Vauvakuume ja uhkaava ero. Nyt kaikki apu tarpeen.

uusi suhdekin vaipuisi samaan kuin entinen. Ihan nyt järkevästi ajateltuna niin tälle 34 veelle ja ap:lle, että romantiikka rauhoittuu ja hiipuu siitä parisuhteesta kävi miten kävi.

Kuten tuolla jo aiemmin sanoinkin, parikymppisten, rakastavassa ja romanttisessa suhteessa elävien on varmasti todella vaikea ymmärtää tällaista tilannetta.

Olen itse pian 34 ja suhteestamme puuttuu kaikki romantiikka, erotiikka ja intohimoinen kiinnostus. Yksi lapsi on, toivottu ja kovasti rakastettu. Suhde toimii hyvin ns. kaveripohjalta, mies on kiltti ja tekee osuutensa kotitöistä (ainakin pyytäessä) ja on lapselle hyvä isä. Kyllä minä olen itsekin koko ajan sitä pohtinut, että jäänkö suhteeseen jossa tuntuu kipinä olevan täysin kadoksissa, jos sitä on koskaan ollutkaan. Meillä on täysin erilaiset temperamentit ja ns. elämänhalu, mies on erittäin passiivinen ja mukavuudenhaluinen, istuu tietokoneella kaikki illat lapsen mentyä nukkumaan. Haluaisin toisen lapsen ja mielellään samalle miehelle, kelpo isälle. En vain ole ollenkaan varma, kestänkö itse tässä liitossa montaakaan vuotta. Mies tietää tilanteen hyvin. Minustakin täällä on tullut taas perus-av-vastauksia eli mustavalkoista syyllistämistä ja pirujen maalaamista seinälle. Itse olen sitä mieltä, että maailmaan mahtuu monenlaisia parisuhteita, perhemuotoja ja ihmisiä ylipäätään. En ole itse kyennyt tekemään vielä minkäänlaista ratkaisua omassa tilanteessani, joten en valitettavasti osaa sinua ap auttaa. Luulen, että meillä olisi hyvät mahdollisuudet oman mieheni kanssa esimerkiksi päätyä hyvin sopuisaan eroon, siis sellaiseen jossa isä asuu lähivanhempaa hyvin lähellä ja osallistuu lapsen / lasten arkeen paljon. Aika näyttää, mikä meidän parisuhteemme tulevaisuus on. Ja vielä iästä: ei ole helppoa enää tässä iässä vain lähteä kälppimään ja odottaa seuraavaa isäehdokasta, jos niitä lapsia tosiaa haluaa vielä sen yhden. Kolmannesta en itse enää edes haaveile, ikä tulee vastaan. En halua tehdä lapsia liian vanhana, koska riskit kasvavat siinä kolmivitosen jälkeen niin huimiksi. Ihan simppeli hypoteesi ja laskutoimitus: olen 34 ja laitan nyt eron vireille. Eroamme todennäköisesti puolen vuoden tai vuoden sisään, jos haluamme, että lapsen isä löytää läheltä asunnon ja saamme omaisuuden jaettua. Olen 35 ja aloitan vimmatun isäehdokkaan etsimisen. Tapaan jonkun ihanan jampasterin puoli vuotta eron jälkeen. Odottelemme nyt ainakin sen puoli vuotta, että tulen raskaaksi. Olen 36, kun lapsi syntyy. En enää ihan spring chicken ja tämäkin oli erittäin, erittäin epätodennäköinen ja idioottimainen skenaario. Todennäköisempää on, että jos nyt eroan, kestää useita vuosia ennenkuin potentiaalinen elämänkumppani löytyy. Alan kolkutella neljäkymppiä, kun suhde on sen verran vakiintunut, että voidaan alkaa puhua yhteisestä jälkikasvusta. Ja kas, sitten voikin olla jo aivan liian myöhäistä yrittää yhtään mitään. Joten onko se niin ihmeellistä, että nainen tässä iässä vakavasti pohtii niiden lasten tekemistä samalle miehelle, samaan parisuhteeseen? Vaikka siitä puuttuisi sitä intohimoa? Jos kerran arki pyörii, ei ole alkoholismia, ei väkivaltaa, ei pettämistä, ei valehtelua? Mikä siinä on niin kummallista?