Yksinodottaja – kaipaatko juttuseuraa tai vertaistukea?

eikö lapsella oo isää?!

Jos lapsella olisi isä, joka osallistuisi hoitoon/kasvatukseen, kaipa olisin maninnut hänen olemassaolonsa vastuun jakamisessa.



Tuollaiset kysymykset osoittavat, että ydinperheihmisten saattaa olla vaikea ymmärtää totaaliyhäreiden asemaa.

Jos lapsella olisi isä, joka osallistuisi hoitoon/kasvatukseen, kaipa olisin maninnut hänen olemassaolonsa vastuun jakamisessa.

Tuollaiset kysymykset osoittavat, että ydinperheihmisten saattaa olla vaikea ymmärtää totaaliyhäreiden asemaa.

Minä en ole kamalsti kertonut muille paitsi tietenkin lähipiirilleni sitä että odotan yksin , juuri tästä syystä .

Monet jotka ei vaan käsitä sitä kun on perheessä molemmat vanhemmat , ihan kun ne ei oikeasti tajua yksinhuoltajuudesta mitään . ( lauseesta tuli hieman erikoinen , mutta ymmärrät varmaan pointtini ).

Tulevat vaan jakelemaan neuvoja vaikka heillä ei ole mitään käsitystä mistään yh-asioista !!

Ensimmäinen raskauskolmannes meni minulla ja miehelläni melko hyvin.Minulla oli normaalit pahoinvoinnit yms mutta perhe-elämä oli ihan kohtalaisen hyvää.Sitten mieheni alkoi sairastella henkisesti ja mukaan tuli myös alkoholi.Jouduin lähtemään kotoa useaan otteeseen miestäni karkuun riitojen jälkeen,kriisiosastolle,turvakotiin ja ystävien luokse.Lopulta mieheni hankki oman asunnon ja hain avioeroa.Mieheni joutui kuitenkin psykiatriselle osastolle ja olen häntä käynyt siellä katsomassa päivittäin.Rankkaa.Kotona olen onnellinen siitä että on vihdoin rauhallisempaa mutta huoli on tulevasta,miten tulen pärjäämään yksinholtajana.

Ihan pienenä lapsi oli kampaajalla mukanakin esim. niin, että meillä oli ystävättäreni kanssa peräkkäiset ajat ja ystävätär siis vahti pikkuista. Nyt lapsi on jo päiväkodissa ja onneksi työni joustaa sen verran, että saan nämä pakolliset asiat hoidettua vaikka tavanomaista hiukan pidemmän hoitopäivän aikana.

Totta puhuakseni, minulla on kyllä ollut sisareni, vanhempani ja ystäväni hoitoapuna muutenkin. Onhan se rasittavaa pyytää ilman ns. oikeaa syytä, mutta toisaalta esim. kummeille ja lapselle on tullut ehkä tavanomaistakin lähempi suhde ja vanhempanikin kokevat tärkeäksi auttaa. Sinkut/dinkutkin kutsuvat kylään lapsen kanssa eli heidänkin kanssaan välit pysyneet hyvinä.

Harrastuksia ei ole ehtinyt olla, mutta muuten raskausaika ja nämä lapsen pian kolme ensimmäistä vuotta ovat olleet ennakkokäsityksiäni helpompia.

Kaikkea hyvää odottajille ja yh-äideille!

Välissä on kuitenkin pitkä taaperoaika, jolloin joudun täysin yksin kantamaan vastuun lapsen hoidosta. Omat harrastukset olen suosiolla siirtänyt hamaan tulevaisuuteen mutta kyllähän sitä on joskus pakko päästä yksin hammaslääkäriin tai kampaajalle tai ihan minne vaan - kuka silloin hoitaa lastani? Ja kyllä alituinen, 24/7, läsnäolon vaatimus tuntuu aika vaativalta. Missä ja miten saan uusinnettua omat voimavarani, jotta jaksan lapsen kanssa? Suunnittelen osallistuvani perhekerhoihin yms. mutta silti arki on mielikuvissani vaativaa, yksinäistä ja selviytymisen sävyttämää. Idoita eteenpäin?

meillä koko alkuraskaus oli yhtä hullun myllyä miehen puolelta, viinaa huumeita ja naisia.. siitä se suhde sitten ropisikin ja nyt olen odetellut hieman alle 2kk yksin ja 3 viikkoa jäljellä enää =) aika raskasta tämä on pakko sanoa. varsinkin illat kipeänä yksin ja kun kaikki pitää tehdä itse ja yksin. ihan jo lapsen kaikkien tarpeiden hankkiminen vie voimia niin että ei edes ehdi ruoka kauppaan saati sitten sieltä yksin kantaminen innosta. itku se on täällä ollut herkässä. ja juuri se ettei pääse jakamaan sen rakkaan kanssa näitä tuntemuksia jne.. voimia kaikille!

