33-vuotiaana aviovaimona ja 3 lapsen äitinä tajusin eläväni kasvihuoneessa...

Meillä on ollut toki yhteistä, ja on vieläkin. Minä olen ainakin muuttunut ja kasvanut vuosien ja kokemuksien myötä. Kaipaan paaaljon enemmän kuin kymmenen vuotta sitten, nimenomaan parisuhteelta. Mutta toinen ei sitten kait halua, eikä ole valmis mitään asian hyväksi tekemään, ei huvita, ei jaksa...



Mihinkään en ole lähdössä, ja parisuhteen vuoksi olisin valmis tekemään mitä vain, minähän se olen se suhteen moottori ja toinen ei viitsi tulla edes perässä. Olen kait yksinäinen, siksi haikailen jotain mitä en ole saanut... Asiat ja olosuhteet muuttuvat elämässä...

Oletko oikeasti noin typerä vai haluatko vain aiheuttaa pahaa mieltä toisille?

Ikä ei todellakaan tuo viisautta kaikille vaan ehkä pienelle vähemmistölle.... Näin ainakin oman kokemukseni mukaan. Yhtä helposti eroavat ne vanhempana pariutuneet, jotka ovat valinneet puolisonsa harkiten ja tehneet lapsia vasta kypsällä iällä.

liian nuorina.

Eli tyypillinen tapaus, kenen elämäntehtävä on ollut löytää poikaystävä. Ei ole mietitty lainkaan, millaisen ihmisen kanssa halutaan elää vaan eka poikaystävä on se oikea. Poika taas on ollut niin pentu, että sille on riittänyt vaimoksi se eka, keneltä saa säännöllisesti pillua. Ei siinä ole erilleen kasvamista kun ei ole mitään yhteistä koskaan ollutkaan.

Ne lapset on pitänyt vääntää tavan vuoksi nuorina ja nuoruus jäi elämättä. Nyt ahdistaa ja mietitään, onko ruoho vihreämpää aidan toisella puolella.

Ei olisi kannattanut nuorena niin hätäillä ja olla miesten perään vaan elää sitä omaa elämää ja nähdä ja kokea ja kasvaa aikuiseksi, että tietäisi, mitä haluaa.

olis mun diagnoosi. Ei pahalla mut siltä tuntuu monesti naisten kohdallaon tämä tavallinen tarina. Kunnollinen, kaiken oikein tehnyt mies on rakentanut naisensa kans talon, tehny lapset, käy joka päivä töissä ja kysyy "kumpi pesee vessan"? Naisille ei mikään ilmeisesti riitä. Sitten haetaan ihastusta muualta, kun mies ei jaksa huomioida koko ajan huomionkipeää naista. Olen itse nainen mut pystyn rehellisesti huomaamaan naisen pinnallisen puolen.

Niin on hyvin mahdollista,että se mies ihastunut jo ajat sitten jonkun. Ja ajatukset pyöri siellä.Sen takia se ei haluakaan puhua mistä,eikä kinnostaa mitään nykyperhen asioista.

Sori, en voi kun nauraa, onko tuo joku uusi sanonta? Elät kasvihuoneessa ja mies on kuin vihannes?

Päivän paras huumoripläjäys. Ap, olen silti pahoillasi puolestasi mutta en voi mitään että repesin nauruun. Kiitos.

Valitsit itse tuollaisen elämän, ja nyt elät sitä, sillä sipuli. Ai miksi? Siksi, kun on lapset.



Muakin naurattaa toi sun taivaanrannan haikailus. Luuletkos, että sieltä mitään kovin jaloa ja ihmeellistä löytyy?

Olen 32-vuotias avoliitossa elävä lapseton nainen. Mieheni kanssa mennään ja eletään ns. täysillä. Harrastuksia on melkein joka illalle, käydään matkoilla ja nautitaan toistemme seurasta. Olemme nauttineet jo kohta 13 vuotta!



