Vauvakuume ja uhkaava ero. Nyt kaikki apu tarpeen.

Ja sen jälkeen vaikka aikuiseksi kasvamista.



Siis sinä haluat lapsia, joilla todnäk ei ole isää ollenkaan? Milläs oikeudella sinä sellaisia päätöksiä saat tehdä? Eli alaps nyt olla se aikuinen omssa elmässäsi ja etsi uudelleen se suhde siihen nykyiseen mieheesi ja lapsesi isään, ja kun se on kohdillaan, sitten yhdessä mietitte, olisiko aika sisarukselle.

jos tehdään lapsi parisuhdetta pelastamaan!!!! Panosta nyt täysillä parisuhteeseen ja sitten jos saatte sen kuntoon, niin voitte yrittää lasta. Päätä yrittää vaikka 6 kk ja jos tilanne on täysin toivoton, niin mieti sitten muita vaihtoehtoja. Mieti kuitenkin myös jo olemassa olevaa lasta. Ja muista se, ettei se mies aina vaihtamalla parane....

enkä osaa sinua neuvoa. Muutama kysymys, joista toivottavasti on apua:

- selviäisitkö kahden lapsen yksinhuoltajana?

- mitä varten haluat toisen lapsen? Vauvakuume, biologinen kello ovat aika epämääräisiä syitä ja, jos sallit, aika itsekeskeisiäkin

- millaisia oikeuksia syntymättömällä lapsella on, esim perheen suhteen?

- imarteleeko miehen rakkaus sinua, siksikö olet edelleen hänen kanssaan naimisissa?

- miten miehesi suhtautuu uuteen lapseen? Hänen kanssaanhan olet sitä tekemässä?

Jos olisit tarkkaan lukenut, niin olisit huomannut, että ei ole tarkoitus tieten tahtoen tehdä isättömiä lapsia. Ehkä voisit myös vähän eläytyä kolmevitosen asemaan... Meillä on tämä yksi elämä ja yksi mahdollisuus saada lapsia. Jossain vaiheessa se on liian myöhäistä. Nämä ovat isoja kysymyksiä. Ehkä jollekin parikymppiselle koko tulevaisuus on vielä avoin ja lastensaantimahdollisuuksia edessä vaikka millä mitalla. Minulla tämä kysymys on kuitenkin ratkaistava juuri nyt. Tuleeko minusta koskaan toisen lapsen äitiä vai ei. Jäänkö yhteen nykyisen mieheni kanssa vai en. Käytännössä nämä ovat yksi ja sama kysymys.

Ja sen jälkeen vaikka aikuiseksi kasvamista. Siis sinä haluat lapsia, joilla todnäk ei ole isää ollenkaan? Milläs oikeudella sinä sellaisia päätöksiä saat tehdä? Eli alaps nyt olla se aikuinen omssa elmässäsi ja etsi uudelleen se suhde siihen nykyiseen mieheesi ja lapsesi isään, ja kun se on kohdillaan, sitten yhdessä mietitte, olisiko aika sisarukselle.

Ja sää olet 35- vuotias???



Vauvakuume odottaa vaikka 5 vuotta. Mutta parisuhdetta pitää hoitaa nyt.



En ymmärrä miksi olette yhdessä jos mies on sulle hyvä kaveri -parhaimmillaan-

Ajattele miltä toi tuntuisi sinusta tietää. Ettet sää ole kuin kaveri ukollesi jota rakastat.



Todella onnetonta provoomista. Mene nukkumaan päiväunet.

Käytännössä toi on yksi ja sama asia!



Olen myös ikäisesi ja minua tekee ihan pahaa toi välinpitämätön asenne parisuhdettasi kohtaan.

Hanki ihmeessä lapsi. Mitä sitten jos ero tulee, minusta sun paikka ei ole olla miehen kanssa joka sinua "turhaan" rakastaa.



Mies voisi saada tälle ainoalle elämälleen jonkun PAREMMAN naisen, joka rakastaa takasin.

Sinä olet vaan reppana joka haluaa vauvan mutta ei uskalla lähteä suhteesta koska käytännössä tarkoittaa vaan sitä että pitää olla ukko katsottuna ja vauva saatava tämän kanssa parin vuoden sisällä.



Sinä, sinä, sinä.



