Mahtaako nuoret äidit n. 20 vuotiaat kadehtia

ja nyt minulla on 32-vuotiaana jo teini-ikäiset lapset. Pääsen paljon helpommalla kuin ne ikätoverit, joilla pari vaippaikäistä. : )

Kukin tyylillään, miksi muiden ratkaisuja pitäisi kadehtia?

En todellakaan ole kadehtinut. Mulla on ihanat lapset, jos mä olisin tehnyt ne vasta kolmikymppisinä, niin mähän olisin joutunut elämään 10 vuotta kauemmin ilman niitä. Miten mä voisin muka olla pahoillani ja kadehtia jotain joka saa lapset vasta kolmikymppisinä.

T.10v.sitten 19v.äidiksi tullut..

Mulla on kaikki mitä haluan; ihanalla paikalla ok-talo (lainaa toki jäljellä;)), kolme maailman ihaninta lasta, täydellinen aviomies, joka on elämäni ainoa seksikumppani ja olen siitä erityisen ylpeä.



Kokematta on jäänyt: en oikeastaan tiedä mitä? Irtosuhteet? Se yliarvostettu matkustelu? Vai mikä?



Mahtaa kyllä mammoja vituttaa kun olen saanut kaiken tämän 10 vuotta monia nuorempana, mutta minkäs teet, joskus se onni löytyy nuorempana.



Enkä ole enää ihan 20 kymppinen ;)

Ihmeellisen pahantahtoinen asenne sinulla.

Elämä vain ei mene aina niin kuin toivoisi. En pyytänyt syntyä väkivaltaisen isän lapseksi, joka repi minusta irti luottamuksen miehiin. Hakkasi ja piiskasi sen pois niin, että veri lensi selästä.

Vasta 30 vuotiaana tapasin miehen, keneen uskalsin luottaa. Lapsia sitten sain hänen kanssaan ja olen onnellinen.

Sinä sitä kypsä ihminen olet kun tunnut nauttivan toisen vaikeasta elämästä.

Sen olen oppinut, että en koskaan voisi noin ajatella. Meille kaikille voi sattua elämässä vaikka mitä pahaa, missä vaiheessa elämää tahansa.

Nauttikaamme ja olkaamme onnellisia siitä, mitä meillä on ja yrittäkäämme tukea niitä, jotka ovat heikoilla.

Toivotan sinulle kuitenkin lämpimästi hyvää kesää.

Mulla on kaikki mitä haluan; ihanalla paikalla ok-talo (lainaa toki jäljellä;)), kolme maailman ihaninta lasta, täydellinen aviomies, joka on elämäni ainoa seksikumppani ja olen siitä erityisen ylpeä.

Kokematta on jäänyt: en oikeastaan tiedä mitä? Irtosuhteet? Se yliarvostettu matkustelu? Vai mikä?

Mahtaa kyllä mammoja vituttaa kun olen saanut kaiken tämän 10 vuotta monia nuorempana, mutta minkäs teet, joskus se onni löytyy nuorempana.

Enkä ole enää ihan 20 kymppinen ;)

olen nyt 35, enkä tähän mennessä ole ymmärtänyt kadehtia vanhemapna äidiksi tulleita. Sain siis esikoiseni 18- vuotiaana :)

Olen 20.

Kyllä, kadehdin joskus vanhempia äitejä. Oma elämäntilanteeni on tosi vaikea, ja tiedän jo, etten koskaan tule saamaan toista lasta mieheni kanssa.

Se surettaa. Olisin niin halunnut, sitten joskus myöhemmin. Nyt en tiedä, saanko enää koskaan lapsia kenenkään kanssa, vaikka niitä niin rakastankin.

Jos olisin odottanut ja hankkinut lapseni vanhempana miehen kanssa, jonka kanssa todella tulen toimeen, olisimme ehkä voineet olla ehjä perhe.



Mutta toisaalta, silloin minulla ei olisi ihanaa lastani juuri nyt=)



Kadehdin myös vanhempien äitien taloudellista turvaa. He saavat isompaa äitiyspäivärahaa töidensä takia, ja he ovat jo ehtineet olla vapaita ja nähdä elämää.

Itse en koskaan ole asunut yksin tai tehnyt vain ihan mitä huvittaa. Sekin aika varmaan minulle tulee, että elän sinkkuna ja tapailen eri miehiä, mutta en halua lapseni siitä kärsivän.

Olen siis aina vastuussa lapsestani.



