Synnytyksen jälkeinen suru :(

Ei se silti tarkoita että tämmöistä ei tapahdu.

Omassa tuttavapiirissä ei ainakaan oman näkemyksen mukaan ole vastaavia.. Mutta varmaan aika yleistä kuitenkin? Mukavaa joulua!

Avoimesti jos kuulumisia kysyttäessä ja muutenkin kertoisi että no nyt tuntuu tältä, niin parempi niin kuin yrittää esittää muuta

materiaaliin mitä löytävät

Synnytyksen jälkeinen hormonimyrsky on voimakas ja aiheuttaa "yliherkkyyttä". Se on kuitenkin tärkeää, että äiti ei olisi heti menossa vaan ymmärtäisi huolehtia vauvasta erityisen hyvin.

Luojan luomia

Silloin tosin nämä surumieliset fiilikset olivat tuttuja jo, ja olin ns. erityistarkkailussa, koska esikoisen syntymän jälkeen mulle puhkesi lievä masennus. Neuvolassa siis tehtiin oikein tikusta asiaa joka kerta, kun mulla oli vähän tavallista huonompi päivä, ja itseasiassa tehdään vieläkin, kuopus on nyt 8kk. Mutta parempi näin.



Esikoista odottaessa kukaan ei kertonut mitään siitä, että vauvan synnyttyä voisi olla myös surullinen. Tai masentunut, tai ylipäänsä mitään negatiivista. Ainoa negatiivisuuteen viittaava asia oli se, että ensimmäisen kolmen kuukauden aikana kuulemma saattaa olla "vähän väsynyt" - mutta ei kukaan kertonut, että vauva saattaa rääkyä koliikkia ensimmäiset kuusi kuukautta, että saatan nukahtaa jopa seisaalleni, etten ehdi syödä, käydä vessassa tai suihkussa, että saatan laihtua hengenvaarallisen alipainon rajoille. Sitä kyllä jauhettiin, että arki pitää järjestää uudelleen, pitää huolehtia rytmeistä ja muistaa syödä kunnolla, eikä tarvi välittää vaikka kaikki raskauskilot ei ihan heti putoaisikaan. Mulla ei tuolloin ollut nettiä kotona, eikä tosiaan tullut mieleenkään etsiä mitään tietoa yhtään mistään. Jotenkin luotin ihan sokeasti neuvolaan, jota ei tosiaan olisi pitänyt tehdä.



Oma lisänsä oli tietysti sekin, että tästä surumielisyydestä, negatiivisista tunteista ja masennuksesta ei saa puhua. Minä avoimena ihmisenä erehdyin esikoisen neuvolan terkalle avautumaan myös näistä negatiivisista tunteista, ja sain vastaukseksi jotakin tyyliin "no pakkoko se oli se lapsi pykätä, olisit pitäny housut jalassas vaan". Onneksi nyt kuopuksen raskaudessa ja lastenneuvolassa on eri terkka, jolla riittää ymmärrystä siihenkin, ettei tässä aina jaksa ihan onnensa kukkuloilla hyppiä.

oonko normaali? Ei yhtään mitään, vaikka toinen synnytys oli tosi traumaattinen ja raskauskin vaikea...



Voiko liittyy siihen että kärsin 3 vuotta lapsettomuudesta ennen esikoista, ettei mikään surettanut kun olin vihdoin vauvan saanut.



En tiedä, mutta tämä surujuttu on minulle ihan tunetematon.

liittyvät myös siihen, että koko odotusajan äiti on kaikkien huomion keskipisteenä, jos ei muuten niin ainakin saa käydä säännöllisesti neuvolassa ja kaikkea seurataan kovin tarkasti. Sitten yhtäkkiä sut lähetetään nyytin kanssa kotiin eikä kukaan enää olekaan kiinnostunut. Sinusta ainakaan, vauvasta ehkä, mutta sekin tavallaan ärsyttää kun pelkää, tai mä ainakin pelkäsin, että vauva saa jonkun pöpön tms. kun kaikki sukulaiset halusi tietenkin pitää sylissä jne. Itse oli ihan sivuroolissa, jälkivuotoineen, löllöinen mahareppuineen, maidonnoususta kiristävine jättiläistisseineen, pihalla kuin lumiukko..

Koko ajankin ehkä?