Monet sanovat, että elämme pinnallista ja itsekästä elämää. Minä sanon, että elämme oman näköistämme elämää.



Onneksi emme hätäilleet nuorena perheen perustamisen kanssa, vaan pysähdyimme hetkeksi ihan kunnolla miettimään mitä elämältä haluamme. Jos olisimme ilman pohdiskelua valinneet sen itsestäänselvän polun, olisimme naimisissa, meillä olisi 1,8 lasta, asuisimme omakotitalossa esikaupunkialueella, ja ajaisimme tila-autolla. Täydellinen elämä? Juu, ei meille.



Jos olisin valinnut toisin, olisin sinä...

Olen kyllä sua n. 13 vuotta nuorempi=D Mulla on yksi lapsi ja mun mies on ihan hauska mutta jos pitäisi jostain mielenkiintoisesta puhua, niin KUOLETTAVAN TYLSÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ. ei se vaan osaa. Se menee usein työmatkoille tai käy ulkona, ja oon toivonu sen lähettävän mulle matkoilta jotain kivoja viestejä. No eilen huomasin sit että hän lähettää viestejä, jotka on otettu suoraan internetistä, jostain " ystävälliset tekstiviestit" -palvelusta.

:DDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDD siis eihän se edes keksi niitä itse. Ja toinen juttu, kenelleköhän se niitä viestejä nykyään lähettelee, kun ei mulle koskaan ...



Taidanpa etsiä kesäseuraa jostain muualta, alkaa käydä pirun tylsäksi tää.

kumpikin rakastajan/jattaren niin kyllä se siitä. Vai jaksatteko ruveta tappelemaan tavaroista ja lapsista?

keskimäärin 15 vuotta ja naimisiin mennään nykyisin kolmenkympin paremmalla puolelle, joten tilastoissa nuorena naineet eivät erityisesti vielä ainakaan näy.



Noita-akan puolisoa kävi sääliksi, lieneekö pelkkää provoa vai kirjoittaako oikeasti joku mies vaimostaan noin säälimättömästi? Enpä usko. Harvemmin miehet kirjoittavat tuollaista tekstiä. Lienee pikemminkin jonkun vastasynnyttäneen elämäänsä tylsistyneen kolmekymppisen katkeran vuokra-asunnossa asuvan ex-bilehileen kirjoituksia, joka naamataulunsa puolesta näyttää kymmenen vuotta ikäistään vanhemmalta, "kun elämää oli elettävä ja miestä vaihdettava". Sitten kun sukupuolitautien sairastamisen jälkeen eka raskaus ei ensimmäisenä vuonna tärpännytkään, ollaan lähipiirille valehtelemassa "vaihtoehtoisesta lapsettomuudesta"...

Kirjoitin tuosta , kun mikään ei tunnu monesti nyky-ihmisille riittävän. Tuo lapset on tehty liian nuorina vastaus ei ole mun kirjoittama, enkä kyllä sitä mieltä olekaan.En usko, että lopultakaan lastensaanti-ikä vois olla syynä sille, että kokee elämänsä tarkoituksettomana.En halua aiheuttaa pahaa mieltä kellekään mutta ilmiön olen vain tunnistanut. "Mikään ei riitä" sopii varmaan itse kunkin nykyihmisen dignoosiksi pahalleololle ja naisilla se musta kiteytyy, et mies se asiansa kunnolla hoitanut on syypää sille, et elämä tutuu tylsältä ja tarkoituksettomalta. On kaikki hyvin, talo, terveys, lapset, talous mut äijä ei huomio ja pitäis olla säpinää. koko ajan pitäis olla projektia ja jos toinen on väsynyt perusarjesta ja haluaa elellä rauhassa niin se on ongelma. Voihan siinä toki olla oikeastikin ongelma mutta en voinut olla tunnistamatta tuosta sitä ihmistyyppiä, joita jotkut naiset ja miehet on, kun ei mikään riitä. Normaali elo ei riitä, arki ei riitä, hyvä mies tai nainen, uusi hieno talo, 3 lasta ei riitä. Halutaan lisää.Kaikkea. Elämäntapaan sisäistetty kapitalistinen ihanne!

olet saanut elämältä paljon, mutta et osaa arvostaa sitä, koska olet varmaankin saanut kaiken liian nuorena ja helposti. Jos olisit joutunut olemaan yksin ja tapaillut erilaisia miehiä, osaisit varmaan arvostaa perhettäsi ja miestäsi enemmän.



