Mitä tykäisit jos 20v lapsesi tulisi jo vanhemmaksi?

näkisin todennäköisesti aikanaan myös lapsenlapsenlapseni :)

parempi saada niitä lapsia yli 25 vuotiaana hitusen opiskelleena ja maailmaakin kenties nähneenä

Jaksaisin auttaa vielä kuuskymppisenä vauvanhoidossa ja ottaa vauvaa yökylään.

kyllä 2-kymppinen on jo aikuinen ja pystyy ja jaksaa lapsestaan huolehtia siinä missä vanhempikin ihminen. Välillä tuntuu että 3-kymppiset on jo jotenkin liian vanhoja ainakin ensisynnyttäjiksi, vanhan koiran on joskus liian vaikea omaksua uusia temppuja, uudenlaista elämää.



Mutta mutta... hyvin harvoin 2-kymppisen elämäntilanne noin muuten on kovinkaan vakaa. Aika rankkaa voi tulla jos on vielä opintoja kesken ja rahat vähissä, parisuhdekaan ei kenties vielä kovin pitkäaikainen. Toisaalta, nuorena jaksaa. Joten olisi varmasti iloinen.



Itse en jaottele ihmisiä ulkoisin perustein ylempiin ja alempiin luokkiin. Sen sijaan henkinen puoli merkitsee ja se voi olla aivan kakaran tasolla, itsekkään, ilkeän ja pinnallisen kakaran, vielä 4-kymppiselläkin! Fiksu 2-kymppinen äiti voi mun silmissä olla paljon korkeampaa luokkaa kuin typerä 4-kymppinen.

Maailmaa ehtii nähdä sittenkin, kun lapset on jo isompia/aikuisia, eikä lapsen saaminen poissulje opiskelujen mahdollisuutta. Tietysti itse sain esikoiseni 20-vuotiaana, ja tein opintoni loppuun siinä sivussa, kuten olen töitäkin sittemmin tehnyt. Ei mitään ongelmaa. Anoppinikin, joka alkuun suhtautui hyvin negatiivisesti tulevaan lapsenlapseensa (siis esikoiseen), ja vetosi juuri tuohon opinnot kesken ja maailma näkemättä -perusteeseen, on sittemmin todennut, että olipas hän idiootti. Hänkin sai esikoisensa, mieheni, vain 19-vuotiaana, ja nyt hänen lapsensa ovat kaikki aikuisia, anoppi itse 46-vuotias. Hänellä on pitkät opiskelut takana, hyvä työura, saa hyvää palkkaa ja pääsee hyvin reissailemaan. On vielä sanonut, että ehkä silloin nuorempana reissut olisi keskittyneet lähinnä bilettämiseen, kun nyt vanhempana ei ole ollut niin tarvetta olla tolkku pois, ja jopa tajuaa ja muistaa matkoiltaan jotain.



Tämä se on meilläkin vakaa aikomus - kun lapset ovat aikuisia ja omillaan, me reissaillaan silloin :) jokunen reissu tullaan kyllä tekemään lastenkin kanssa, kunhan kuopus vielä pari vuotta varttuu. Maailmaa voi nähdä lastenkin kanssa, ja se tekee lapsille muuten tosi hyvää.



Mä oikein toivon, että lapseni saisivat ensimmäisensä jo siinä parinkympin korvilla, jotta mä saan olla nuori ja jaksava mummo, jota ei kuitenkaan voida valjastaa aina käytettävissä olevaksi lastenvahdiksi. Mä olen itse tuolloin vasta 4-kymppinen, joten luultavasti vielä vahvasti työelämässä.

Lapset tehtailemaan lapsia. Ja yhteiskunta elättää!!! Eli MINÄ! Ei kiitos.

Mutta siitä olisin jo huolissani jos lapseni tehtailisi esim. 5 lasta 17-23v välillä! Ja miksikö? Siksi koska tahtoisin että lapseni voisi tietyllä tapaa ottaa tuossa iässä varman päälle. Jos suunnitelma A kaatuisi (esim. suhde lapsen isään) niin pärjäisi takuulla sen 1 kanssa ja voisi opiskella äitinä jne, viiden kanssa taas olisi todella sidottu lapsiin, kotitöihin, rahamenot ihan eri luokkaa jne! Jotenkin ajattelen että jos 3-4-kymppinen uhraa kaiken elämänsä suurperheelle niin se on ok, koska takana on jo sitä omaa elämää. Jos parikymppinen tekee niin niin olisin huolissani.

toivoisin lasteni elävän vapaata nuoruutta ja opiskelevan itselleen kunnon ammatin ennen lasten saamista.

Mutta toivon, että vaikka näin kävisi, niin osaisin suhtautua tilanteeseen asiallisen kannustavasti. Itse olisin kyllä jo tuolloin ihan sopivassa mummoiässä 60v. Joskin olen tuolloin vielä aktiivisesti työelämässä, etten niin paljon ehtisi hoito- yms avuksi.

En ole ylipitkän teini-iän kannattaja. Mun mielestä ryyppäämiset ja seksikokeilut useiden eri miesten kanssa ovat aika keskenkasvuista puuhaa. Jos lapsensaaminen tarkoittaa siirtymistä pois tuosta elämänvaihteesta, niin olen vain tyytyväinen.



Opiskella voi vaikka onkin lapsi. Työssä voi käydä, vakka onkin lapsi. Normaalia elämää voi viettää vaikka lapsi olisikin.



