jonkun mielestä on sitä syvällisempää tai parempaa elämää kuin niillä lapsettomilla kavereillani? Rakastan lapsiani, olen onnellinen että minulla on heidät ja nautin elämästäni heidän kanssaan - mutta ei se yksistään että olen äiti tee elämästäni millään tavoin parempaa, syvällisempää kuin ystävieni.



Haluaisin vielä tässä lopussa mainita ihan sellaisen pikkuseikan tuosta "kiva ja tapahtumarikas" keskustelusta, että on se kumma kun piti tänne av-mammapalstalle tulla toteamaan että isoäitini elämä oli kovin pinnallista. En tajunnutkaan että seitsemän lapsen äiti, ison maatilan emäntä eli pinnallista elämää - näin ainakin av-mammojen mukaan, sillä isoäitini käytti viimeisinä viikkoinaan sanoja "mukava ja tapahtumarikas" kuvatessaan elämäänsä.

Nämähän ovat täysin kokemusperäisiä, eivätkä millaan tavalla laskennallisia tai mitattavia asioita. Näin ollen totuutta ei voi määrittää kukaan muu kuin se, joka itse kokee asian tavalla tai toisella.



Esim. tulotaso on mitattavissa oleva juttu. Jos henkilö tienaa 8 tonnia kuussa, hän on eittämättä hyvätuloinen vaikka kokisikin itsensä köyhäksi. Sen sijaan, jos joku kokee olevansa onnellinen ja tyytyväinen, ei ole järjellistä väittää että hän ei sitä ole, koska jonkun muun onnellisuus on kiinni asioista joita tällä henkilöllä ei ole.



Ihmiset kokevat asiat eri tavoilla. Miten tämä voi olla epäselvää näin monelle?!

lapsettomana elämisestä 35 v. Oli se aikansa kivaa, matkustella ja ajatella vaan itseään. Huolehtia vaan itsestään. Olla ihan minä itse.



Näin jälkikäteen aika köyhää.



Ei matkustella enää niin paljon eikä aikaa ole istua kampaajalla ja marmattaa, kun raita meni nyt astetta liian tummaksi. Ei ravintolassakaan tule niin helposti lähetettyä viiniä takaisin ja työkavereiden kanssa ei ennätä haukkua enää muita työkavereita yhtä paljon. En myöskään jaksa enää olla piiiri-pieni-pyörii -leikkiä kavereiden kanssa. Siis tyyliin kun Ellulla oli ihan karseet verhot! Tai näitteks te minkälaisen juntin Mellu iski eilen illalla....

EN myöntäisi! :)

lapsettomana elämisestä 35 v. Oli se aikansa kivaa, matkustella ja ajatella vaan itseään. Huolehtia vaan itsestään. Olla ihan minä itse. Näin jälkikäteen aika köyhää. Ei matkustella enää niin paljon eikä aikaa ole istua kampaajalla ja marmattaa, kun raita meni nyt astetta liian tummaksi. Ei ravintolassakaan tule niin helposti lähetettyä viiniä takaisin ja työkavereiden kanssa ei ennätä haukkua enää muita työkavereita yhtä paljon. En myöskään jaksa enää olla piiiri-pieni-pyörii -leikkiä kavereiden kanssa. Siis tyyliin kun Ellulla oli ihan karseet verhot! Tai näitteks te minkälaisen juntin Mellu iski eilen illalla....

ja kokemus on ollut juurikin halju. On voinut käydä niin, että lasta onkin joutunut odottamaan ja sinä aikana kaikki muu on vähitellen alkanut tuntua merkityksettömältä. Hekin muista(ne)vat ajan, jolloin luulivat työn, harrastusten tai parisuhteen riittävän elämänsisällöksi, mutta ovat sitten "oppineet".



Toki olemme kaikki erilaisia eikä omien kokemusten pitäisi olettaa koskevan kaikkia muitakin. Mutta ihan vastaavasti uskovaiset usein luulevat uskonnottomien olevan esim. tiedeuskovaisia, kun eivät voi ymmärtää elämää ilman minkäänlaista uskontoa.

Se sisältö ja toimen kohde vaan ei ole lapsi/lapset.



Uskon, että nämä, jotka leimaavat lapsettoman elämän pinnalliseksi, ovat kokeneet elämäsä ennen lastensaantiaan sellaisena, viimeistään niistä lapsista huolehtisessaan elämä peruuttamattomasti muuttuneena.



Toisaalta. Nämä ihmiset ovat todennäköisesti saneet lapsensa melko nopeasti ja ongelmitta, kun tuli elämässä se hetki, että sisältöä tarvitsisi saada. He saivat sen, niinä lapsina. Täsä asemasta on helppo nähdä yksisilmäisesti kaikkien lapsettomien elämä tyhjäksi ja haljuksi. Oikeasti he puhuvat vain itsestään.