Täällä myös yksi viimehetkien yksinodottaja suhtautuu jännityksellä tulevaisuuteen. Samalla, kun odotan innolla syntyvää lasta, olen murehtinut koko raskaus-ajan tulevia haasteitaini: Riittävätköhän voimani? Kestänkö kaiken vapaa-ajan menettämisen? Jaksavatkohan läheiset ja tutut tukenani myös alkuinnostuksen jälkeen? Jne.



Tulin vahingossa raskaaksi mielehelle, jota olen satunnaisesti tapaillut monta vuotta. Mies ei ehdottomasti halunnut lasta, eikä suostu olemaan missään tekemisissä tai edes tunnustamaan lasta omakseen. MInä taas en suosutunut aborttiin. Niinpä olen ollut ihan alusta asti asian kanssa yksin, eikä muutosta asenteseen ole toivottavissa.



Lähipiirini ja lähes kaikki puolitututkin ihmiset ovat olleet koko raskauden ajan todella kannustavia ja tukena kaikin tavoin. Se on helpottanut tunnemyrskyä ja saanut minut uskomaan pärjäämiseeni. Tulevaisuuden taloushuolet ja käytännön asoiden järjestyminen huolettavat vähän edelleen, mutta olen antanut itselleni toistaiseksi vapautuksen niistä nauttiakseni täysillä lapseni syntymästä ja vauva-ajasta.

Olen ollut koko raskausajan yksin, esikoiseni laskettuun aikaan on nyt kaksi viikkoa. Odotus on ollut ihanaa, mutta monella tavoin myös haastavaa aikaa. Raskaus oli vahinko, mutta tehtyäni plussatestin tunsin heti, että haluan hoitaa ja rakastaa tätä lasta. Aloin päättäväisesti valmistautua vauvan tuloon ja etsiä tietoa ja tukea - molempia olen saanut runsaasti. Muut ovat suhtautuneet raskauteeni kannustavasti, lapsen isää lukuun ottamatta. Tietysti raskaus tuli kaikille yllätyksenä ja onnittelujen sijaan monelta onkin jäänyt suu auki kertoessani uutiset, mikä on mielestäni ihan ymmärrettävää.



Eniten on mietityttänyt kenties hölmöltä kuulostavat käytännön asiat, kuten postilaatikolla tai suihkussa käynti, siis otanko vauvan aina mukaan vai odotanko että nukahtaa ja kipaisen sillä välin. Tällaisia ei ehkä parisuhteessa oleva huolehdi etukäteen.



Raskainta raskausaikana ja varmasti myös tulevaisuudessa on huolehtia arjesta yksin. Ei ole ketään, keneltä saisi helposti apua silloin kun ei itse jaksa tai vaikka sairastuu. Ystävät ja sukulaiset ovat kyllä henkisesti tukena, mutta harvaa kehtaan pyytää käymään kaupassa puolestani tai siivoamaan kotini. Toisaalta saan voimaa ja itseluottamusta siitä, että selviän yksin. Arkisista huolista huolimatta olen nauttinut valtavasti raskausajasta ja aion nauttia myös vauva-arjesta täysillä. Huolehdin kaikesta yksin, mutta olen onnellinen ja rakastan tätä lasta vähintään kahden edestä.