6

enkä osaa sinua neuvoa. Muutama kysymys, joista toivottavasti on apua:

- selviäisitkö kahden lapsen yksinhuoltajana? selviäisin tarvittaessa

- mitä varten haluat toisen lapsen? Vauvakuume, biologinen kello ovat aika epämääräisiä syitä ja, jos sallit, aika itsekeskeisiäkin

Miksi ylipäänsä lapsia halutaan? Onko epäitsekästä syytä haluta lapsia? Syyni on se, että rakastan lapsia!

- millaisia oikeuksia syntymättömällä lapsella on, esim perheen suhteen?

En tahdo tietoisesti tehdä lasta perheeseen jossa ei ole kumpaakin vanhempaa. Siksi sanoinkin alkuperäisessä viestissä, että heittäytyisin nykyiseen avioliittooni jos lapsi tulisi. Toisaalta, ydinperheen säilymistä ei koskaan voi taata kellekään. Ja lapsille voi tarjota hyvä elämän ilmankin

- imarteleeko miehen rakkaus sinua, siksikö olet edelleen hänen kanssaan naimisissa?

Siitä ei ole kyse. Mieheni on hyvä ystäväni ja viihdyn hänen kanssaan. Hän on myös loistava isä.

- miten miehesi suhtautuu uuteen lapseen? Hänen kanssaanhan olet sitä tekemässä?

Hänkin rakastaa lapsia ja suhtautuu ajatukseen periaatteessa myönteisesti.

Ja sää olet 35- vuotias??? Vauvakuume odottaa vaikka 5 vuotta. Mutta parisuhdetta pitää hoitaa nyt. En ymmärrä miksi olette yhdessä jos mies on sulle hyvä kaveri -parhaimmillaan- Ajattele miltä toi tuntuisi sinusta tietää. Ettet sää ole kuin kaveri ukollesi jota rakastat. Todella onnetonta provoomista. Mene nukkumaan päiväunet.

Jos syynä on vain se, ettet enää jaksa olla kiinnostunut miehestäsi, sinun kannattaisi panostaa teidän nykyiseen parisuhteeseenne, mennä miehesi kanssa terapiaan, keksiä yhteisiä mukavia juttuja, jotta voisit taas löytää sen kipinän. Tuskin kannattaa sännätä romantiikan perään, jos kerran haluat kasvattaa perhettä.

jos parisuhde ja oma mies alkavaa tuntua tylsältä vuosien yhteiselon jälkeen, homman korjaaminen onnistuu nimenomaan omalla asenteella ja panoksella. Olet ilmeisesti joskus ollut hyvin rakastunut mieheesi, joten mikset voisi olla enää? Tällaisessa tilanteessa on kasvun paikka. Ruoho tuntuu vihreämmältä aidan takana, mutta kyllä se arki uuteenkin suhteeseen tulee - erityisesti lapsen myötä. Mikään huuma ei kestä ikuisesti, ellei siihen itse panosta.

pysyttelen nykyisessä avioliitossani ja että se on jollain lailla epäsuhtainen. Epäsuhta on kyllä totta. Mutta mitä minun muka pitäisi tehdä? Mitä tunteilleen tai niiden puutteelle voi tehdä?

Ottakaa huomioon myös se, että olen ollut miehelleni jatkuvasti rehellinen. En myöskään ole millään tavalla estänyt häntä lähtemästä. Hän on vapaa, mutta on valinnut jäädä tähän. Toisekseen, se että suhteemme on romanttisessa mielessä epäsuhta ei tarkoita että kohtelisin miestäni huonosti. Kunnioitan häntä ja hän on hyvä ystäväni. Emme riitele, enkä koskaan käytä itsekkäästi hyväkseni hänen romanttisia tunteitaan. Meillä on monella tapaa oikein hyvä suhde ja hyvä elämä yhdessä!

Tietenkin kadehdin pariskuntia, joissa on romanttista rakkautta puolin ja toisin. Siksi olenkin usein ajatellut eroa - jos vaikka saisin vielä sellaista itsekin kokea.