Itsekin sain esikoiseni 20-vuotiaana ja se oli kaiken puolin hyvä ratkaisu. Olisin jäänyt paljosta paitsi, jos lapsi ei olisi sulostuttanut nuoruuteni vuosia.



t. nyt jo 4-kymppinen ja useamman lapsen äiti

minusta parikymppinen useimmiten on vielä kovin kypsymätön ja kokematon. Minusta olisi hyvä ennen vanhemmaksi tuloa harjoitella hieman itsetuntemusta ja itsenäistyä: kokea ja nähdä maailmaa. Lisäksi opiskeleminen on minusta tärkeää ja siksi olisikin hyvä hoitaa tuollaiset asiat kuntoon ennen lapsia.

Eläissäni en ole muuta tukea saanut kun kaikille Kuuluvan äitiys ja vanhempainrahan sekä lapsilisän. Miehen kanssa ollaan työllä elätetty itsemme viimeiset parikymmentä vuotta. Oma rivarinpätkä, pari autoa, lomamatkoja ja neljä lasta, siis aika tavallista elämää.

Mikä ihme olettamus on, että jos tekee lapsen parikymppisenä jää elämä elämättä ja elää sen vähänkin toisen rahoilla?

kokea maailmaa ja kypsyä? Myös opiskelu sujuu äitinäkin.



Lapsen kanssa yhdessäkin voi ihmetellä maailman suuruutta ja ihmeellisyyttä. Ei siihen välttämättä mitään nuorten suurta porukkaa tarvita. Usein noi nuorisoporukan kesken tehdyt matkat ei ole niinkään ihmisen sisintä kasvattavia.

Toki tukisin lastani, mutta toivoisin heidän ensin opiskelen ja ehkä jopa löytävän töitä

Ja elävän nuoruuttaan.



Vielä 25-30v:nakin ehtii hyvin saada lapsia.

jo kovasti tulla mummoksi. puhuu usein siitä kuinka olisi kiva kun edes minä hankkisin lapsia, kun sisko 30v ei ole saanut, eikä varmaan enään tule saamaankaan. olen 20v, äiti 50v.

Minusta luonnolisin ikä saada lapsi on juurikin parikymppisenä! Parikymppisenä rakennetaan elämää, perhettä, lapsia, ammattia, uraa jne.



Eri asia on sitten teini-ikä, mutta ap ei puhunut teini-iästä vaan parikymppisistä nuorista aikuisista?



Minusta on ihan vääristynyttä, että 2-kymppinen olisi jotenkin liian nuori vanhemmaksi. Kyllä normaali ihminen on ihan jo aikuinen siinä vaiheessa.



Ja ken lapset kokee rasitteeksi, olkoot kokonaan tekemättä heitä.

jo kovasti tulla mummoksi. puhuu usein siitä kuinka olisi kiva kun edes minä hankkisin lapsia, kun sisko 30v ei ole saanut, eikä varmaan enään tule saamaankaan. olen 20v, äiti 50v.

te voitte päättää jostain 30-vuotiaasta ettei se enää tule saamaan lapsia? Ihmettelen vain, itse sain ekani 30+ ja "ikisinkku uraohjus" siskonikin päräytti naimisiin 38v ja vuoden päästä sai esikoisensa. Elämäntilanteet muuttuu.

Kannustan menemään nuorena naimisiin ja hankkimaan paljon lapsia.

olisin sit 38 v mummo.. :)

Mun vanhemmat ei tosiaankaan aluksi tykänneet. Sanoivat että elämä pilalla, en voi elää nuoruutta ym.en näe maailmaa, elän sossun rahoilla.Ja olihan heillä pointti. En voi tehdä samoja asioita kuin useat ikäiseni - en ole samalla tavalla vapaa menemään, näkemään yksin, vain oman itseni ehdoilla. Sen osan nuoruuttani menetän ja sen tajuaminen voi olla jotenkin ahdistavaa.

Lapsi syntyi kuukausi ennen 20 -vuotispäivääni.Heti sen rinnalla kaikki muu jäi toisarvoiseksi. On mulla ollut tavallaan " kriisi" tässä koko ajan, kun ymmärtää asian lopullisuuden ja sen, että elämä on nyt tätä, mutta samalla on niin hirveän rakastunut omaan lapseen:)

Olen paljon miettinyt, mitä nyt tekisin ja miten eläisin ilman lasta. Mutta samalla tajuan, etten enää VOISI elää ilman tätä lasta. Niin tärkeä se on.

En pidä häpeänä sitä, että toisinsaan joudumme hakemaan toimeentulotukea äitysrahojen lisäksi. Se nyt vain on niin tässä elämäntilanteessa, mutta ohimenevää ...

Ensi vuonna aloitan taas koulussa. Mulla on vielä paljon unelmia ja elämää elämättä. Ja vanhempani ovat tosi rakastuneita lapseen, vaikka ensin ihan muuta sanoivat. Mielestäni tein hyvän ratkaisun, vaikka varmasti toinen ratkaisu olisi ollut se " helpompi".

Luulen, että juuri lapset opettavat ottamaan vastuuta ja niiden ansiosta kasvaa "aikuiseksi". Kolmekymppinen lapseton saattaa olla hyvin itsekäs ja elää vain materialismin valloissa, mutta parikymppinen - jos on äiti - tietää mitä äidin rakkaus ja epäitsekkyys on. Se ei ole iästä kiinni. Mielestäni yhteiskunnan tulisi tukea juuri mahdollisuutta tulla äidiksi silloin kun biologinen ikä on optimaalinen. Kyllä esimerkiksi yhden lapsen kanssa ehtii opiskelemaan; itse asiassa se on jopa helpompaa kuin sitten kun on pieniä lapsia ja työelämässä, joka ei välttämättä jousta samoin kuin opiskelut. Itse olen saanut ensimmäisen lapseni parikymppisenä ja toisen kolmekymppisenä -saman miehen kanssa. Ensimmäisen ja toisen välissä opiskelin ja kärsin lapsettomuudesta. Jos olisin voinut valita, olisin tehnyt toisenkin nuorempana.