Nuo samat ajatukset ja kysymykset ovat pyörineet minunkin päässäni.Ensimmäinen raskauskolmannes meni aviomieheni kanssa melko hyvin,sitten tuli kuvioihin alkoholi ja mielenterveysongelmat hänen jätettyä lääkityksensä pois.Olen ollut katkera,pettynyt ja vihainen mutta mitä se auttaa.Ero on parempi kuin elämä epävakaassa avioliitossa varsinkin kun olen raskaana.Sukulaiset on eri paikkakunnalla,vain joitakin ystäviä ja sitten perhetyöntekijä ja neuvolahoitaja.Se on totta että tällaisessa tilanteessa kannattaa ottaa kaikki apu vastaan mitä saa ja pyytää apua!Siitä kannattaa puhua jo ennen kuin lapsi on syntynyt,varmistaa että turvaverkkoa on kun sitä tarvitaan.Minulle on ehdotettu ensikotia,en kuitenkaan haluaisi sellaiseen mennä mutta jos en pärjää niin sekin vaihtoehto sitten on,se on hyvä.Lapsesta en ainakaan halua luopua.Perhekerhot on varmasti hyvä juttu.Niissä tutustuu toisiin vanhempiin ja samallaisessa elämäntilanteessa oleviin joista voi saada ystäviä.Tsemppiä sulle!

- sinulla on hyvä tukiverkko (omat vanhemmat, sisarukset lähellä ja paljon ystäviä)

- talous kunnossa

- matkustelu- ja hurvitteluvuodet takana

- todellinen halu viettää lapsen kanssa lähestulkoon 24/7.



Minulla on nyt parivuotias tytär, josta olen NIIN ONNELLINEN. Jo noin viiden vuoden ajan olin vakavasti harkinnut äitiyttä, mutta sopivaa kumppania vain ei tuntunut osuvan kohdalle. Sitten tapasin tyttäreni isän, ja rakkauden huumassa sain myös lupauksen lapsesta. Niinpä onnellisesti ja varsin nopeasti tulin raskaaksi. Raskausaika oli ihanaa. Tuntui niin upealta keskittyä lapsen kehittymiseen vatsassa, työstää ajatuksia tulevasta äitiydestä jne. Lapsen isä on toki nähnyt tyttärensä, ja suhteemme oli pitkään lapsen syntymänkin jälkeen vielä rakkaudentäyteinen. Vain välimatka oli este tiivimmälle yhteydenpidolle. Kun edellä luettelemani "ehdot" täyttyvät, ja todella haluat lapsen itsenäisesti, niin en voi muuta kuin suositella. Täydellisen hyvin pärjää ilman isääkin, jos vain on muutenkin tottunut tekemään elämässään itsenäisesti ratkaisuja ja pitämään huolta omista asioistaan.



Kokonaan toinen asia varmasti sitten on, jos tulee jätetyksi raskauden aikana. Siihen en osaa sanoa muuta kuin, että nautinnollisia hetkiä voi todella kokea lapsensa kanssa ilman isän läsnäoloakin.

Kaipasin odotusaikana ja kaipaisin edelleenkin juttuseuraa samassa tilanteessa olevien kanssa.



- nro 28

Kunnioitan suuresti äitejä jotka hoitavat kaiken yksin. vastuu on valtava. Ja tuo yksinäisyys. Suuri osa parisuhteista on varmaan lastentekovaiheessa onnellisia, mutta kyllä on myös paljon äitejä, jotka elävät parisuhteessa eikä miehestä ole kuin haittaa- tai mies tekee liikaa töitä, tai ei muuten kykene tueksi. Ei ne kaikki suhteessa olevatkaan äidit saa läheisyyttä ja tukea, no on tietysti nimellinen kummppani. Ja monet pienten lasten isät tekevät matkatöitä, paljon töitä, niin että aika mutkalle saa mennä ja miettiä suihkunsa myös silloin. Harvassa on ne äidit jolla on se ihana ihannekumppani siinä kaikkea jakamassa, kuuntelemassa kiukuttelut ja antamassa extra-hellyyttä.

En halua yhtään vähätellä, tilanne on totaali yh;lla eri, myös taloudellisesti,mutta ehkä jakauma ei ole ihan mustavalkoinen.

Joskus sitä sortuu romantisoimaan parisuhteessa elävien eloa, jossa tukea, apua ja hellyyttä on kuvitelmissani tarjolla. Mutta harva parisuhde on kovin täydellinen ja joskus ei-toimiva suhde tuottaa jopa enemmän stressiä kuin yksinolo konsanaan.



Tsemppiä meille yksinodottaville!