Jos siis jään tähän suhteeseen, en ole millään lailla epärehellinen miehelleni, enkä ole häntä tosiaankaan kiristänyt jäämään. Silloin me vain hyväksyisimme KUMPIKIN että meidän suhteemme on tällainen ja sillä siisti. Että voi olla hyvä elämä näinkin.

naimisiinmenomme yksityiskohtia, mutta tilanne oli vähintäänkin erikoinen. Siinä elämänvaiheessa en uskonut eläväni pitkään, eikä romanttisen rakkauden mahdollisuus edes tullut mieleeni. Ystäviä olemme aina olleet.

jos parisuhde ja oma mies alkavaa tuntua tylsältä vuosien yhteiselon jälkeen, homman korjaaminen onnistuu nimenomaan omalla asenteella ja panoksella. Olet ilmeisesti joskus ollut hyvin rakastunut mieheesi, joten mikset voisi olla enää? Tällaisessa tilanteessa on kasvun paikka. Ruoho tuntuu vihreämmältä aidan takana, mutta kyllä se arki uuteenkin suhteeseen tulee - erityisesti lapsen myötä. Mikään huuma ei kestä ikuisesti, ellei siihen itse panosta.

tästä oli meille apua, suosittelen myös leireillä käyntiä, teillä kun kumminkin pohja olemassa myös sille jatkolle

minä halusin aina perheen. Olin 2 kertaa avoliitossa ja kerran pitkässä seurustelusuhteessa, mutta kun en kenenkään kanssa voinut kuvitella loppuikääni, en myöskään tehnyt lapsia. Mielestäni lapset ansaitsevat ihan oikean perheen, jossa vanhemmat rakastavat toisiaan ja lapset ovat molempien mielestä toivottuja. Niinpä olin ilman perhettä.



Kunnes 35-vuotiaana tapasin miehen, joka tuntui heti oikealta. Vuoden kuluttua tapaamisesta asuimme yhdessä ja odotimme ensimmäistä lasta, jonka sain 36-vuotiaana. Nyt 37-vuotiaana odotan toista lasta, ja olen ratkaisuihini tyytyväinen. Asiat yleensä kyllä järjestyvät parhain päin, kun ei itse säädä liikaa...



Eli jos mies tuntuu väärältä, minä eroaisin, ja odottaisin mielenkiinnolla sitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Meillä on kolme lasta ja mieheni ja minä rakastamme lapsia ja toisiamme, siksi minun on vaikea eläytyä tilanteeseesi, ap. Olemme muutaman vuoden sinua vanhempia ja nuorin lapsemme on neljän.

Minusta hyvä syy tehdä lapsia on se, että parisuhteessa ja perheessä on niin paljon rakkautta, että sitä riittää uudellekin ihmiselle. Lapsen tekeminen vain koska tekee mieli tai parisuhdetta pelastamaan on mielestäni kauheaa (minun piti pelastaa vanhempieni avioliitto. Epäonnistuin, tietysti, olinhan vain lapsi).

Maailma on täynnä lapsia, joista kukaan ei välitä, yltääkö lapsirakkautesi myös heihin? En tarkoita, että alat sijais- tai adoptio-äidiksi, vaan siitä, että testaisit arvojasi.

enkä osaa sinua neuvoa. Muutama kysymys, joista toivottavasti on apua: - selviäisitkö kahden lapsen yksinhuoltajana? selviäisin tarvittaessa - mitä varten haluat toisen lapsen? Vauvakuume, biologinen kello ovat aika epämääräisiä syitä ja, jos sallit, aika itsekeskeisiäkin Miksi ylipäänsä lapsia halutaan? Onko epäitsekästä syytä haluta lapsia? Syyni on se, että rakastan lapsia! - millaisia oikeuksia syntymättömällä lapsella on, esim perheen suhteen? En tahdo tietoisesti tehdä lasta perheeseen jossa ei ole kumpaakin vanhempaa. Siksi sanoinkin alkuperäisessä viestissä, että heittäytyisin nykyiseen avioliittooni jos lapsi tulisi. Toisaalta, ydinperheen säilymistä ei koskaan voi taata kellekään. Ja lapsille voi tarjota hyvä elämän ilmankin - imarteleeko miehen rakkaus sinua, siksikö olet edelleen hänen kanssaan naimisissa? Siitä ei ole kyse. Mieheni on hyvä ystäväni ja viihdyn hänen kanssaan. Hän on myös loistava isä. - miten miehesi suhtautuu uuteen lapseen? Hänen kanssaanhan olet sitä tekemässä? Hänkin rakastaa lapsia ja suhtautuu ajatukseen periaatteessa myönteisesti.

että jossain vaiheessa eroat miehestäsi kuitenkin, haittaisiko olla kahden lapsen yksin- tai yhteishuoltaja? Jos tossukkamiehesi suostuu tekemään lapsen kanssasi, niin mikset voisi tehdä, saatat joskus vain joutua hoitamaan ne molemmat itse. Ja toivomaan, että romanttinen rakkaus vastaanottaa kahden lapsen keski-ikäisen yh-äidin.