Jos nyt saisin valita, niin ehkä olisin tehnyt lapseni vanhempana. Mutta toisaalta, ei elämää voi elää jossittelemalla. Tämä kokemus on opettanut minulle paljon niin pahassa kuin hyvässäkin. Olen onnellinen siitä, että minulla on ainakin tämä yksi lapsi, ja saan todennäköisesti seurata hänen kasvavan ja sitten jopa vanhentuvan ja tulevan mummoikään=D

sain ekan 26 vuotiaana ja kolmas masussa, ikää nyt 31. Että ei nyt ihan onnistunut, mutta lähelle meni.

Ja toivon myös sydämestäni, että sinulla olisi mahdollisuus saada lapsia lisää.

Elämä ei aina mene niin kuin toivoisi ja lähtökohtiaan ei voi valita. Silti vain täytyy toivoa, että osaa elää hyvän elämän ja ottaa lahjana sen, mitä meille annetaan.

Toivotan sinulle kaikkea hyvää. t. 69

Olen 20.

Kyllä, kadehdin joskus vanhempia äitejä. Oma elämäntilanteeni on tosi vaikea, ja tiedän jo, etten koskaan tule saamaan toista lasta mieheni kanssa.

Se surettaa. Olisin niin halunnut, sitten joskus myöhemmin. Nyt en tiedä, saanko enää koskaan lapsia kenenkään kanssa, vaikka niitä niin rakastankin.

Jos olisin odottanut ja hankkinut lapseni vanhempana miehen kanssa, jonka kanssa todella tulen toimeen, olisimme ehkä voineet olla ehjä perhe.

Mutta toisaalta, silloin minulla ei olisi ihanaa lastani juuri nyt=)

Kadehdin myös vanhempien äitien taloudellista turvaa. He saavat isompaa äitiyspäivärahaa töidensä takia, ja he ovat jo ehtineet olla vapaita ja nähdä elämää.

Itse en koskaan ole asunut yksin tai tehnyt vain ihan mitä huvittaa. Sekin aika varmaan minulle tulee, että elän sinkkuna ja tapailen eri miehiä, mutta en halua lapseni siitä kärsivän.

Olen siis aina vastuussa lapsestani.

Jos nyt saisin valita, niin ehkä olisin tehnyt lapseni vanhempana. Mutta toisaalta, ei elämää voi elää jossittelemalla. Tämä kokemus on opettanut minulle paljon niin pahassa kuin hyvässäkin. Olen onnellinen siitä, että minulla on ainakin tämä yksi lapsi, ja saan todennäköisesti seurata hänen kasvavan ja sitten jopa vanhentuvan ja tulevan mummoikään=D

syytä kadehtia silloin, olen tehnyt lapset alle 20v, 26-29v ja nyt uudestaan yli 30v. Mikä voisi olla syy kadehtia?

niitä vanhempia äitejä jotka on saaneet lapsensa siinä kolmenkympin korvilla tai hiukan yli?

nyt 23 ja kaks lasta. naimisissa ollaan ja töissä molemmat.äitiys kasvattaa henkisesti niin paljon että eiköhän sitä voi olla jo siellä kolmekymppisten tasolla vaikka vielä näin nuori onkin. itse en biletä höyrypäisenä vain 3 kertaa viimesen 4 vuoden aikana ollut viihteellä... miksi siis kadehtisin?

haluaisin että olis jo tutkinto kasassa eikä tarvitsis asua vuokralla lapsen kanssa!

Elämän voi viettää toisinkin. Teille riittää toisenne, joku toinen haluaa nähdä, kokea, tuntea, rakastaa, pettyä, tehdä virheitä, nousta taas, jättää hyvästejä, kohdata, antaa tuulen viedä ja tanssia. Ilman omakotitaloa, autoa ja koiraa :)

Koin olevani heitä onnekkaampi. Nyt olen jo itseki kolmekymppinen ja parikymppisenä olin vaan onnellinen että meni niin hyvin. Me miehen kanssa mentiin kihloihin 15-vuotiaina, 16v oltiin jo töissä opiskelun lomassa ja asuttiin pienessä vuokrayksiössä, 18v ostettiin rohkeasti oma talo ja saatiin eka lapsi, parikymppisinä meillä oli kolme lasta, talo, koira ja auto. Kaikki mistä yhdessä oltiin haaveiltu. Kaverit biletti tyhjäpäisinä siinä iässä. Nyt kolmekymppisenä lapset on koululaisia, talo melkein maksettu, kivat työpaikat ja rakastetaan toisiamme edelleen:) usein mietin miten hyvä on että tehtiin lapset nuorina ja oltiin ahkeria.

tarina pienillä paikkakunnilla. Mikä on koulutuksenne?