Surua siitä, että jokin osa elämästä on auttamatta takana, oma rooli on peruuttamattomasti muuttunut suhteessa omaan itseensä ja muihin ihmisiin, ja se ehdottomuus siinä äitiydessä.

tämä oli hienosti sanottu, kuvasit hyvin niitä tunteita mitä itse koin erityisesti toisen lapsemme syntymän jälkeen. Koin jollain tasolla "menettäneeni" esikoisemme ja koin pahaa mieltä hänen puolestaan kun hän joutui jakamaan huomiota vauvan kanssa.

välillä on ok-päiviä mutta välillä tuntuu että kaikki menee pieleen ja että vihaan elämääni ja kaikki tuntuu niin surulliselta ja negatiiviselta. Vauvas syntyi 3viikkoa sitten, ja synnytys yms meni tosi hyvin. Kotiin kun tulin tuntui olo jotenkin niin tyhjältä, esikoisen aikaan ei tällaista oloa ollut vaikka sillon olin aivan yksin lapsen kanssa.

Ehkä tämä tästä pikkuhiljaa menee ohi.

Sitten helpotti. Synnytys oli vaikea, meinasin kuolla, lapsella oli terveysongelmia ja joutui sairaalaan. Ekat 3kk oltiin lapsen kans kipeitä molemmat. Sen jälkeen lapselle tuli lisää terveysongelmia ja oli siitä tai muusta johtuen tosi haastava vauva. Itki päivät päästään eikä siihen auttanut mikään:(

Vauva-aika tuntui raskaalta, huoli lapsen ja omasta terveydestä, jatkuva itku, jne. Ajattelin että tämmöistäkö tämä on, mun koko loppuelämä:( Tätäkö mä halusin:(

Mutta nyt siitä on kohta 7 vuotta ja lapsiakin kaikkiaan 3. Joten, selviät kyllä:)

välillä on ok-päiviä mutta välillä tuntuu että kaikki menee pieleen ja että vihaan elämääni ja kaikki tuntuu niin surulliselta ja negatiiviselta. Vauvas syntyi 3viikkoa sitten, ja synnytys yms meni tosi hyvin. Kotiin kun tulin tuntui olo jotenkin niin tyhjältä, esikoisen aikaan ei tällaista oloa ollut vaikka sillon olin aivan yksin lapsen kanssa.

Ehkä tämä tästä pikkuhiljaa menee ohi.

Omassa tuttavapiirissä ei ainakaan oman näkemyksen mukaan ole vastaavia.. Mutta varmaan aika yleistä kuitenkin? Mukavaa joulua!

Kävelin pitkin seiniä monta viikkoa ja itkin. Tuntui etten saa lasta pysymään hengissä mitenkään. Synnytys oli melko helppo mutta imetys ei lähtenyt käytiin mitenkään. En tuntenut mitään suunnatonta iloa vauvasta ja edelleenkin on tunne, etten sovi äidiksi. Vaikka lapsi osaa jo puhua. Huoli on aina päällimmäisenä, tapahtui mitä hyvänsä.

kaksi lasta, talvella ja kesällä syntyneet. Huomasin, että talvella syntyneen kanssa kaikki oli paljon rankempaa ja itsellä mieli maassa koko ajan. Joten kai se on jotenkin vähän myös sidonnainen näihin vuodenaikoihinkin.

mielestä se on ehkä jopa kamalinta koko lapsen saannissa :( kun pitäisi olla maailman onnellisin ja sitten tuntee itsensä tosi alakuloiseksi. ihanan avoin Linda.

Luin hänen kirjansa, kun joku mainitsi sen täällä, ja oli muuten hyvä. Kirjoitti avoimesti ikävistäkin asioita.

ja odotettavissa synnytyksen jalkeen. siita pitaisi ehka enemman mainita aitiysneuvolassa. masennuksesta puhutaan, mutta se on kuitenkin harvinaista tavalliseen baby-blues;iin verrattuna.

Siihen kuuluu niin paljon eri tunteita, mutta niistä ikävimmistä ei kyllä paljon puhuta, se on totta

Koko raskausaika oli varsin seesteistä ilman mitään hormoniherkistelyjä, enkä ole koskaan kärsinyt kovista PMS-oireistakaan, joten se synnytyksen jälkeinen itkuisuus oli iso shokki! Siitä voisi kertoa kyllä enemmän neuvolassa, että ei se lapsivuodeaika nyt aina ole mitään mieletöntä iloa ja onnea, vaan erittäin usein hormonit tekevät olo alakuloiseksi ja itkuiseksi, vaikka kaikki olisi muuten ihan hyvin. Minulta meni hormonimylläkässä myös ruokahalu, vaikka olisi pitänyt pystyä syömään ja juomaan paljon imetyksen takia.