Juu, kritisoin. Itse et näköjään harrasta itsekritiikkiä!



Sanoit että liitto on hajoamassa. Kiinnostaa nyt tietää että KENEN KANTILTA?

Jos mies on tyytyväinen suhteessa, sinä et niin sinulla se ongelma on!



Ei kukaan voi sanoa mikä määrä seksiä, intohimoa ja perverssiota on "oikein".

Sää haluat eri asioita kuin miehesi. Jos se rakastaa sua ja sille riittää tämä teidän meno, niin se saa tarpeeksi.



Oma on paskasi. Siinä makaat! Hanki lapsi, ehkä mies sen haluaa?



6

Olen itse pian 34 ja suhteestamme puuttuu kaikki romantiikka, erotiikka ja intohimoinen kiinnostus. Yksi lapsi on, toivottu ja kovasti rakastettu. Suhde toimii hyvin ns. kaveripohjalta, mies on kiltti ja tekee osuutensa kotitöistä (ainakin pyytäessä) ja on lapselle hyvä isä. Kyllä minä olen itsekin koko ajan sitä pohtinut, että jäänkö suhteeseen jossa tuntuu kipinä olevan täysin kadoksissa, jos sitä on koskaan ollutkaan. Meillä on täysin erilaiset temperamentit ja ns. elämänhalu, mies on erittäin passiivinen ja mukavuudenhaluinen, istuu tietokoneella kaikki illat lapsen mentyä nukkumaan.



Haluaisin toisen lapsen ja mielellään samalle miehelle, kelpo isälle. En vain ole ollenkaan varma, kestänkö itse tässä liitossa montaakaan vuotta. Mies tietää tilanteen hyvin.



Minustakin täällä on tullut taas perus-av-vastauksia eli mustavalkoista syyllistämistä ja pirujen maalaamista seinälle. Itse olen sitä mieltä, että maailmaan mahtuu monenlaisia parisuhteita, perhemuotoja ja ihmisiä ylipäätään. En ole itse kyennyt tekemään vielä minkäänlaista ratkaisua omassa tilanteessani, joten en valitettavasti osaa sinua ap auttaa. Luulen, että meillä olisi hyvät mahdollisuudet oman mieheni kanssa esimerkiksi päätyä hyvin sopuisaan eroon, siis sellaiseen jossa isä asuu lähivanhempaa hyvin lähellä ja osallistuu lapsen / lasten arkeen paljon. Aika näyttää, mikä meidän parisuhteemme tulevaisuus on.



Ja vielä iästä: ei ole helppoa enää tässä iässä vain lähteä kälppimään ja odottaa seuraavaa isäehdokasta, jos niitä lapsia tosiaa haluaa vielä sen yhden. Kolmannesta en itse enää edes haaveile, ikä tulee vastaan. En halua tehdä lapsia liian vanhana, koska riskit kasvavat siinä kolmivitosen jälkeen niin huimiksi. Ihan simppeli hypoteesi ja laskutoimitus: olen 34 ja laitan nyt eron vireille. Eroamme todennäköisesti puolen vuoden tai vuoden sisään, jos haluamme, että lapsen isä löytää läheltä asunnon ja saamme omaisuuden jaettua. Olen 35 ja aloitan vimmatun isäehdokkaan etsimisen. Tapaan jonkun ihanan jampasterin puoli vuotta eron jälkeen. Odottelemme nyt ainakin sen puoli vuotta, että tulen raskaaksi. Olen 36, kun lapsi syntyy. En enää ihan spring chicken ja tämäkin oli erittäin, erittäin epätodennäköinen ja idioottimainen skenaario.



Todennäköisempää on, että jos nyt eroan, kestää useita vuosia ennenkuin potentiaalinen elämänkumppani löytyy. Alan kolkutella neljäkymppiä, kun suhde on sen verran vakiintunut, että voidaan alkaa puhua yhteisestä jälkikasvusta. Ja kas, sitten voikin olla jo aivan liian myöhäistä yrittää yhtään mitään. Joten onko se niin ihmeellistä, että nainen tässä iässä vakavasti pohtii niiden lasten tekemistä samalle miehelle, samaan parisuhteeseen? Vaikka siitä puuttuisi sitä intohimoa? Jos kerran arki pyörii, ei ole alkoholismia, ei väkivaltaa, ei pettämistä, ei valehtelua? Mikä siinä on niin kummallista?

kaikkia jaksa nyt lukea, mutta saanen sanoa ap 34 vuoden kokeneella rintaäänellä, että toiset ei saa niitä lapsia koskaan. Ihan oikein on minusta monet sanoneet, että parisuhde kuntoon ja sitten lapsien hankinta. En jaksa ymmärtää, että ihmiset ei osaa laittaa asioita tärkeysjärjestykseen.