Koin olevani heitä onnekkaampi. Nyt olen jo itseki kolmekymppinen ja parikymppisenä olin vaan onnellinen että meni niin hyvin. Me miehen kanssa mentiin kihloihin 15-vuotiaina, 16v oltiin jo töissä opiskelun lomassa ja asuttiin pienessä vuokrayksiössä, 18v ostettiin rohkeasti oma talo ja saatiin eka lapsi, parikymppisinä meillä oli kolme lasta, talo, koira ja auto. Kaikki mistä yhdessä oltiin haaveiltu. Kaverit biletti tyhjäpäisinä siinä iässä. Nyt kolmekymppisenä lapset on koululaisia, talo melkein maksettu, kivat työpaikat ja rakastetaan toisiamme edelleen:) usein mietin miten hyvä on että tehtiin lapset nuorina ja oltiin ahkeria.

Duunarit hommaavat lapset nuorina, keskiluokka vähän myöhemmin. Luonnollista, koska keskiluokka tuppaa kouluttautumaan paremmin. Kumpikaan ei ole sen oikeampi tai väärempi ja poikkeuksiakin on, mikään ei ole mustavalkoista.

Tässäkin viestiketjussa kirjoitti yksi lääkäri, jolla oli jo kouluikäiset lapset... eikö lääkäri olekkaan enää korkeasti koulutettu?? Itse haluan nauttia eläkeiästä esim matkustellen ja omista lapsenlapsista, jos niitä suodaan. Onpa kiva katsoa sitä omaa tytärtä sitten aikanaan kuola poskella sairaalan sängyssä, kun hän odotta vasta esikoistaan... tietäen ettei enää pääse kunnolla olemaan mummu, kun on tehnyt vasta omat lapset mummu-iässä!

nyt kolmekymppinen joka iloitsin perheestäni, talosta, autosta ja koirasta omistan oman liikkeen, mies on työnjohtajana samassa yrityksessä johon 16vuotiaana meni opiskelun ohessa töihin. Kovasti ollaan molemmat töitä tehty eikä saatu mitään valmiina. Eikä muuten asuta landella vaan isossa kaupungissa, joskaan ei pk seudulla.

Duunarit hommaavat lapset nuorina, keskiluokka vähän myöhemmin. Luonnollista, koska keskiluokka tuppaa kouluttautumaan paremmin. Kumpikaan ei ole sen oikeampi tai väärempi ja poikkeuksiakin on, mikään ei ole mustavalkoista.

Kuvittelin, että on asioita jotka "pitää" saavuttaa: koulutus (joka kyllä tuosta alta puuttui, mutta itselleni tärkeä), oma asunto, mies, avioliitto, lapsi. Ja mitä nuorempana nämä saa kasaan, sitä hienompaa.

Sitten jouduin onneksi nöyrtymään ja laittamaan asioita uudelleen arvojärjestykseen.

Koin olevani heitä onnekkaampi. Nyt olen jo itseki kolmekymppinen ja parikymppisenä olin vaan onnellinen että meni niin hyvin. Me miehen kanssa mentiin kihloihin 15-vuotiaina, 16v oltiin jo töissä opiskelun lomassa ja asuttiin pienessä vuokrayksiössä, 18v ostettiin rohkeasti oma talo ja saatiin eka lapsi, parikymppisinä meillä oli kolme lasta, talo, koira ja auto. Kaikki mistä yhdessä oltiin haaveiltu. Kaverit biletti tyhjäpäisinä siinä iässä. Nyt kolmekymppisenä lapset on koululaisia, talo melkein maksettu, kivat työpaikat ja rakastetaan toisiamme edelleen:) usein mietin miten hyvä on että tehtiin lapset nuorina ja oltiin ahkeria.

mä olen antanut tuulen viedä itseäni eteenpäin, pyrkimyksenä on ollut olla joka päivä onnellinen.

mulla on 5 lasta (enempää ei enää tule) ja ikää 29 vuotta.



mutta vastaus siis tuohon kysymykseen. mä en kadehdi, olen tyytyväinen valintaani ja varmasti moni joka saa esikoisen 30 vuotiaana on myös tyytyväinen valintaansa.