Ota vastuu omasta onnestasi. Jotenkin tulee sellainen kuva, että syytät miestäsi omasta kyllästymisestäsi. Ei ole miehesi tehtävä viihdyttää sinua. Jokainen on vastuussa itse onnellisuudestaan. Pidät miestäsi itsestäänselvyytenä ja olet varmaan aika riippuvainen hänestä? Kannattaisi itsenäistyä, luulen että sulla on jäänyt itsenäistyminen väliin nuorena aloitetun suhteen takia.



Itse olen vähän alle 30-v. Olin 17-vuotiaana kihloissa ja melkein mentiin naimisiin ja hankittiin lapsia, mutta tajusin onneksi, etten ole kypsä parisuhteeseen. En olisi niin nuorena osannut olla kiitollinen miehestäni tai lapsista. On ollut pakko kokea yksinäisyyden hyvät ja kurjat puolet, että olen oppinut arvostamaan perhe-elämää. Nyt olen kypsä vaimoksi ja vanhemmaksi, sinkkuilin tarpeeksi, itsenäistyin, osaan nyt tehdä itse itseni onnelliseksi, enkä odota sitä mieheltäni/lapsiltani. Arvostan, että he ovat mukana elämässäni, mutten pidä heitä itsestäänselvinä onnellisuusautomaatteina.

Hän meni naimisiin eka kerran 19 vuotiaana ja sai pojan. Ero tuli melkein heti.

Ei osannut elää yksin ja etsi heti miehen itselleen ja puhalsi naimisiin uudestaan ja teki 2 lasta.



Paheksui minun sinkkumenoa aina nuorena ja kehui, kuinka hän elää tasapainoista ja hyvää elämää. Eli kai, en tiedä. Itse ainakin koin olevani sitoutumiskammoinen ja kammosin ajatuksia vauvoista, koska maailmassa oli vielä paljon maita ja seikkailuja, mitä halusin nähdä ja kokea.



Ulkomailla sitten tapasin sellaisen miehen, että entiseen ei ollut paluuta. Aika pikavauhtia perustimme perheen ja menimme naimisiin. Se oli sellaista jalat alta-rakkautta, missä ei paljon mietitty, onnistuuko vai ei. Oli hyvä tuuri, suhde on onnistunut ja olemme nyt 11 ja 12 vuotiaiden poikien vanhempia.



Nyt Suomessa käydessäni tapasin ystävääni ja hän suree minulle sitä, että ei ehtinyt mennä ja tehdä. Miettii, miltä tuntuisi pettää miestään ja olla sängyssä muiden miesten kanssa. On ahdistunut ja suhde on kuivunut pystyyn. Ei harrasta mitään vaan suree elämätöntä elämäänsä.



Kamalan paljon käy sääliksi. En kuitenkaan jaksa lähteä hänelle kapakkaseuraksi etsimään yhdenillan juttuja, koska olen ne hommat jo kokeillut nuorena. Ei vain enää kiinnosta kun se kaikki on nähty.



Olen vähän samaa mieltä kuin moni muu, että sitä niittää, mitä kylvää. Jotkut ei osaa olla tyytyväisiä vaan aina kadehtii toisia. Ei voi haukata kakkua ja säästää sitä. Jos ei uskalla nuorena elää yksin ja kokeilla, kestääkö siivet, se on se valinta. Sitä ei saa enää vanhempana takaisin. Se on hyväksyttävä ne valinnat, mitkä on tehty.