Ja kai sinä joskus sitä miestäsi rakastit? Ehkäpä parisuhdeneuvonta olisi oiva valinta? Niitä ihastuksia tulee, mutta arki niissäkin aina vastaan tulee.

Kuten tuolla jo aiemmin sanoinkin, parikymppisten, rakastavassa ja romanttisessa suhteessa elävien on varmasti todella vaikea ymmärtää tällaista tilannetta.

Olen itse pian 34 ja suhteestamme puuttuu kaikki romantiikka, erotiikka ja intohimoinen kiinnostus. Yksi lapsi on, toivottu ja kovasti rakastettu. Suhde toimii hyvin ns. kaveripohjalta, mies on kiltti ja tekee osuutensa kotitöistä (ainakin pyytäessä) ja on lapselle hyvä isä. Kyllä minä olen itsekin koko ajan sitä pohtinut, että jäänkö suhteeseen jossa tuntuu kipinä olevan täysin kadoksissa, jos sitä on koskaan ollutkaan. Meillä on täysin erilaiset temperamentit ja ns. elämänhalu, mies on erittäin passiivinen ja mukavuudenhaluinen, istuu tietokoneella kaikki illat lapsen mentyä nukkumaan. Haluaisin toisen lapsen ja mielellään samalle miehelle, kelpo isälle. En vain ole ollenkaan varma, kestänkö itse tässä liitossa montaakaan vuotta. Mies tietää tilanteen hyvin. Minustakin täällä on tullut taas perus-av-vastauksia eli mustavalkoista syyllistämistä ja pirujen maalaamista seinälle. Itse olen sitä mieltä, että maailmaan mahtuu monenlaisia parisuhteita, perhemuotoja ja ihmisiä ylipäätään. En ole itse kyennyt tekemään vielä minkäänlaista ratkaisua omassa tilanteessani, joten en valitettavasti osaa sinua ap auttaa. Luulen, että meillä olisi hyvät mahdollisuudet oman mieheni kanssa esimerkiksi päätyä hyvin sopuisaan eroon, siis sellaiseen jossa isä asuu lähivanhempaa hyvin lähellä ja osallistuu lapsen / lasten arkeen paljon. Aika näyttää, mikä meidän parisuhteemme tulevaisuus on. Ja vielä iästä: ei ole helppoa enää tässä iässä vain lähteä kälppimään ja odottaa seuraavaa isäehdokasta, jos niitä lapsia tosiaa haluaa vielä sen yhden. Kolmannesta en itse enää edes haaveile, ikä tulee vastaan. En halua tehdä lapsia liian vanhana, koska riskit kasvavat siinä kolmivitosen jälkeen niin huimiksi. Ihan simppeli hypoteesi ja laskutoimitus: olen 34 ja laitan nyt eron vireille. Eroamme todennäköisesti puolen vuoden tai vuoden sisään, jos haluamme, että lapsen isä löytää läheltä asunnon ja saamme omaisuuden jaettua. Olen 35 ja aloitan vimmatun isäehdokkaan etsimisen. Tapaan jonkun ihanan jampasterin puoli vuotta eron jälkeen. Odottelemme nyt ainakin sen puoli vuotta, että tulen raskaaksi. Olen 36, kun lapsi syntyy. En enää ihan spring chicken ja tämäkin oli erittäin, erittäin epätodennäköinen ja idioottimainen skenaario. Todennäköisempää on, että jos nyt eroan, kestää useita vuosia ennenkuin potentiaalinen elämänkumppani löytyy. Alan kolkutella neljäkymppiä, kun suhde on sen verran vakiintunut, että voidaan alkaa puhua yhteisestä jälkikasvusta. Ja kas, sitten voikin olla jo aivan liian myöhäistä yrittää yhtään mitään. Joten onko se niin ihmeellistä, että nainen tässä iässä vakavasti pohtii niiden lasten tekemistä samalle miehelle, samaan parisuhteeseen? Vaikka siitä puuttuisi sitä intohimoa? Jos kerran arki pyörii, ei ole alkoholismia, ei väkivaltaa, ei pettämistä, ei valehtelua? Mikä siinä on niin kummallista?