Sitten ne, jotka eivät lapsia saaneet. He hakevat sen sisällön muualta. He tekevät niin, koska heidän on pakko, henkinen pakko tehdä niin. En usko että monikaan tahatta lapseton jatkaa samaa asennetason elämää kuin huolettomina aikoina, silloin kun niitä lapsia ei vielä tahdottukaan.

Ihminen, jolla on lapsia on elänyt myös sen ihanan ajan ilman lapsia. Ja kun sitten saa lapsia, ymmärtää että olihan se elämä mahtavaa ennenkin, kun ei paremmasta tiennyt, mutta nyt koko elämällä on niin syvä merkitys ettei sellaista tunnetta voinut ennen kuvitella olevan olemassakaan.

Vähän sama kuin jos et ole koskaan käynyt avannossa, et tiedä sitä autuutta joka siitä seuraa, et ole milloinkaan maistanut suklaata, et käynyt lapissa hiihtämässä... mitä vaan, niin sitä vaan ei tiedä mitä se on.

Enkä kyllä koe elämääni millään tavalla tylsäksi. Ymmärrän tietysti jääväni paljosta paitsi, jos niitä lapsia ei lopulta tule ollenkaan.



Mutta on tässä paljon hyviäkin puolia, niistä parhaita on oma vapaus (niin vapaa kuin naimisissa oleva asuntovelallinen nyt voi olla) sekä se, että vapaa-aika on todellakin minun omaa aikaani.

mutta joskus tuntuu, että lapsettomat kaverit pitävät meidän elämää haljuna (onko sulla mitään omaa elämää ja aikaa, oletteko olleet missään kahdestaan kysymykset tilanteessa, jossa meillä ei asuinpaikalla ole oikein mitään tukiverkkoja hiukan huvittavatkin).



En pidä lapsettomien elämää haljuna. Erilaista se ainakin itsellä oli kuin tämä lapsellinen elämä vaikka monista asioista, kuten esim. ravintola- ja kahvilakäynneistä, jotka ovat itselleni tärkeitä, olen pitänyt kiinni lapsen saatuanikin. Ehkä siihen, että joku pitää lapsettomien elämää haljuna voi vaikuttaa ajatus siitä, että lapsettomat voisivat keskittyä vain itseensä.

aikaa katsella omaa napaa ja suorittaa vertailuja...

EN myöntäisi! :)

lapsettomana elämisestä 35 v. Oli se aikansa kivaa, matkustella ja ajatella vaan itseään. Huolehtia vaan itsestään. Olla ihan minä itse. Näin jälkikäteen aika köyhää. Ei matkustella enää niin paljon eikä aikaa ole istua kampaajalla ja marmattaa, kun raita meni nyt astetta liian tummaksi. Ei ravintolassakaan tule niin helposti lähetettyä viiniä takaisin ja työkavereiden kanssa ei ennätä haukkua enää muita työkavereita yhtä paljon. En myöskään jaksa enää olla piiiri-pieni-pyörii -leikkiä kavereiden kanssa. Siis tyyliin kun Ellulla oli ihan karseet verhot! Tai näitteks te minkälaisen juntin Mellu iski eilen illalla....

etteivät tajua että lapsettomassa elämässäkin voi olla paljon sisältöä, eikä vana pinnallista. Omassa tuttavapiirissäni suurin osa vapaaehtoisesti lapsettomista tekee esim. vapaaehtoistyötä lasten, vanhusten tai ympäristöasioiden hyväksi. Ja muitakin ihmissuhteita on olemassa kuin vanhempana oleminen lapselle! Eikö sisätlöä muka tuo suhteet ystäviin, sukulaisiin, puolisoon, omaan lapsuudenperheeseen jne.?

Sisältöä elämään voi tuoda myös työ, etenkin jos on vaikka tutkija, lääkäri tai taiteilija.

Itsellä on lapsia, mutta eivät todellakaan ole ainoa elämän sisältö! Kyllä sitä sisältöä tulee muualtakin ja paljon. Ja tuntuu että tosi monella vanhemmalla se elämän sisältö on aika pinnalista, haalarimerkeillä ja (lasten) harrastuksilla päteminen tuntuu olevan huomattavan tärkeää hämmästyttävän monille.

sekä viesti 21 saavat komppini.

Lapset voivat olla jollekin elämän sisältö. Joku sanoi että ne ovat "kanava itseen". Minulle tuo kanava on työni taiteilijana. Lapsia ei ole, mutten vierasta niiden hankkimista. En kuitenkaan hankkisi lapsia elämän tyhjiöitä täyttämään. Jos ihmisellä on luontainen tarve etsiä elämäänsä mielekästä sisältöä, hän löytää kyllä itselleen sopivan elämänpolun. Joku syntyy pää täynnä kysymyksiä ja löytää itsensä shintolaisesta temppelistä elämässä täyttymyksellistä olemassaoloa. Elämiä on niin hurjan laaja kirjo että on sulaa hulluutta sanoa jonkin asian olevan ainoa portti sen sisällön avaamiseen. Lasten hankkiminen on "normaalimpaa" (yleisempää) kuin munkiksi lähteminen Itään, joten laumasielu ihmettelee miksei toiki ku määääki. Ei ole sellaista tapahtumaketjujen mallikaavaa jota kaikki ihmiset voisivat, tai kokisivat mielekkääksi seurata.

Elämäni tuli hieman rikkaammaksi kun hankin koiran. En silti suosittele sitä ihan kaikille.

lähipiiriin kuuluu lapsettomia (ei omasta tahdostaan) ja useat tuttuni, joilla lapsia ovat sitä mieltä, että lapsettoman elämä on haljua. Vaikka minulla on lapsia en silti ajattele, että lapsettoman elämä ois haljua tai, ettei siinä voi olla sisältöä ym.

Olet avarakatseinen ihminen. Mulla on 2 lasta (vain) ja sain ne 4kymmpisena, mutta, ei mulla ole pokkaa menna vaittamaan, etta kaveripariskunnan lapseton elama olisi haljua! Se olisi aarimmaisen naivia. Toinen heista on tohtoriksi vaitellyt, omalla alallaan tosi hyva. Miten han ei muka "osaa ottaa vastuuta elamastaan" kuten joku kehtasi vaittaa?

Hohhoijaa.... Poistukaa kotoa useammin, niin ehka se maailmankatsomuskin avartuu ;-)

etteivät tajua että lapsettomassa elämässäkin voi olla paljon sisältöä, eikä vana pinnallista. Omassa tuttavapiirissäni suurin osa vapaaehtoisesti lapsettomista tekee esim. vapaaehtoistyötä lasten, vanhusten tai ympäristöasioiden hyväksi. Ja muitakin ihmissuhteita on olemassa kuin vanhempana oleminen lapselle! Eikö sisätlöä muka tuo suhteet ystäviin, sukulaisiin, puolisoon, omaan lapsuudenperheeseen jne.? Sisältöä elämään voi tuoda myös työ, etenkin jos on vaikka tutkija, lääkäri tai taiteilija. Itsellä on lapsia, mutta eivät todellakaan ole ainoa elämän sisältö! Kyllä sitä sisältöä tulee muualtakin ja paljon. Ja tuntuu että tosi monella vanhemmalla se elämän sisältö on aika pinnalista, haalarimerkeillä ja (lasten) harrastuksilla päteminen tuntuu olevan huomattavan tärkeää hämmästyttävän monille.

sekä viesti 21 saavat komppini. Lapset voivat olla jollekin elämän sisältö. Joku sanoi että ne ovat "kanava itseen". Minulle tuo kanava on työni taiteilijana. Lapsia ei ole, mutten vierasta niiden hankkimista. En kuitenkaan hankkisi lapsia elämän tyhjiöitä täyttämään. Jos ihmisellä on luontainen tarve etsiä elämäänsä mielekästä sisältöä, hän löytää kyllä itselleen sopivan elämänpolun. Joku syntyy pää täynnä kysymyksiä ja löytää itsensä shintolaisesta temppelistä elämässä täyttymyksellistä olemassaoloa. Elämiä on niin hurjan laaja kirjo että on sulaa hulluutta sanoa jonkin asian olevan ainoa portti sen sisällön avaamiseen. Lasten hankkiminen on "normaalimpaa" (yleisempää) kuin munkiksi lähteminen Itään, joten laumasielu ihmettelee miksei toiki ku määääki. Ei ole sellaista tapahtumaketjujen mallikaavaa jota kaikki ihmiset voisivat, tai kokisivat mielekkääksi seurata. Elämäni tuli hieman rikkaammaksi kun hankin koiran. En silti suosittele sitä ihan kaikille.

Ihminen, jolla on lapsia on elänyt myös sen ihanan ajan ilman lapsia. Ja kun sitten saa lapsia, ymmärtää että olihan se elämä mahtavaa ennenkin, kun ei paremmasta tiennyt, mutta nyt koko elämällä on niin syvä merkitys ettei sellaista tunnetta voinut ennen kuvitella olevan olemassakaan. Vähän sama kuin jos et ole koskaan käynyt avannossa, et tiedä sitä autuutta joka siitä seuraa, et ole milloinkaan maistanut suklaata, et käynyt lapissa hiihtämässä... mitä vaan, niin sitä vaan ei tiedä mitä se on.

Sama patee siis siihen lapsettomaankin, tama lapseton voi kokea jotain sellaisia asioita, mita sinulla lapsellisena ei ole koskaan ehka mahdollisuus tehda. Miten se eroaa sinun euroforiasta? ;-)